Tämä postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä kirja.fi kanssa.
Viime aikoina olen seikkaillut mm. kaksi kertaa Australiassa, Italian Rivieralla, Englannissa sekä Posiolla – aaaa joo sekä tietysti Berliinin muurin itäisemmällä puolella DDR:ssä.
…eli on aika kurkistaa taas viime aikoina lukemieni kirjojen pariin.
Näissä kuudessa kirjassa astuin myös jonkin verran (en kuitenkaan liian isolla harppauksella) ulos ”omimmasta genrestäni”, ja se kyllä kannatti. Lukeminen näköjään todellakin avartaa ja avaa näkökulmia!
Kuusi syksyn ja alkutalven aikana luettua siis tässä:
1. Holly Ringland: Alice Hartin kadonneet kukat
käännös: Hanni Salovaara
Jos tätä kirjaa kuvaisi yhdellä sanalla, se sana olisi yksinkertaisesti ihana. Tämä kirja oli mulle tämän syksyn suurin yllättäjä ja i-ha-nin.
Eikä tämä silti todellakaan ollut mitään pintahöttöä, vaan hyvinkin sisuskalujavärisyttävää luettavaa, alkaen ihan alkuasetelmasta: 9-vuotiaan Alicen vanhemmat menehtyvät tulipalossa. Tyttö joutuu jättämään kotinsa Australian rannikolla ja muuttamaan sisämaahan isoäitinsä kukkafarmille. Farmilla elää myös ”Kukkasia”, eri tavoin vaurioituneita naisia, jotka ovat löytäneet kukkafarmilta turvapaikan.
Kirjan kantavaksi teemaksi tuntui nousevan voimakas mutta voimallisuudellaan vahingolliseksi muuttuva rakkaus. Kirjassa oli perheväkivaltaa, mutta itseeni kaikkein eniten kolahti isoäidin suojeleva rakkaus kärsinyttä lapsenlastaan kohtaan: minä pidän sinut turvassa, minä suojelen sinua kaikelta. Ja miten se pyyteetön rakkaus voi muuttua suojelunhalussaan tukahduttavaksi, jos toisen ihmisen ei anna tehdä itse omia valintojaan ja tehdä omia virheitään. Näin äitinä tuo osa kirjaa osui ja upposi, todella.
Alice Hartin kadonneista kukista voi lukea lisää täällä.
Ja sitten ne kukat: ne olivat kirjassa olennaisesti mukana, kannen kuvitusta myöten. Kukat olivat kirjassa suvun kieli, tapa ilmaista asioita. Itselleni se näyttäytyi kyllä enemmänkin vaikenemisen kielenä: kun suvussa oli paljon asioita, joista ei pystytty puhumaan ääneen, tunteet ilmaistiin kukkien välityksellä.
Kirja oli niin kauniskin, että huomasin välillä vain istuvani ja silitteleväni kirjan kantta. Monet omistamani kirjat kierrätän eteenpäin lukemisen jälkeen, mutta tämä jää ehdottomasti pysyväksi asukkaaksi puutalon kirjahyllyyn.
Iso suosittelu!
2. Lucinda Riley: Orkideatarha
käännös: Tuukka Pekkanen
Kuten hyvin tiedätte, Lucinda Riley on yksi lempparikirjailijoistani. Rileyn kirjallinen tuotanto ei kuitenkaan ole täysin tasaista: skaala liikkuu tärisyttävän hyvistä kirjoista (esimerkiksi sisarussarja ja Vaarallinen kirje) sellaisiin tavallisen hyviin (esimerkiksi Oliivipuu). Kun uuden Rileyn kirjan korkkaa, minulla on aina pieni jännitys päällä: kumpaan päähän skaalaa tämä kirja sijoittuu…? Onko tässä nyt tuloillaan hengästyttävä lukukokemus, vai pelkästään ihan perushyvä?
