Sydän, oi sydän

Istun autossa Malmilla siististi suojatien eteen pysähtyneenä ja odotan valojen vaihtumista vihreäksi.

Odotan.

Odotan.

Odotan.

Sitten huomaan, että risteyksessä ei ole liikennevaloja ollenkaan.

*******

Varhaisultran tutkimuspöydällä oli juuri äsken tullut itku.

Se oli helpotuksen itku.

*******

Tasan viikko sitten mainitsin Insta Storyssa, että onneksi ei ole ollut mitään vuotoja, viimeksi tässä vaiheessa oli.

Samana iltana alkoi vuoto. Ihan punainen, ei mikään ruskea tuhru. Pettymyksen moukari viuhautti tiukan iskun. Tiedän tiedän tiedän, että vuoto voi olla ihan tavallista. Mutta viime kerralla vuotoa oli täysin samassa kohdassa, ja alku olikin mennyt vähän sen jälkeen kesken.

Seuraavat seitsemän päivää olivat… aika kamalia. Jo toisen kerran? Toisen kerran juuri samoilla viikoilla, samalla tavalla? Tarkoittaako tämä sitä, että meidän koko vauvahaave on menetetty?

Laskin kalenterista päiviä ja pohdin, milloin lääkkeellinen tyhjennys voisi hoitua ja mihin saisimme lapset siksi aikaa? Ehtisikö pahin mennä ohi koulupäivän aikana? Pesin pikkuhousuja, että on sitten puhtaita varmasti käytettävissä, lisäsin ruokakauppatilaukseen siteitä. Googlasin netistä hedelmällisyysneuvolaa: voisiko jotenkin selvittää, onko munasoluissani enää yhtään potkua? Melkein varasin jo ajankin.

*******

Ultrakuva heittelehti ruudulla ylös alas, kun nikottelin tutkimuspöydällä ultrausanturi sisuksissani.

9,5 millimetriä.

Hyvä sykkivä sydän.

Kaikki hyvin. Kaikki ihan niin kuin näillä viikoilla kuuluu ollakin.

Sisälläni kasvaa pienenpienenpieni ihmisen alku. Joku, jonka sydän jo lyö.