”Minä tiedän, että sinä rakastat minua – mutta joskus vaan vanhemmilla on tärkeitä asioita.”
Näin sanoi tirppa eräänä iltana sängyssä. Huokailin varmaan vähän liian syvään ja merkitsevästi siitä, että Silvan höpöttelyt eivät useasta pyynnöstä huolimatta olleet vielä hiljentyneet; jo kertaalleen nukahtanut Seela oli herännyt Silvan kovaan ääneen ja alkanut uudestaan möyriä pitkin sänkyä.
*******
”Älä välitä äiti, kyllä se varmasti löytyy! Voisiko se olla maton alla? Entä eteisessä? Tai jos isi on heittänyt sen roskiin? Voidaan etsiä yhdessä, minä autan sinua – älä itke, kulta! Kaikki kyllä järjestyy!”
Näin Silva lohdutti minua tänään. En siis itkenyt, mutta ei se varmaan kaukanakaan ollut; taas oli yksi paperi hukassa ja kaivoin arkistointijärjestelmäämme (heh) ehkä… …hieman turhautuneena.
*******
”Ei minulla ole mitään hätää. Minua vaan itkettää siksi, että minua väsyttää.”
Olin juuri aikeissa lohduttaa väsynyttä naperoa. Hän tiesi kuitenkin itsekin, mistä on kyse.
*******
Voi rakkaus. Elämää empaattisen kaksivuotiaan kanssa.
Jotkut aina ärsyyntyvät (tai eivät usko), jos sanon ääneen, että meillä ei ole vieläkään koskaan jouduttu taiteilemaan uhmaraivojen ja kiukkukohtausten kanssa. Oman mielipiteen ja tahdon muodostuminen naperossa toki näkyy, mutta enimmäkseen silleen hyvin… …rakentavasti.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että joustavatemperamentisen lapsen vanhemmilla ei olisi koskaan mitään huolia omasta lapsestaan. Huolet ovat vaan erilaisia.
Joskus pelkään, että empaattinen ja huolehtiva lapsi kantaa sisällään liikaakin huolta muista. Välillä pelottaa, jyrääkö nykymaailman kova meno tulevaisuudessa tämän herkän lapsen mukanaan. Tunnen pienen vihlaisun sisässäni aina, kun toinen villimpi lapsi tönäisee tirpan kumoon tai riistää lelun kädessä. Olemme yhdessä esimerkiksi reippaasti opetelleet sanomaan:
”Minä leikin nyt tällä, et saa ottaa tätä minulta kädestä.”
Usein tirppa niin sanookin. Vahinko vaan, että lelun riistänyt harvoin kuuntelee.
Jos tirppa joskus vähän riehuu, minä lähinnä tuuletan sisäisesti ”jesh – anna kuule palaa!”. Reippautta opetellaan harrastuksissa ja naperotreffeillä – näitä tehdäänkin mahdollisimman paljon. Ja onneksi olemme löytäneet muutamia ihania naperoystäviä, joiden kanssa leikit selvästi menevät kivasti yksiin! Ja äideilläkin synkkaa :)
”Tänään minä osaan tehdä kaikki muskarin tehtävät!”, saattaa tirppa ennen muskaria ylpeästi ilmoittaa.
Ja niin osaakin. Reippaudesta saa aina tietysti hurjasti kehuja. Temperamenttia ei kuitenkaan voi (eikä pidä) pyrkiä muuttamaan. Me jokainen olemme erilaisia.
*******
Naperomme on kuitenkin edelleen varsinainen sydäntensärkijäinen – tästä kirjoitin jo kesälläkin. Usein lapsen suusta tulee jotain niin kaunista, että kuulijan sydän meinaa nyrjähtää. Aika pieniäkin juttuja. Niin kuin eilen liukkaalla säällä, kun isi kantoi Seelan jo edellä autolle turvakaukalossaan, ja minä jäin tirpan kanssa kävelemään rauhallisempaa vauhtia perässä.
”Toisella on toinen kulta ja toisella toinen kulta!”, tirppa ilmoitti iloisesti.
Ja tietysti tämä lause, mitä en varmasti unohda koskaan:
”Sitten, kun Seela kasvaa isoksi tytöksi, minun ei ikinä tarvitse olla yksin.”
<3 <3 <3
*******
Oh. Minä niin toivon, että me vanhemmat aina kiireissämmekin jaksamme ymmärtää ja arvostaa tätä herkkää lasta juuri omana itsenään. Ja toivon sydämeni pohjasta, että lapsen kasvuympäristö tulevaisuudessakin (kodin ulkopuolella) voi olla sellainen, että tällainen rauhallisempikin ääni tulee kuulluksi.
Onko teidän perheessänne kasvamassa tällaisen temperamentin omistavaa lasta? Miten olette tukeneet hänen temperamenttiaan?
LauraEm.
19.1.2015 at 14:54Mun mielestä on aina jotenkin pelottavaa, kun pieni lapsi lohduttaa vanhempaansa. Tietysti siinä on aina myös jotain suloista ja herkkää, mutta mulle myös jotain huolestuttavaa. Pelkään, että lapsi ottaa sen taakkana ja velvollisuutena. Tietenkään siltä ei voi välttyä, tunteita näytän itekin ja toki oon ilonen että lapsi ymmärtää toisen ikävänkin tunteen, eikä esim oo reagoimatta. Mut harvemmin ajattelen sillain IIIH voi ku sulosta.
Meillä on nyt alkanut oleen vähän tomerampi tyttö, etenkin kotioloissa. Muualla se saattaa just luopua leluista helpostikin tai vaan kääntyä pois jos joku vie kädestä lelun, mutta omassa kodissa omien tavaroiden kanssa kyllä kajautetaan, että se on MINUN, ja päinvastoin koitetaan viedä toiselta. Oon ihan tyytyväinen, että on tullut ”vuorovaikutusta” myös toiseen suuntaan, vaikkakaan en tietty halua kasvattaa lasta jyräksi.