Ja aaaah sitä fiilistä, kun jo kirjan alkumetreillä voi todeta, että oijoijoijoi nyt on käsissä taas sellainen ihana, ahmittava lukuhelmi! Seuraavat 650 sivua, täältä sitä tullaan ja sukelletaan suin päin tarinaan!
Tämä Orkideatarha oli juuri sitä: ehdottomasti Rileyn tuotannon parasta päätä.
Orkideatarhassa rakentuu taas kutkuttava ”mitä menneisyydessä on tapahtunut” -asetelma: toisessa aikatasossa ollaan nykyhetkessä, ja menneisyyden osalta taas vakioaikakaudessani, eli toisen maailmansodan alkuhetkissä. Kielletty ja salattu menneisyyden rakkaustarina, ja miljöönä (taas kerran, mä en kyllästy tähän!) englantilainen rapistuva sukukartano. Aaaaah.
Orkideatarhasta lisää kirja.fi -kaupassa.
Jos joku ei ole vielä aiemmin hurahtanut tällaiseen mun vakiogenreen, niin tämä kirja on täydellinen ensimaistiainen. Tähän uppoaa sisään varmasti! Ja terkut myös teille samiksille, jotka mun tapaan jo kahlaatte kaikki (onneksi näitä on pal-jon) tämän tyylilajin kirjat: tämä on just sitä kirjaherkkua, jota varmasti haluatte ahmia!
Taas kerran olen kateellinen teille, jotka ette ole tätä vielä lukeneet.
PS. Rileyn parhaat mun mielestä: Seitsemän sisaruksen sarja, Vaarallinen kirje, Keskiyön ruusu ja tämä Orkideatarha. Oletteko samaa mieltä te muut Rileyn lukijat? Suomennetuista Auroran salaisuus on mulla vielä lukematta.
3. J.P. O’Connel: Hotelli Portofino
käännös: Nina Mäki-Kihniä
Haa, mikä äitipää! Hotelli Portofinoa lukiessani noin sadan ensimmäisen sivun ajan hekumoin, että oijoijoijoi, miten hyvin tämä toimisi myös tv-sarjana: 1920-luvun Italian Rivieralle perustettuun englantilaiseen lomahotelliksi muutettuun kartanoon on kerääntynyt hieno kattaus erilaisia persoonia. Tavallaan hurmaavia, mutta erittäin vaativia persoonia – ja heitä kirjan päähenkilöperhe yrittää miellyttää, jotta vasta avattu hotelli saisi hyvää mainetta. Siihen sitten ripaus (okei aika keskeinen ripaus) perhedraamaa, 20-luvun päällisin puolin hillittyä käytöstä ja peiteltyjä tunteita, palvelusväkeä ja herraskaisia. Korruptoituneita paikallispoliitikkoja, sopimattomia suhteita ja merkitseviä salaisia katseita. Eikös kuulostakin joltain sellaiselta Ylen laatudraamalta…?
Haha ja sitten sadan sivun jälkeen tulin googlanneeksi ja huomasin: tästähän ON myös olemassa Ylellä esitetty laatudraamasarja, vieläpä tuore sellainen!
Sarjaa en ole katsonut, mutta kirjana tämä toimi ainakin aivan mainiosti. Kirja oli sellaista ihanaa kepeää arjesta pakoa: hotellin tunnelma on hienosti luotu. Jotkut persoonat riipivän samastuttavia ja toiset persoonat aivan yhtä riipivän ärsyttäviä.
Lue lisää Hotelli Portofinosta täällä.
Kirjan jälkeen tekee mieli:
a. Katsoa myös se tv-sarja tai edes pätkiä siitä tarkistaakseen, että miltä kirjan persoonat siinä näyttävät.
b. Pitää peukut pystyssä, että tälle tulee jatko-osa! Haluan tietää, miten Lucianin, Rosen ja ennen kaikkea Constancen käy!
c. Matkustaa Italian Rivieralle ja hehe mieluiten aikamatkalla 1920-luvulle.
d. Lukea lisää tällaisia kirjoja.
4. Lizzie Pook: Helmenkalastajan tytär
käännös: Timo Korppi
Tämä Helmenkalastajan tytär oli itse asiassa tämän syksyn aikana lukemistani Australiaan sijoittuvista kirjoista ensimmäinen: luin siis ensin tämän ja sen jälkeen halusin lisää Australiaa. Ja vasta sitten luin tämän postauksen ensimmäisenä olevan Alice Hartin.
Helmenkalastajan tytär tarjoaa aika erilaisen kurkistuksen Australiaan kuin Alice Hartin kadonneet kukat. Tässä kirjassa nimittäin liikutaan 1800-luvun lopun Australiassa, helmenkalastajien pienessä kylässä.
Aiheena helmenkalastus kuulostaa ainakin mun korvaan jotenkin ihanalta ja suloiselta. No, sitä se ei tässä kirjassa ole. Taustalla on riistoa, rasismia, ennakkoluuloja ja väkivaltaa.
Kirjan tarinassa päähenkilö Eliza alkaa selvittää isänsä mystistä katoamista, jota pidetään murhana. Eliza ei usko murhaan, vaan päättää sitkeästi löytää isänsä – ja sillä tiellä hän törmää monenlaisiin helmenkalastajien kylän lieveilmiöihin, rikollisiin tyyppeihin ja muihin esteisiin totuuden edessä.
Helmenkalastajan tyttärestä kustantajan verkkokaupassa.
Itselleni kirjan hienoin hetki tapahtui ihan loppusivuilla, joilla tiivistetysti (sitä olisi voinut lukea enemmänkin!) avattiin kirjan historiallista kehystä. Muhun tekee aina ison vaikutuksen tajuta, että fiktiivisessä tarinassa oli mukana aitoja historiallisia henkilöitä, tapahtumia ja ympäristöjä. Esimerkiksi se, että helmenkalastajaksi monesti pakotettiin raskaana olevia naisia, sillä uskottiin, että heillä on keuhkoissa parempi hapenottokyky. Uuuuh.
5. Meri Valkama: Sinun, Margot
Sitten kotimaiselle osastolle! Kärkyin tätä kirjaa tuhansien muiden tavoin kirjaston varauslistalla piiiitkään (ja sijanumeroni oli edelleen yli tuhannessa). Sitten minulle tuli tämän postauksen myötä mahdollisuus saada WSOY:lta vapaavalintaisten kirjojen arvostelukappaleita, joten tartuin heti tilaisuuteen. Valitsen Margotin! Ja siis kyllä, kaikki saamani suosittelut olivat täysin kohdillaan: Meri Valkaman esikoisteos Sinun, Margot oli tosi hyvä, hienosti kirjoitettu ja koukuttava.
Lisäksi tämä kirja oli ajatusmaailmaltaan sen verran… haastava, että siitä jäi jotenkin kutkuttava fiilis. Tässä tapauksessa lukeminen siis ihan todella avasi uudenlaisia maailmoja.
Olen tottunut ajattelemaan tietyllä tavalla Itä- ja Länsi-Saksan historiasta ja Berliinin muurin murtumisesta. Ja kun olen lukenut tai leffana katsellut sitä aikaa Itä-Saksan puolelta, se on ollut aina kurjaa ja Stasia. Haa, tämän kirjan mukaan siis länsipropagandaa. Tässä kirjassa nimittäin eletään Itä-Saksan puolella muuria ja ollaan (ainakin kaikkeen aiempaan kuulemaani verrattuna) suht tyytyväisiä siihen kaikkeen. Esimerkiksi DDR:n 80-luvun terveydenhuoltoa jopa ihan hehkutetaan.
Ja esimerkiksi kirjan päähenkilö (toki hän oli kirjassa lapsi silloin) tv:n äärellä Suomesta käsin itki, kun Berliinin muuri murtui.
Kaikki tämä oli sopivasti hämmentävää!