Herkkyyttä tytössä kyllä on, en oo vielä ihan erottanut mikä on empatiaa ja mikä huolta. Monista sairaalaan tai lääkäriin liittyvistä kuvista ja kirjoista esim tulee helposti itku, ja hän itekin selittää monta kertaa miten kaikki on kyllä hyvin, se kyllä paranee, kohta ei varmaan satu enää. Mitään omia lääkärikokemuksia ei siis oo taustalla, en oikein tiedä mistä nää kumpuaa. Erästä piirrettyä, joss mikki hiiri suuttuu sotkevalle plutolle ja pluto lähtee masentuneena kotoo pois, ei enää katota ollenkaan, koska tyttö alko joka kerta itkeen lähes lohduttomasti sitä onnetonta plutoa :( välillä on tosi vaikeeta tasapainoilua siinä, ettei tukahduta eikä myöskään lietso herkkyyttä ja herkkiä (negatiivisia) tunteita.
LauraEm.
19.1.2015 at 14:56Jäi välikommentti heti alusta pois, lohduttamista tarkotin siis tilanteissa joissa aikuinen esim oikeesti itkee tai on joku hätä, jollon siis lapsikin on huolissaan ja vakavissaan. Ei sentään sellasta ”oho äiti sinulta kaatui vettä ja tuli sotkua, ei se mitään, sen saa kyllä siivottua” -”lohdutus”tilannetta :)
Kristaliina
19.1.2015 at 15:00Niin minustakin. Se on hyvin pysähdyttävää, ja kyllä: jonkin verran huolestuttavaa myös. Mutta minkäs teet – tyyppi vaan lukee rivienvälejä aivan häkellyttällä tavalla. Nämä eivät siis tosiaankaan ole olleet sellaisia tilanteita, että vanhempi olisi ollut ilmi-mitään; just tuossa ekassa olin nukuttamassa vauvaa ja tokassa etsimässä paperia.
Ehkä tuolla on jokin geneettinen yhteys siihen, että tyyliin puolet tän suvun aikuisista on psykologeja/terapeutteja/lääkäreitä/neuvolantätejä :D
Kristaliina
19.1.2015 at 15:02Joo noi tilanteet on olleet just enemmän noita ”vedenkaatumispöydälle -tason” huolia. Ns. aikuisten ongelmat (hih onneksi niitä ei juuri nykyisessä elämäntilanteessa olekaan) on varmasti hyvä pitää lasten ulottumattomissa. Etenkin, kun on näin herkkä lapsi kyseessä <3
Sonja/Aaltoja (Ei varmistettu)
21.1.2015 at 15:38Meillä myös herkkä 4,5-vuotias poika. Oli vaikea tilanne kun isoäitini nukkui pois ja yritin olla vahva enkä vaikuttaa lohduttomalta, mutta se itku vaan jatkui ja jatkui. Eikä tilannetta helpottanut yhtään kun poika yritti etsiä lohduttavia sanoja, rutisti ja halasi ja koitti tsempata, että huomenna ei itketä niin paljon. Se oli tosiaan samaan aikaan huolestuttavaa, mutta myös pakahduttavan suloista enkä enää tienny mitä itkin eniten.
Itken muutenkin helposti, mutta koen paremmaksi, etten yritä liikaakaan peitellä. Kunhan kerron mistä se johtuu, ettei toinen jää ihmettelemään, että mitä nyt tapahtuu ja usein se unohtuukin paremmin kun sanon, että se on aikuisten huoli ja sinun ei tarvitse sitä murehtia.
Päiväkodistakin tullut ihanaa palautetta, että ei ole pitkään aikaan ollutkaan ryhmässä lasta, joka huomaisi pöydälle ilmestyneet kauniit kukat tai hoitajan uuden pipon ja kehuu sitä. Poika on myös voimakastahtoinen ja temperamenttinen, joten tämä herkkä puoli kivasti tasoittaa ja tuntuu vanhempana, että on onnistunut näissä tunnepuolen asioissa. Ainakin tähän asti. :)
piupali (Ei varmistettu)
19.1.2015 at 14:57Vaikea sanoa kun tyttö on vasta kaksi kuukautta, mutta kovin rauhallinen ja vähään tyytyväinen hän ainakin on. Verrattuna isoveljeensä. Esikoinen on siis ollut ihan vastasyntyneestä saakka vaativa. Ei mitenkään hankala, mutta vaatii huomiota koko ajan. Muutaman ensimmäisen kuukauden vauva-aikana hän viihtyi ainoastaan sylissä, myös siis nukkuessaan. Eikä muuten edelleenkään suostu nukkumaan muualla kuin äidin vieressä. Yöt alkoi nukkua vasta 1,5-vuotiaana, siihen asti heräili parin tunnin välein. Hän on todella reipas ja topakka, erittäin aktiivinen. Ei tarvitse pelätä jääkö jyrän alle, ennemminkin miettiä miten estää ettei vaatimuksillaan jyrää muita. Sitten taas tapaus kuopus. Nukkuu öisin vähintään seitsemän tunnin pätkiä, parhaillaan yhdeksän tuntia putkeen. Ei halua nukkua vieressä, yritetty on. Hylättiin neljän hengen perhepetiajatukset kun vauva kerta kaikkiaan nukkuu paremmin itsekseen. Päivällä hän viihtyy paljon sitterissä tai lattialla, sen siis mitä on hereillä pitkiltä päikkäreiltään. Hymyilee ja katselee ympärilleen vain. Mutta! Mä olen vähän huolissani siitä, saako vauva liian vähän huomiota. Reppanalle kun tuntuu kelpaavan ihan kaikki. Kun isoveli vaatii isoon ääneen haluavansa äidin syliin ja toiselle kelpaa sitteri, onkin yhtäkkiä niin että hoivaan enemmän kaksveetä vastasyntyneen sijaan.
Kristaliina
19.1.2015 at 15:16Meillä just toisin päin :) Tämä on kyllä sellainen juttu, mihin meilläkin kiinnitetään (jo nyt, mutta etenkin lasten kasvaessa) ihan erityistä huomiota: että kun on kaksi eritemperamenttista lasta, että molemmat saavat varmasti tarvitsemansalaisen tuen ja rakkauden.
Esimerkiksi olen ollut aika villi (mutta kiltti) ja välillä minulle on lapsena ja etenkin teininä tullut sellainen olo, että olen ns. vääränlainen. Ei siis missään nimessä omien ihan läheisten kesken vaan laajemmin. Mutta koen siis, että on tosi tärkeä antaa lapselle sellainen vakaa tunne siitä, että sinä olet tärkeä ja rakas ja juuri oikeanlainen tuollaisena kuin olet <3
Kuopuksen temperamentista tulossa muuten juttu erikseen jossain vaihessa!
callette
19.1.2015 at 14:57Liian herkkänä on myös varjopuolensa. Itse olin se liian empaattinen lapsi, joka itki maailman murheita jo nuorella iällä. Enkä ikinä oppinut pitämään kunnolla puoliani, kun halusin olla kaikkien kaveri – tosin eipä minulla ollut sisaruksiakaan, minkä kanssa opetella.
Ala-asteella pahin huoli oli se, kun minut jätettiin porukasta, yläasteella varsinainen kiusaaminenkin tuli nälvimisenä, sanailuna ja joskus jopa ihan tavaroiden piilotteluna sun muuna mukaan kuvaan. Otin herkästi itseeni kaiken nälvimisen, koska en ollut tottunut että ihmiset voivat olla ilkeitä toisilleen ja joskus pitää vaan päästää toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Ne opetukset ovat tulleet sitten moninkertaisena aikuisiällä opittua.
Nykyään liika empaattisuus näkyy kyynelehtimisenä tällaisille postauksille (:D) ja maailmantuskana. Pitäisi olla niin monessa mukana parantamassa maailmaa, kun kokee kaiken omaksi velvollisuudekseen. On vaikea jättää asioita töihin viikonlopun alkaessa, on vaikea olla sairaslomalla kun muut joutuvat tekemään minun tehtäviäni, ystävistä ja perheestä kantaa turhaan huolta ja tekisi mielellään asioita joillekin muille valmiiksi ihan vain, että heillä olisi elämä helpompaa.
Voi Tirppa. Sano sille, että se on ihana <3
Kristaliina
19.1.2015 at 15:08Oh <3 Täältä takaisin terveisiä, että sinäkin olet ihana <3
Mä koen, että herkän lapsen vanhemmilla (toki muillakin) on kyllä tosi tärkeä tehtävä lapsen itsetunnon vahvistamisessa. Parhaimmillaan herkkyys ja empaattisuus voisi tietysti olla aivan hurjan iso voimavara ja vahvuus; mutta sitten taas sillä tosiaan voi olla varjopuolensa, just nuo sun kuvaamat.
<3
Välillä tuntuu, että tämä meidän yhteiskunta on vähän liikaa sen varassa, että kovimmalla äänellä ja tiukimmalla asenteella pärjää. Herkällä ei varmasti ole helpoin osa.
callette
19.1.2015 at 15:36Niimpä. Vaikka siis meilläkin vanhemmat olivat rakastavia ja tukivat, ja koko lapsuus oli hyvin turvattua, silti sitä aina murehti jostain kaverijutuista ja ajatteli muiden kannalta asioita ehkä liikaakin. Ei sitä niin vaan pois päältä kytketä :( Varsinkin tosiaan yläasteella oli vaikeaa, kun muut teinit reagoivat asioihin eri tavoilla kun oli tottunut itse.
Nykyään herkkyys on voimavara, mutta on sitä monesti käyty burnoutin rajoilla: kaikki pitäisi tehdä itse (ettei kuormita muita) ja huolehdin hurjasti siitä, sanonko asiat oikein (varsinkin arat asiat; etten vain suututa ketään). On ollut todella vaikeaa oppia luottamaan siihen, että muiden pitää oppia myös huolehtimaan itsestään, ja en voi käyttäytyä kuin kanaemo loppuelämääni.
Mutta kun ne ongelmat tiedostaa, niin kyllä siitä yleensä oppii poiskin. Samalla tavalla kuin siitä jatkuvan kyllän sanomisesta! Nyt oikeastaan vasta aikuisiällä on oppinut sanomaan ei :)
Vierailija (Ei varmistettu)
19.1.2015 at 19:00Samaistun tähän myös; olen ollut ihan samanlainen. Minua on auttaneet nyt aikuisena esim. opetus siitä, että jokainen vastaa omista tunteistaan ja omasta onnellisuudestaan – myös tämä herkkä huolehtija itsestään :)
Sitä herkkyyttä ei siis minusta pitäisi liikaa aikuisten ihastella tai fiilistellä (olen itse tätä kokenut, en tarkoita että muut/kirjoittaja tekisivät näin), koska sitten saattaa lapselta unohtua se oman ”suojamuurin” ja vahvan itsenäisen identiteetin rakentaminen.
Lapsi haluaa kuitenkin aina miellyttää vanhempiaan.
Ja kokemuksesta sanon myös, että sitä ”kovettumista” olisi ollut mukavampi oppia kotona ns. turvallisessa ympäristössä, kuin aikuisena työelämässä jne.
Eli tsemppiä sinne :)
minäilmannimimerkkiä (Ei varmistettu)
19.1.2015 at 19:45Ei ole sellaista kuin _liian_ herkkä :) Kannattaa googlettaa hsp/erityisherkkyys.
Riika. (Ei varmistettu)
19.1.2015 at 15:13Suosittelen tutustumaan erityisherkkyyteen (HSP) ilmiönä, jos se ei vielä tuttu ole.
Paljon löytyy tietoa juuri erityisherkistä lapsista :)
Kristaliina
19.1.2015 at 15:23Ilmiönä on tuttu, mutta syvemmin en ole perehtynyt! Tuohon on jossain vaiheessa kiinnostava tutustua; vaikka en ole (sen pienen tiedon perusteella, mitä tuosta olen lehdistä lukenut) ihan varma, että tirppa juuri tuohon loksahtaa. Mutta ihan muutenkin kiinnostavaa, ja piirteitä/sovellettavaa sieltä varmasti saattaisi löytyä, niin olen ymmärtänyt!
Jullu
20.1.2015 at 15:53Kannattaa tutustua aiheeseen. Mulle itelle se oli pari päivää sitten aika ahaa-elämys, että näinkin voi olla. Kummasti selitti, miks esim. olin lapsena (ja kyllä edelleenkin) ujo, en pitä väkivaltasista elokuvista, ahdistun kovista äänistä, haluan tehdä yhden asian kerrallaan ja niin edelleen. Toi jotenkin mielenrauhan, että satun nyt vaan olemaan herkkä, eikä siinä mitään. Täältä esimerkikis löytyy paljon tietoa: http://hsperson.com/
Tässä suora linkki vielä ”is my child a highly sensitive”-testiin: http://hsperson.com/test/highly-sensitive-child-test/
Kristaliina
20.1.2015 at 15:57Kiitos linkistä! Kävin heti klikkailemassa testin, 11 pistettä tuli.
Täytyy joo tutustua aiheeseen enemmänkin!