Itselleni just tuo DDR-elämä oli se tämän kirjan suola, mutta tosi hyvä oli tietysti henkilöiden tarinakin. Kirjassa suomalainen Vilja löytää isänsä kuoleman jälkeen nipun kirjeitä, joiden takana on nainen salanimeltään Margot. Naisen henkilöllisyyden selvittäminen vie Viljan nykypäivän Berliiniin ja omiin lapsuusmaisemiinsa – ja kirjan toisella aikatasolla eletään Viljan lapsuuden aikaa 80-luvun DDR:ssä.
Lisää Sinun, Margot -kirjasta täällä.
Ymmärrän hyvin, että tällainen DDR:n ”ihannointi” saattaa aiheutta jossain lukijassa klassisen vastakarvan. Mutta ehkäpä juuri siksi(kin) tämä kirja kannattaa lukea! On tosi avartavaa lukea jostain asiasta toisin. Historialliseen viitekehykseen sijoittuvan fiktiivisen tarinan lukeminen voi kirjan henkilöiden ajatusten kautta tarjota sellaista, mihin ”tavallinen” historiankirjoitus ei ulotu.
Aika kiehtova ajatus.
6. Tommi Kinnunen: Pimeät kuut
Jaiks, mistä päästä edes lähden liikkeelle! Ehkä siitä, että Tommi Kinnunen on Kuusamosta, kuten minäkin. Heh kuusamolaisen tunnistaa siitä, että kolmen ensimmäisen keskusteluminuutin aikana hän kertoo olevansa kotoisin Kuusamosta. Mutta siis yhteinen kuusamolais-alkuperä aiheuttaa sekä houkuttimen että haasteen. Esimerkiksi Kinnusen esikoiskirjan otsikon Neljäntienristeyksestä kuljin joka päivä kouluun. Lopotti – Kinnusen kirjan nimi sekin – puolestaan oli paikka, josta ostettiin irtokarkkeja. (kumpaakaan kirjaa en kuitenkaan ole lukenut) Tätä ennen olen lukenut Kinnuselta vain Ei kertonut katuvansa, ja siitä tykkäsin ihan valtavan paljon.
Ja kun sitten korkkasin Pimeät kuut, melkein haukoin henkeäni. Kirjan päähenkilön nimi on Elna – no, se oli mummini nimi! Ja heti kirjan ensimmäisessä lauseessa mainitaan Posio. Kyllä, tämä Elna-mummini asui (tultuaan evakkoon Karjalasta) juuri Posiolla! Miten voi edes olla tällaiset yhteensattumat? Käääääääk, mitä samastuttavuutta.
Paitsi että hmmm, miten sen nyt sanoisi…? Heh siihen se samastuttavuus sitten jäikin.
Minulla on toki vasta kahden kirjan kokemus, mutta jo sen perusteella melkein sanoisin, että Kinnunen kirjoittaa jotenkin ihan omalla tavallaan. Sitä on vaikea kuvailla, mutta siinä vaan pääsee tosi syvälle siihen henkilöön. Eikä se aina ole täysin miellyttävää.
Etenkin kirjan loppupuolella jäin miettimään kysymystä, että tarvitseeko kirjan päähenkilöstä tykätä. Tai mitä jos kirjan päähenkilön luonteeseen toivoo jotain ”kehitystä” eikä se kehitykään – tai ei kehity siihen suuntaan, mihin lukija toivoo. Miltä se sitten tuntuu, tekeekö mieli heittää koko kirja jonnekin jorpakkoon? Tunteeko siinä jotenkin hassun henkilökohtaista loukkausta ja samaan aikaan huvittuu: eihän kirjailijalla ole mitään velvollisuutta kirjoittaa henkilöään just sellaiseksi kuin minä haluaisin.