Milkkis (Ei varmistettu)
19.1.2015 at 15:14Minua kiinnostaa, miten Silva osaa kohdata ja käsitellä negatiivisia tunteita, pettymyksiä yms? Olen tosin ymmärtynyt että kovasti yritätte niitä välttää, mutta kai nyt väkisinkin niitä välillä tulee. Oletteko miettineet että ehkä suojelette lasta jopa liikaakin, mulla jotenkin muutama juttu tuntunut oudolta, esim se herätys ennen kuin perhetyöntekijä tulee ja kun etukäteen kyselit onko Titi-nalle-esityksessä jotain pelottavaa kohtaa että voitte pohjustaa ettei vaan lapsi pääse pelästymään. Ei pahalla, oikeasti. Olen itsekin varmasti monen mielestä ylisuojelevainen joissakin turvallisuusasioissa.
Ja ei, meillä ei ole temperamentiltaan tuollaisia lapsia, vaan niitä vastakohtia.. kaksi ihanaa, eläväistä ja vilkasta tulisielua <3
Kristaliina
19.1.2015 at 15:21Keskustelemalla, keskustelemalla ja keskustelemalla :) Eli parhaiten just niin, että pohjustetaan ennalta – tai jos/kun jotain tulee yllättäen, niin sitten siitä jutellaan jälkikäteen, että miksi näin ja mitä se tarkoitti. Joskus käsitellään asiaa vaikkapa leikin kautta; siitä on itse asiassa tulossa yks bloggaus ihan lähiaikoina, on jo luonnoksissa :)
En usko, että suojellaan liikaa :) Perusturvallisuudella luodaan se pohja, jolla sitten niitä negatiivisiakin juttuja on myöhemmin hyvä käsitellä. Mutta joo, tämä on just sitä, että vanhempi mukauttaa toimintatapansa sen lapsen temperamentin antamien tarpeiden mukaan :)
Vierailija (Ei varmistettu)
19.1.2015 at 17:33Mulla on käynyt myös mielessä tuo ylisuojelevaisuus, mutta toki itse tiedätte parhaiten.
Meillä oli tyttö 1.5-2 v. ikäisenä ihan samanlainen herkkä, päiväkodin aloitus toi sitten hurjasti rohkeutta ja reippautta, ja jotenkin ne huolet palautuivat takaisin ns. lapsen tasolle kun oli päivät erilaisten ja vähän eri ikäistenkin lasten kanssa, ei enimmäkseen aikuisten.
Kahvittelija
20.1.2015 at 12:50Meillä toimitaan samalla keskustelevalla ja ennakoivalla tyylillä ja tämä systeemi toimii hyvin myös tuon meidän tulisieluisen 2,5-vuotiaan kanssa. Ja leikin avulla käsitellään monet asiat, mikäs sen kätevämpää :)
Olin itse lapsena ja nuorena liiankin empaattinen ja kannoin muiden murheita aivan liikaa. Edelleen joudun muistuttamaan itseäni omista oikeuksistani ja harjoittelemaan jämäkkyyttä. Mutta uskon, että jos empaattista lasta tosiaan tuetaan lapsuudessa riittävästi niin hyvin kaikki sujuu :) mä olin pienenä melkoisen rasavilli rämäpää, mikä ehkä vaikutti siihen, ettei mun vanhemmat oikein tajunneet sitä empaattisuusnäkökulmaa ottaa huomioon tarpeeksi.
-jenni-
19.1.2015 at 15:23Meillä myös hyvin rauhallinen ja ennen toisten kanssa kakkokseksi jäänyt 3v. Lievän uhmakauden myötä huomaan hänen löytävän enemmän omaa persoonaa eikä sellaista ”toistelee mitä on nähnyt aikuisten tekevän”. Ihan yhtäkkiä ehkä kuukauden sisällä hän on alkanut pitää puoliaan ja rohkistunut valtavasti. Ainoa mikä musta on tosi outoa on, että hän ei koskaan anna lohduttaa jos hänelle käy jotain! Se huolettaa suuresti.
Kristaliina
19.1.2015 at 15:42Voih, mistäköhän tuollainen voi johtua…? <3 Voikohan se liittyä jotenkin voimakkaasseen itsenäistymisvaiheeseen – tai no hitsi mistäminätiedän, en ollenkaan :) Voikohan sitä kysyä neuvolasta? Toivottavasti hän ottaa vastaan läheisyyttä ja hoivaa sitten muissa tilanteissa!
Mutta hienoa tuo rohkaistuminen! Meillä kans välillä on sellaisia ”rohkeusaaltoja” kyllä.
Aaa ja pakko sanoa, että kyllä tirppakin sen kädestäottamisen ”hallitsee” joissain tilanteissa eli kyllä häntäkin välillä pitää muistutella aiheesta. Etenkin siskon kädestä meinaa lähteä tavarat vähän liian usein… Ja muutamia tilanteita on, kun tyyppi on alkanut ihan ”päsmäröimäänkin” leikkiä, etenkin kotioloissa ja aika samaan tapaaan niin kuin tuolla ihan alussa LauraEm.kin kirjoittaa.
-jenni-
19.1.2015 at 17:59Hän on ollut aina tuota lohduttamista vastaan :( Pitäisikin kysäistä neuvolasta vaikka sillä meidän terkalla ei oo tainnut olla yhtään kurssia psykologiaa lukiossa… Tyttö olkaa ensi kuussa aamupäiväkerhon ilman äitiä :o. Äiti on jo ihan paniikissa :)
Vierailija (Ei varmistettu)
19.1.2015 at 19:02Onko lapsellasi kokemus, että lohduttaminen ei auta? Esim. oliko vauvana koliikkia ja sylistä ja lohdusta huolimatta kipu ei hellittänyt. En tiedä onko tälle mitään tieteellistä perustaa. Tuli mieleeni siitä, että itse olin koliikkivauva enkä lapsena osannut ottaa lohdutusta vastaan / rauhoittunut sylissä. Vielä aikuisena halusin riitatilanteissa vetäytyä omaan rauhaan. Äitini joskus sanoi, että voi johtua tuosta.. tiedä sitten :)
-jenni-
19.1.2015 at 21:31Mielenkiintoinen pointti. En ole tullutkaan ajatelleeksi. Koliikkia ei ollut, mutta maitoallergia alkoi jossain vaiheessa.. Onneksi hän vielä sylissä käy ja muuten pitää läheisyydestä! Ehkä hänestä kasvaa sellainen ”ei kai kukaan nähnyt, että mulle kävi jotain”-tyyppi :D tai sitten on vaan temperamenttiero.
parin äiti (Ei varmistettu)
20.1.2015 at 10:20Meillä ei ole ollut kummallaakaan lapsella koliikkia ja molemmat on sitä sorttia, että tykkäävät vetäytyä rauhoittumaan itsekseen erityisesti jos joku harmittaa. Vauvoina heitä on kyllä sylitelty paljon, että sillä ei ole ollut vaikutusta. Kiukkuisina eivät myöskään halua kertoa kenellekään, mikä harmittaa. Vissiin tulleet mököttävämpään vanhempaansa, ei siihen, jonka suusta tulee heti kaikki ulos…
Kärttyri
20.1.2015 at 02:26Olen ollut herkkä lapsi ja koliikkilapsi. Tiedän, etten ole pitänyt hirveästi lohduttamisesta. Osittain siksi, etten osaa ottaa lohtua vastaan, suru on omaani. Osittain siksi, että jos joku lohduttaa, alan itkeä vaikken olisi siihen mennessä itkenyt. Olen siis pärjännyt muutamalla uhmakyyneleellä paremmin kuin lohduttavalta sylillä.
En tiedä silti, voiko näitä verrata keskenään.
Yhden kiltin äiti (Ei varmistettu)
19.1.2015 at 16:02Mulla oli vähän tuollainen lapsi. Herkkä, ajatteleva, sellainen, joka katsoi ihmetellen, kun puistossa toiset lapset kiilasivat, tönivät, ottivat leluja toisten kädestä jne. Hän ei tehnyt niin koskaan. Ensimmäiset vuodet olivat niin auvoisia, että ihmettelin mielessäni uhmaikäjuttuja ja lapsia, joita ei ole opetettu käyttäytymään ravintoloissa ja kaupoissa. Meidän poika osasi, oli ihana, taitava ja sanavalmis. Oikea hymypoika ja ilo kaikille.
Sitten hänestä tuli uudessa päiväkodissa poika, jota kiusattiin. Ja nyt meillä on tokaluokkalainen, joka on se koulun paha poika. Ollaan rehtorin puhuttelussa, ollaan jälki-istunnossa, pidetään palaveria psykologin, kuraattorin ja perheneuvolan kanssa, Wilma-viestiä pukkaa. Poika, joka oli toisia poikia herkempi, otti selviytymisstrategiakseen ”lyö ennen kuin sinua lyödään, ole kovis, niin sinua ei uskalleta kiusata”, vaikka tietää kyllä, että lyöminen on väärin. Hän ottaa kuitenkin mieluummin tyynesti päälleen kaikki aikuisten langettamat rangaistukset kuin toisten lasten pilkan.
Tulevaisuus pelottaa.
Kristaliina
19.1.2015 at 16:08Voih! Tähän ei nyt voi edes laittaa niin paljon sydämiä kuin haluaisin <3 <3 <3 <3 <3
Mutta hei onneksi (?) mukana on kuitenkin noin monta tahoa, ehkä tilanne helpottaa! Jos se vaikka vaan on ”ääripäästä toiseen” -tilanne… Toivotaan niin <3 Kovasti voimia!
Tää on nyt ehkä vähän typerän sukupuolistereotyyppisesti sanottu, mutta tulee mieleen, että ehkä monesti herkillä pojilla voi olla vielä vaikeampaa kuin herkillä tytöillä <3 Pojilla kun tuo ”negatiivisten tunteiden ilmaisu” voi olla niin fyysistä. Toisaalta tytöilläkin on omat julmat tapansa, juuri porukasta sulkemisen myötä ja niin edellen.
Voih! Voi kun näille lapsille vaan toivoisi niin paljon kaikkea hyvää ja rakkautta… Toivottavasti tulevaisuus on kuitenkin teille valoisa, virtuaalinen halaus sinne!
Cpop
19.1.2015 at 17:47Sukupuolistereotyyppisestihän pojat kasvatetaan yleisesti niin ettei herkkyyttä hyväksytä, siksipä se ongelma varmaan aiheutuukin. Koska oletuksena on että pojat = vilkkaita, fyysisiä, rajuja, ei herkän pojan tarpeet ja maailman odotukset kohtaa, se aiheuttaa ristiriitaisia tunteita lapsella joka vasta käsittelee minuuttaan ): Lapsille ja nuorille annetaan ihan hurja määrä paineita olla ”normaali” ja samanlainen kuin ”muut”.
Olen itsekin ollut tilanteessa jossa minua kiusattiin ja jonka seurauksena myös itse päädyin kiusaajaksi. En oikeuta koulukiusaamista missään tapauksessa, mutta yhteiskunnan olisi hyvä avata silmänsä siihen ettei yksikään lapsi HALUA kiusata, vaan hän tekee niin koska hänellä on ongelmia/tunteita, joita hän ei yksin osaa/voi käydä läpi.
Paljon voimia ja jaksamista vanhemmille!
Kristaliina
19.1.2015 at 19:57Totta! Ja tän yllä mainitun juuret kuitenkin loppujen lopuksi piilee niissä aikuisten asenteista… Siinä mielessä me vanhemmat ollaan tosi isossa roolissa siinä, millaisia rooleja ja odotuksia me meidän lapsille asetetaan!
Mua on jotenkin koskettanut myös ajatus siitä, että jokainen pieni lapsi haluaa pohjimmiltaan toimia oikein. Sitä kun pitää ajatuksissaan, on ainakin mulla ollut jotenkin helpompi suhtautua tähän tahdon kehittymisen liittyvän vaiheen tilanteisiin <3 Eli liittyen just tuohon, että vanhemmat ovat se tuki, jonka avulla lapsi oppii käsittelemään kaikenlaisia tunteitaan <3
Vaaleanpunainen polkupyörä (Ei varmistettu)
20.1.2015 at 10:27Aikuisten asenteilla on väliä. Mutta kun ei pysty muuttamaan kuin niitä omiaan. Ja sitten siellä päiväkodissa on ryhmässä 20 muuta lasta ja pihalla 100, joiden vanhempien mielestä poikien ja tyttöjen kuuluu olla tietynlaisia ja jotka ovat omat lapsensa vaivihkaa aivopesseet asiassa. Ole siellä sitten se erilainen muksu, tyttö jolla on sininen pipo tai poika, joka oli iloinen vaaleanpunaisesta polkupyörästään. Tai jotain muuta vastaavaa. Ei ole helppoa ja vanhemmat eivät ole puolustamassa näkemyksiäsi, yksin saat pärjätä ryhmäpainetta vastaan. Harvalla lapsella on niin vahva itsetunto, että jaksaa pitää päänsä. Vaikka mitä korulauseita lapsilähtöisestä varhaiskasvatuksesta vasussa lukisikaan. (Henkilökunnan asenteista puhumattakaan.)