Juoni meinasi jo unohtua, kun lähdin suorilta niin syviin sfääreihin. Kirjassa siis eläkeikää lähestyvä opettaja saa yhden lukukauden opettajanpaikan syrjäiseltä, metsän keskeltä sijaitsevalta koululta. Koulu osoittautuu mädäksi saksalaisilta unohtuneeksi parakiksi, ja opettamisen olosuhteet ovat muutenkin surkeat. Lisäksi sairaus runtelee rajusti opettajan kehoa ja ehkä vähän mieltäkin.
Pimeät kuut -kirjasta lisää kirja.fi-kaupassa.
Kirja elää lukukauden kierron verran opettajan mukana. Ja sitten loppuu. Kinnunen on kuulemma itse kertonut kirjoittaneensa kirjaan mielestään onnellisen lopun. Heh sanotaan nyt niin, että siitäpä sitten voikin olla monta mieltä.
Ainakaan kirja ei jätä kylmäksi.
Hengittelen hetken, mutta otan kyllä ne muutkin Kinnusen kirjat lähitulevaisuudessa luettaviksi.
Kannattaa muistaa nämä vaikkapa joulun kirjalahjoja (tai omaa joululomalukemista) pohtiessa! Kirja.fi -sivustolta pääsee näppärästi ostoksille!
Oletko lukenut näitä kirjoja tai nappasitko jotain näistä omalle lukulistallesi?
16
Kvaakkuli
18.11.2022 at 16:26Margotin ja Pimeät kuut olen lukenut, molemmista tykkäsin. Rileyt on tarttumatta, ehkä osittain tuon hypen vuoksi. Kirjastolla olen muita katsellut, mutta eivät ole vielä lähteneet mukaan. Mulla on vahva suomalaisten kirjailijoiden kausi menossa:)
Margot oikeastaan avasi mun silmät sille, että ihan vasta on ollut tällainen valtio kuin DDR. Tai vasta ja vasta, kun miettii, että kyseessä on kuitenkin käytännössä mun koko elämä, eli mulla ei itselläni ole mitään mielikuvia asiasta. Nimiä oli pakko googlettaa, samoin tapahtumia taustalla. Se on aina hyvä merkki.
Pimeät kuut taas, uuh. Se meni ahmien, että helpottaahan tämä, muuttuuhan tämä elämä paremmaksi.. Ja päähenkilö, noh, oli omanlaisensa. Mulle kirja tiivistyy sitaattiin: ”Ei tästä elämästä kukaan selviä ehjänä. Ainoa mistä voi yllättyä, on se, millä tavalla kukakin menee rikki.” Ja joo, olin opettajana vajaa neljä vuotta, en ole enää tänä syksynä, joten kirja meni kyllä ihon alle noi muutenkin. Mutta tykkään tosi paljon Kinnusen tavasta jättää asiat tavallaan auki, mutta antaen vinkkejä tapahtumista. Eniten olen ehkä tykännyt Kinnusen Pintti-kirjasta, joka ei minusta ole saanut niin paljon huomiota kuin nämä muut.
krista
19.11.2022 at 18:59Joo siis tuo on hankala, jos omalle kohdalle tulee ”liikaa” hypeä jonkun kirjan tai kirjailijan kanssa – jännä, miten silloin voi tulla vastareaktio! Mulle ainakin käy niin :D Mutta on sitten kyllä moni hypetetty ihan osoittautunut sen arvoiseksikin :D Pitää vaan päästä jonkun oman kynnyksen yli, ehkä sullekin käy Rileyn kanssa joskus niin :)
–
Mä muistan, kun Berliinin muuri murtui, muistan sen tosi hyvin! No siis oonhan mä ollut tosiaan 12 vuotta jo silloin, niin ei ihmekään, että muistin. Mutta muutakin DDR:ään sijoittuvaa nyt lukisi tosi mielellään, tämä on ollut ”kirjallisesti” mulla sellainen puuttuva kohta. Saksaa on ollut paljon historiallisesti mun kirjoissa, mutta se on ollut aina toista maailmansotaa, joka on tietysti ollut sitten ihan oma juttunsa. DDR:stä mulla tulee mieleen vain se leffa, Das Leben der Anderen – ehkä Muiden elämä suomennettuna…? Se oli muistaakseni huikean hyvä! Mutta ei (muistaakseni) tavallisen ihmisen elämää niinkään. Pitäisikin katsoa uudestaan.