Kristaliina
20.1.2015 at 17:19Totta. Mutta kun riittävän moni muuttaa sitä omaansa, saattaa jossain vaiheessa pihalla ollakin se enemmistö näitä. Ei ehkä ihan huomenna, mutta joskus :)
riistahurjastelijamamma (Ei varmistettu)
19.1.2015 at 16:06Vastaus kysymykseesi: ei ole. Tytär on pippurinen, itsenäinen, älykäs ja omapäinen. Ja silti:
”Äiti minä rakastan sinua niin hirveästi, sinun pitää aina hoitaa minua ja pikkuveljeä.”
”Mummi-kulta, älä murehdi, minä kyllä rakastan sinua tosi paljon, ei se ole vaarallista.”
”Sitten kun pikkuveli on iso poika ja osaa kävellä niin minä voin aina pitää häntä kädestä kiinni.”
Lopuksi killeri eiliseltä, kun puhuttiin mistä kukin tulee iloiseksi, tytär runebergin tortusta ja äiti ihanasta tyttärestään:
”Isä tulee iloiseksi kun pikkuveli häntä rakastaa ja minä kanssa.”
En mä vaan tajua, mitä ollaan tehty oikein ja missä elämässä, kun meitä näin palkitaan (3v3kk ja 8kk).
Mielestäni on hienoa, että lapset jo pienenä (toisinaan) ilmaisevat empatiaa. Se ei tarkoita, että alati olisi taapero aikuisia lohduttelemassa, vaan että lapsi osaa reagoida aikuisten vaihteleviin tunnetiloihin. Täällä ainakin aikuisten tunnetilat vaihtelevat välillä dramaattisestikin.
Kristaliina
19.1.2015 at 16:11Voi miten ihania! Ihan tippa tuli linssiin (no se oli jo kyllä siellä valmiiksi tuon edellisen kommentin myötä) Mutta lapset osaavat olla kyllä kauneimpia runoilijoita ikinä <3
Empatia on mahtava taito, ihan upeaa että se on lapsessa tähän tapaan tosi aitona ja sisäsyntyisenä! <3
TP (Ei varmistettu)
19.1.2015 at 16:32Kirjoitit kuin suoraan meidän 2,5 vuotiaasta. Kun hän jossain joskus harvoin vähän riehuu, ajattelen täsmälleen samoin, ”anna palaa” ja yritän estää itseäni heti juoksemasta perässä hyssyttelemässä ja kieltämässä. Itsekin olen ollut aina hyvin herkkä ja tottelevainen, samat piirteet lapsessa. Yritetään kovin itseluottamusta vahvistaa kannustamalla, kehumalla, kannustamalla uudestaan ja sanomalla aina ”ei se haittaa”, kun lasit vahingossa kaatuu tai jotain muuta vaaratonta tapahtuu (mikä nyt sillä hetkellä voisi aikuisen naamalle harmistuksen ilmeen aiheuttaa). Lapsi kun suree pikkuasiaakin. Pettymyksiähän väistämättä lapsellemme tulee välillä kyllä monessa asiassa, mutta yritämme me vanhemmat sitten olla liikaa harmittelematta ainakin kaikkia noita pikkuasioita. Ollaan muuten kehotettu pitämään käytössä olevasta lelusta kiinni, jos joku yrittää sen rumasti viedä. Mutta en tiedä, pahentaako tuo neuvo vain tilannetta vai mikä olisi paras…
Mutta kiitos ihanasta blogista, niin monet asiat osuvat usein yksiin meidän perheen kanssa, on ihana saada vertaistukea näin.
ronja231 (Ei varmistettu)
19.1.2015 at 16:39Tässä yksi ujo, herkkä ja hitaastilämpiävä lapsi ja aikuinen. Vihaan sun blogia, kun se itkettää. Olen 22-vuotias lapseton, naimaton opiskelija yliopistossa ja usein kun luen sun tekstejä, mietin, mitä minä elämältäni haluan- kaiken kouluttautumisen lisäksi. Musta sun blogi on mielettömän raikas ja omaperäinen kuvaus sellasesta elävästä elämästä, kliseisesti- että tehdään just sitä omaa juttua tosi suurella sydämellä. Silvan herkkyys ja temperamentti varmasti säilyy ja kantaa myös aikuisuuteen, väitän, että sellainen taito lukea ihmisiä ja/tai rivien välistä, on yksi tärkeimmistä taidoista esimerkiksi kasvatus- ja sosiaalialalla. Hiljaisen ja rauhallisemman ihmisen pään sisällä on usein ihan äärettömän rikas tarina- ja kokemusmaailma. Ja sit se saa tälleen herkistymään. Kiitos mahtavasta blogista ja esimerkistä Krista.
Kristaliina
20.1.2015 at 17:21Kiitos ihanasta kommentistasi! Ja tiedätkö – tavallaan samastuminen kulkee tässä myös toiseen suuntaan. Vaikka tämä saattaa kuulostaa hölmöltä, niin itsestä tuntuu, että ihan eilen mäkin olin 22-vuotias lapseton naimaton ylipisto-opiskelija, joka mietti, mitä elämältä haluaa. Ja jotenkin en ”siitä minästä” ole kaukana vieläkään, vaikka vuodet ovat kuluneet.
Mäkin herkistyin :) Kiitos <3
Cpop
19.1.2015 at 17:20Kyllä kaikki lapset ovat herkkiä, se vaan ilmenee eritavalla. Siinä missä toisille lapsille on persoonana helpompaa käsitellä asioita puhumalla ja rauhallisesti, niin toisilla ne tunteet ilmaistaan fyysisesti ja se saattaa olla todella räjähtävää. Molemmille tyypeille pitää vaan löytää se oikea suunta mitä kautta tasoittaa ne ääripäät.