–
Tuo Pimeän kuun sitaatti on kyllä ihan valtavan hyvä! Ja Pintti mulla lukematta!
Sumonen
18.11.2022 at 16:47Minun piti nyt vähän harppoa tätä postausta lukiessa, sillä oon edelleen jonossa tuohon Sinun, Margot kirjaan ja Lucinda Rileyn kirjoista tuo Orkideatarha on lukematta. En halua liikaa ennakkoon tietää näistä, siksi harpoin niiden yli.
Rakastan Lucinda Rileyn kirjoja ja luen niitä säästellen, kun tiedän niiden jossain vaiheessa loppuvan, nyyh. Juuri sain Oliivipuun loppuun ja nyt yritän lukea jotain muuta väliin. Mutta tiedän, ettei mene pitkään kun taas jokin Rileyn kirja on kädessä.
Tosi kiva kun postailet näitä luettuja kirjoja. Tykkään kun voi näistä selailla kirjoja, kun tulee se hetki, et apua, ei oo mitään luettavaa. Ja ihanan paljon oot saanu luettua vauvavuotena. Luksusta!
krista
19.11.2022 at 19:01Joo mulla on sama, että ei halua liikaa tietää etukäteen! Mutta hyvät kirjat sulla vielä edessä!
–
Rileytä pitää kyllä säästellä, kun tosiaan se runsaushana nyt varmaan alkaa tyrehtyä… Nythän on suomennettu viime aikoina niitä paljon, osa niistä kai on Rileyn vanhoja, näin luulisin. Mulla enää yksi (tällä hetkellä) lukematta, ja tietysti se sisarussarjan viimeinen osa – vaikka se onkin sitten vähän erilainen case.
–
Kiva, että oot tykännyt näistä! Ja siis TODELLAKIN, en ois ikinä uskonut, että vauvavuonna voi lukea näin paljon! Mulla jää varmaan tästä muistoihin tosi päälle sellainen, että istun nukkuva vauva sylissä ja luen <3 Ihania hetkiä <3
Anomuumioriginaali
18.11.2022 at 20:07Jännä tuo Margot-kokemus, joka on ollut niin monella samansuuntainen kuin sulla, siis että ”häh, oliko niillä siellä mukavaakin?” (Jos nyt tulkitsin sua oikein). Luin kirjan itsekin, ja mulla on ehkä opintojen kautta enemmän taustatietoa aiheesta, niin se ei sillä tavalla tuntunut niin mullistavalta. Ja sitä käsittämättömämmältä tuntui se Parnasson kuollut isä -skandaali :D Kuka voi sydämistyä niin kovasti siitä että joku kehtaa kirjoittaa fiktiivisen teoksen jossa kaikilla ei ollut koko ajan kurjaa DDR:ssä? :D
Nro26
19.11.2022 at 17:27Joo se Parnasso-case oli kyllä kauttaaltaan jotain ihan uskomatonta soopaa. Jotenkin sitä oli pitänyt Parnassoa ihan asiallisena kirjallisuuslehtenä, mutta tuosta jutusta jäi lähinnä mielikuva jostain urautuneitten ukkeleitten r*nkkuringistä.
Margot oli loistava, ja kun on joitakin muurinmurtumisteoksia aiemminkin lukenut idän näkökulmasta, ei itelläkään ollut kurjuus ainoa ennakko-odotus.
krista
19.11.2022 at 19:08Joo siis tämähän on just sitä, miten kirjallisuus voi kuljettaa uusiin ympäristöihin – itselle kun tosiaan oli DDR tuntemattomampaa maaperää. Jännä, miten kirjojen kautta sitä on ”tutustunut” paljon kaukaisempiin maihin, mutta tällainen läheisempi alue (ja läheisempi historia) mulle oli pysynyt paljon tuntemattomampana. Klassinen ”kirjallisuus avartaa” kyllä omalla kohdalla! Mutta joo varmaan, jos DDR ja elämä siellä on just aiemmin tuttu, niin tuo osuus ei niin yllättävää ollutkaan.