Itse olin lapsena varsinainen rämäpää jos sille päälle satuin, mutta kuitenkin TODELLA herkkä aistimaan tunnetiloja ja intuitiivisesti tiesin paljon asioita ilman että ne minulle kerrottiin. Usein olin lapsena todella loukkaantunut siitä että minulta salattiin asioita tai yritettiin selän takana tehdä/puhua jostain, kun kuviteltiin etten sitä ymmärtäisi. En osannut loukkaantumistani tai muitakaan tunteitani sanoittaa vaan se tuli kiukkuna ja fyysisenä meuhkaamisena ulos. Suuttuneena en myöskään halunnut oikein ottaa kontaktia, vaan tarvitsin omaa rauhaa, varmaankin siksi kun sen suuttumuksen aiheuttama fyysinen purkaus saattoi toista satuttaa ja siitä kuitenkin jäi minulle paha mieli, koska en tahallaan halunnut satuttaa ketään. Olen ollut myös ujo, hiljainen ja sisäänpäinkääntynyt lapsi, vaikka tunteet räjähtikin välillä käsiin.
Kristaliina
19.1.2015 at 19:53Tämä on muuten tosi hyvä pointti; itsekin tuohon saatoin kirjoituksessa (tai ainakin ajatuksissani) sortua, eli herkkyys ei tosiaankaan ole synonyymi esimerkiksi rauhallisuudelle! Voi olla rauhallinen ja herkkä, mutta samoin voi olla rämäpää ja herkkä. Hyvä muistutus!
Mä itse asiassa itsekin olen varmaan ollut vähän tällainen ”piiloherkkä”-rämäpää; minulle on siksi saatettu sanoa kovastikin (nuorena aikuisena esim. riitatilanteessa), kun on ajateltu, että tuolle voi sanoa mitä vaan. Ja sitten sen kovemman kuoren alla miettii yön pimeinä tunteina asioita… Näin vanhemmiten oon ehkä saanut sitä herkkää puolta enemmän esiin, en enää piilota itseäni ylenmääräisen meuhkaamisen alle :)
Hih mihin itsediagnosointiin tässä päätyy :D
suvitus (Ei varmistettu)
19.1.2015 at 21:12Jep jep, sama hankala yhdistelmä puheliaasta ja vauhdikkaasta herkkiksestä täälläkin. Nautin ihmisten seurasta ja olen usein äänessä, mutta toisaalta väsyn seurassa helposti ja tarvitsen kotia ja rauhaa. Nykyään tämä on ihan ok, koska mieheni vähintäänkin tuntee minut läpikotaisin, ja ymmärtää aina, mistä pahoitan mieleni, mutta nuorempana lapsuudenperheessä ymmärrys oli ehkä vähän heikompaa. Ei siis tahallaan, perheeni oli ihana, mutta ei täysin ymmärretty, miten paljon olisin silti tarvinnut tukea ja rohkaisua. Siksi tavallaan tuollaiset ”selkeän herkät” kuin Silva voi olla paremmassa tilanteessa :D Lopputuloksena minulla oli juuri sellaiset ”en kelpaa sellaisena kuin olen” -tunteet ja vertasin itseäni jatkuvasti sisareeni. On vaatinut aika paljon työtä aikuisena päästä yli niistä ajatuksista ja hyväksyä, etten sovi perinteisiin ajatuksiin ”herkästä”, ”reippaasta”, ”introvertistä”, ”ektrovertistä” ja kaikista muista yksinkertaistavista ajatuksista luonteenpiirteistä. Samasta syystä en oikein tykkää kaiken nimeämisestä ja diagnosoinnista, kuten nyt viimeisimpänä tämä erityisherkkyys. Eikö kaikkien herkkyyttä ja persoonallisuutta voitaisi kunnioittaa ilman, että sille pitää olla nimitys ja tukiyhdistys?
Niin tai näin, teidän perhe ja sen tyyli on varmaan juuri oikea ympäristö Silvalle. Haasteita voikin sitten tulla, jos Seelan temperamentti tosiaan isompanakin pysyy hyvin erilaisena, miten saada perhe toimimaan molemmille parhaalla mahdollisella tavalla? Ja miten pitää huoli, että molemmat erilaisina kokevat olevansa yhtä ”hyviä” (tämä siis oma kynnyskysymykseni ”kilttiin” siskoon verrattuna… Tiesin aina olevani yhtä rakastettu, mutta luulin aina olevani vähän vääränlainen). Siinäpä teille pohdittavaa tuleviksi vuosiksi!
Kristaliina
19.1.2015 at 21:17Pikavastauksena nukkumaanmenohommien ääreltä tuohon viimeiseen kappaleeseen – kyllä, oi kyllä! Just tuo on se, mikä mulle on tosi-tosi tärkeää näiden ihanien sisarusten kasvamisessa/kasvattamisessa. Että molemmat saavat tuntea olevansa juuri oikeanlaisia <3 En osaa sanoa siitä vielä mitään käytäntöä – että miten se oikein tapahtuu. Mutta pääasia, että tapahtuu. Ehkä omat kokemukset tähän kanssa vaikuttavat. Mutta pidän asiaa siis ihan älyttömän tärkeänä <3
pähkinäpau (Ei varmistettu)
19.1.2015 at 18:49Meillä on samanlainen tyttö, nyt jo viidesluokkalainen. Kommentoinkin joskus aiemmin postaustasi Silvan herkkyydestä. Voisin puhua tästä vaikka koko päivän, mutta tyydyn nyt sanomaan, että teette kaiken aivan oikein. Jatkakaa samaan malliin! Multa saa Aaronin kirjan The Highly Sensitive Child lainaan, jos haluat? Asutaan aika lähellä teitä. :)
Kristaliina
19.1.2015 at 21:40Joo, muistankin hyvin – ja kiitos ♥
Hmm oikeastaan toi kirja kiinnostaisikin aika paljon… En vaan tiedä, uskallanko lainata – nimimerkillä lastenmusiikkilevy lainassa jo kohta vuoden… :)
myykkis (Ei varmistettu)
19.1.2015 at 21:21oon sanonut ennenkin, ja tuun varmasti sanomaan jatkossakin – mutta:
Silva. On. IHANA! <3
poppaliini (Ei varmistettu)
19.1.2015 at 21:56Meidän poika on Silvaa nuorempi, nyt 1v5kk ikäinen. Hänessä on kuitenkin todella paljon havaittavissa mitä (näin lukijanäkökulmasta) Silvallakin :) Poika on hyvin tarkkaavainen ja herkkä. Hänen havainnointikykynsä on saanut meidät vanhemmat hämmästyneeksi jo pitkään ja monen monta kertaa. Hän on ujo ja uusissa tilanteissa pelokas. Pojalla on monta vauhdikkaampaa kaveria, ja monesti meilläkin käy juuri niin, että kun kaveri tulee aikeinaan tempaista lelun meidän pojan kädestä, meidän poika oikein ojentaa lelun hieman pelokkaana kaverilla, vaikka omat leikit olisivatkin vielä kesken. Myös jos kaveri tulee vauhdikkaana kohti meidän poikaa, poika ei oikein uskalla edes lähteä karkuun, vaan jähmettyy niille sijoilleen tyyliin ”tuli mitä tuli, minä otan kolhun vastaan” :D :/ Olen aivan rakastunut pojan luonteeseen (no, kukapa vanhempi ei olisi) ja olen kyllä ylpeä hänen herkkyydestään, rauhallisuudestaan, tunteellisuudestaan ja tarkkuudestaan. Välillä kyllä kieltämättä sydäntä kirpaisee, kun pelkään että poika ei osaa pitää puoliaan ja tiedän että meidänkin täytyy isompana oikeasti opetella sanomaan että ”tää on nyt mulla, saat sen kunhan minä en tällä enää leiki”.