–
Ja siis phuuh tuohon Parnasso-caseen, sanaton… En ole lukenut koko arvostelua ja kohustakin vain harppoen, mutta jo pelkästään se, että menee todelliset ja fiktiiviset henkilöt arvostelussa sekaisin, niin… no, aika älytöntä.
–
Kiitos muuten NRO26, että tätä mulle suosittelit!
Elina
21.11.2022 at 12:42Meillä oli aikoinaan vaihtari, joka oli syntynyt DDR:n puolella ja elänyt siellä noin 10-vuotiaaksi asti. Vielä kymmenen vuotta Saksojen yhdistymisen jälkeen hän ja hänen vanhan DDR:n puolella asuva äiti ja isovanhemmat kaipasivat aika paljon Itä-Saksan aikaa. Ei hän sitä pitänyt kurjana, vaan ilmeisesti turvallisena aikana tavallisen perheen näkökulmasta. Jos ei ollut rikkautta, niin kaikille valtio järjesti työt ja ohjasi elämää ja tätä he tuntuivat kovasti ikävöivän. Pienituloisiahan he olivat ja eivät voineet ymmärtää, että sellaiset työt mitä DDR:n aikana oli, alkoivat kadota. Suomalaisesta näkökulmasta sellaisia töitä ei voi markkinataloudessa olla enää olemassakaan. Selvästi myös vielä tuohon aikaan heille oli kova pala, jos joku tuttu muutti entisen Länsi-Saksan puolelle. Tämä kaikki oli meillekin silloin aika yllättävää ja kiinnostavaa.
krista
21.11.2022 at 15:40Tämähän on oikeasti tosi kiinnostavaa! Jännä, että ei ole tosiaan koskaan ajatellut/kuullut tällaista näkökulmaa – länsipropagandan uhrina tässä ehkä…? Osaatko hei sanoa, millaisia töitä nämä oli? Nyt tekisi mieli lukea taas lisää tästä!
Annennenne
21.11.2022 at 20:54En oon lukenut Pimeitä kuita, mutta oon Tommi Kinnusen tyylistä samaa mieltä. Luin ekana sen Neljäntienristeyksen, ja vähän väliä meinasin jättää kesken kun henkilöt oli ”vääränlaisia”. Luin kuitenkin loppuun, mutta kesti pitkään että viitsin tarttua seuraavaan. Lopotti oli sitten taas ihan erilainen, ahmittavampi ja oikeasti kiinnosti miten henkilöille käy.
krista
23.11.2022 at 08:06Mulla muuten jäi se kesken äänikirjana, mutta se varmaan jotenkin johtui kirjan aloituksesta, kun siinä vaan jotenkin… lueteltiin asioita :D Mutta voisin kyllä antaa uuden tilaisuuden. Ja Lopotin lukea myös! Vaikka veikkaan, että siinä ei ole kyse irtokarkeista :D
Ullis
22.11.2022 at 21:04Hei, kiitos taas lukuvinkeistä! Nämä on ihan parhaita :).
Mulla tuli mieleen pari kysymystä. Sä taidat lukea enemmän käännöskirjallisuutta kuin suomalaista. Tuntuvatko ne sinusta erilaisilta? Kysyn, koska mulle kieli on tosi tärkeä ja huono käännös pilaa hyvänkin kirjan. Joten mun mielestä on keskimäärin vähän vaikeampi löytää hyviä käännöskirjoja. Onko sulla tähän hyväksi havaittuja vinkkejä?
Toinen kysymyspatteri liittyy siihen, että tässä joskus :) ja jostain :) luin, että miehet lukevat pääosin miesten kirjoittamia kirjoja, naiset molempien. Tästä olisi kutkuttavassa pohdiskella, mistä se johtuu – ja mitä vaikutuksia sillä on?
krista
23.11.2022 at 08:23Hei kiva kuulla, toivottavasti löytyi luettavaa! :)
–
Ihan älyttömän hyviä kysymyksiä molemmat, nämähän olisivat ihan pohdintapostausten veroisia! Koska heti nousi ajatuksia. Mutta siis käännettyyn kirjallisuuteen: tämähän on siis jännä, kun mulla on nimenomaan ”ongelmia” suomalaisen kirjallisuuden kanssa. Joskus jotenkin tuntuu, että suomalaiset kirjoittaa ”rujosti” (ei koske näitä kirjoja!) ja esimerkiksi seksikohtaukset… että miten niissä jotenkin pitää niin rumasti puhua :D Tuntuu enemmänkin kiusalliselta. Haha keski-ikäisen kommentti. Ja tosiaan ei koske millään tavalla näitä kahta kirjaa. Kun taas enemmän ”mun kirjoissa” (jotka on käännettyjä) kieli ikään kuin soljuu ja vie tarinaa eteenpäin, on vähän niin kuin näkymätöntä eli teksti vaan nappaa mukaansa. Toisaalta sitten joskus kirja saattaa tuntua vähän kehnolta ja usein olen miettinyt, että onko syy kirjassa vai käännöksessä – se on jäänyt mysteeriksi, pitäisi varmaan verrata alkuperäiskieleen, että tietäisi.
–
Mutta en mä tiedä, mikä se salaisuus hyvän käännöksen löytämiseen on. Ennen en kiinnittänyt kääntäjän nimeen mitään huomiota, mutta sitten minulta pyydettiin näihin postauksiin laittamaan aina kääntäjä. Sen johdosta oon huomannut, että samat nimet kyllä toistuu. Ihan siihen en ole mennyt, että kääntäjän perusteella valitisin kirjoja, mutta oon kuullut sellaistakin. Ehkä mulle on osunut lukuhaaviin sellaisia, joissa on hyvä käännös. En taida tähän oikein osata vastata :D
–
Ja sitten tuo naiskirjailijat vs. mieskirjailijat! Ensin meinasin protestoida, että hei itse asiassa mähän luen ihan älyttömän paljon mieskirjailijoita. Ihan mun suosikkeja ovat mm. Ildefonso Falconesin ja Khaled Hosseinin kirjat. Mutta sitten kurkistin esimerkiksi vanhaa postausta 50 suosikkikirjasta (sen voisikin päivittää, tullut niin paljon uusia sille listalle) ja katsoin naiset vs. miehet -suhdetta. Veikkaan, että mun lukemistossa se on jotain 70-30. Kirjaa valitessa en kiinnitä mi-tään huomiota kirjoittajan sukupuoleen, mutta kyllähän se selvästi naiskirjailijapainotteista on.
–
Veikkaan, että omalta osaltani kyse on siitä, että olen eniten kiinnostunut ihmisten tarinoista, ja etenkin naisten. Ja varmaan naisten tarinoiden kirjoittajat on sitten enimmäkseen naisia – vaikka ei tietysti pelkästään. Esimerkiksi tuonne 1940-luvulle sijoittuu tosi moni mun kirjoista, ja niissä oon eniten kiinnostunut kotiin jääneiden tarinoista (naiset, sotilaiden äidit, lapset), en niinkään sotajoukkojen liikkumisista. Mutta joo, en kyllä jätä miespäähenkilöisiä tarinoitakaan lukematta :) Mutta veikkaan, että mun vinouma johtuu just jostain tällaisesta.
Anni
26.11.2022 at 05:00Hei, oletko lukenut Margaritaa? Se saattaisi sopia kriteereihisi. Itse tykkäsin kovasti.
krista
28.11.2022 at 11:04Oi, en ole, piti ihan googlata, ei olltu edes tuttu! Kiitos vinkistä, kuulostaa hyvältä!