Mä olen itseasiassa saanut todella paljon kultaakin kalliimpia neuvoja täältä sun blogista :) Sun tapa olla äiti on sellainen jonka minäkin olen halunnut omaksua. Tänään itseasiassa juuri mietin hoitoonlaittamista. Poika ei ole ollut kovin montaa kertaa hoidossa ensinnäkään siksi, että meillä ei ole ollut tarvetta laittaa häntä hoitoon ja toisekseen siksi, koska hän on niin varovainen ja herkkä, niin en ole halunnut häntä ”turhaan” hoitoon laittaakaan, koska tiedän että hän reagoisi siihen voimakkaasti eikä välttämättä positiivisesti. Luojan kiitos päivähoitoa ei tarvitse vielä oikeasti ajatellakaan, koska masussani kasvaa pojalle pikkuveli <3 Omat vanhempani kyllä poikaa mielellään vahtivatkin, ja heidän kanssa poikakin viihtyy ongelmitta. Mutta en esimerkiksi mielelläni veisi poikaa vaikkapa ystävilleni joilla on samanikäisiä leikkikavereita, koska heidän lapsensa ovat niiiiiin eriluonteisia, että luulen, että ystäväni eivät osaisi valmistella ja reagoida poikaani ”oikein” ja siksi hoito olisi pojalle stressaavaa. Mutta tänään mietin, että sinä Krista olisit sellainen henkilö, kenelle pojan uskaltaisin huoletta antaa hoitoon, koska ainakin blogin perusteella toimit Silvan (ja Seelankin) kanssa hyvin samalla tavoin mitä minä oman poikani kanssa. Sinä osaisit lukea poikani reaktioita ja reagoida itse niihin sopivalla tavalla :)
Silkkitassu
19.1.2015 at 23:02Jos yritän sanoittaa meidän muksun suuttumusta tai itkua, tulee vaan itkua vastaan kahta kovemmin. Osaa olla aika pikkasen turhauttavaa. Mitään ei sais estää tekemästä tai olla antamatta hänelle. Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa…
Reippautta löytyy kyllä ihan sangolla kaataen, kuten myös kärsimättömyyttä (minultahan se sen on perinyt) ja suuria tunteita kaikkiin suuntiin. Vähän jännittää millainen tyttö meillä oikein kasvaa… Meillä vaikuttaisi E olevan ihan vastakkainen luonteeltaan kuin Silva. Mutta suukkoja jaetaan meille vanhemmille oikein isolla moiskaus äänellä ja näädät ovat ihan rakkaimpia ikinä. Eli kyllä sieltä itsepäisyyden joukosta onneksi löytyy myös hellyyttä.
kata_eric
19.1.2015 at 23:15Olin juuri tuollainen varovainen ja herkkä lapsi joka ei oikein voinut käsittää miksi muut lapset talloivat ja juoksivat päälle. Edelleenkin saan ihan hirveän slaagin jos joku tuntematon on ilman syytä ilkeä, mitä nyt voi käydä millon tahansa. :D
Harmittavasti temperamenttisella äidillä on ollut aina vaikeuksia ymmärtää että olen erilainen kuin hän. Minä itken todella helposti ja paljon, hän ei ole koskaan reagoinut itkemällä suruun. Olen kuullut todella monta kertaa lauseen ”mitä sä taas itket, ei tuollainen itkeminen voi olla enää normaalia”
Hyvä että teidän perheessä herkkyyttä kunnioitetaan :)
sup (Ei varmistettu)
20.1.2015 at 08:59Oma tyttö on juuri tuommoinen rämäpää mutta herkkä. Vaikeinta hommassa on se että isä ei usko herkkyyteen vaan pitää sitä vain jääräpäisyytenä ja kiukutteluna. Sitten kun itse toimin toisella tavalla vaikeassa tilanteessa olen kuulema hemmottelemassa pilalle ja antamassa periksi :( Käytiin esimerkiksi katsomassa se Hurjaruuthin talvisirkus: oli kuulonsuojaimet mukana kovien äänien varulta mutta silti esitys aiheutti itkun kun oli niin pimeätä ja kovia ääniä. Oli esityksessä kyllä sitten kivojakin asioita lopulta mutta ei olla ihan heti toiste menossa sirkukseen… Itse yritän mahdollisimman paljon selittää etukäteen asioita ja mitä tulee tapahtumaan jne. mutta sen lisäksi asiat pitäisi aina tapahtua samalla tavalla. Nyt yritetään aloitella uutta harrastusta, katsotaan miten käy. Vuosi sitten käytiin sirkuskoulussa ja puolen vuoden aikana ei kertaakaan osallistuttu alkujumppaan koska tyttö ei uskaltanu olla esim hippaa tuntemattomien kanssa.
Vierailija (Ei varmistettu)
20.1.2015 at 14:50Ei myöskään kannata herkkää lasta kasvattaa täysin pumpulissa, ihan vaan sen takia että hän nyt sattuu olemaan herkkä:). Eicsios sillä että sinä niin tekisit.