Täällä edelleen

Mä oon tavallaan vältellyt tällaisen postauksen tekemistä, mutta hehe tässä sitä ollaan, teksti lähtee virtaamaan näppikseltä näköjään. Aiheen välttely johtuu kai siitä, että joskus vuonna 2012 linjasin, että ”mä muuten en sitten aio alkaa blogata siitä, miten bloggaan”. Eli että pyrin välttämään sitä, että tavallisen perhe-elämän kuvaaminen muuttuisikin bloggaajan bloggauselämän kuvaamiseksi. (nykyään toki puhuttaisiin vaikuttajasta)

…ja jonka vuonna 2012 päätän, sen pidän? Hah oikea jääräpää.

Mutta nyt tosiaan sitten kirjoitan bloggaamisesta kuitenkin – jos nyt sit tän kerran, oon mä poikkeuksia tehnyt ennenkin. Vähän kaikkeen. Ja hei mulla on siihen syy.

Otin tämän kuvan just äsken: vauva ensimmäisillä päiväunilla, minä meikittä ja tukka äitinutturalla kahvikupin ja näppäimistön äärellä. Just tämä on ollut tätä blogia jo vuonna 2012 ja nyt.

Jopa minulta jämähtäneeltä ei ole jäänyt huomaamatta, että suuri osa vanhanajan bloggaajasamiksistani on siirtynyt viime vuosien aikana oikeastaan kokonaan Instaan. Meitä säännöllistä blogia pitäviä on enää tosi vähän.

Mutta täällä mä olen edelleen blogissa! Toki Instassakin, mutta edelleen pidän ihan ehdottomasti tätä blogia mun pääkanavana.

Miksi näin? (paitsi että olen se jääräpää)

No. Mä oon ollut aina ennen kaikkea kirjoittaja. Insta on ihan kiva, ja siellä mullakin päivittäisestä somestani suurin osa ajasta kuluu. Mutta mä tykkään kirjoittaa, eikä Instan muoto anna siihen samanlaisia mahdollisuuksia kuin tällainen suht perinteinen tekstikenttä. Ja vastaavasti oon ymmmärtänyt, että moni teistä tykkää lukea.

Joten täällä sitä ollaan, mä ja sä. Me muinaisjäänteet.

Mutta ei me muuten olla ainoita, mä ja sä. On ollut nimittäin jännä huomata, että vaikka blogit ovat hiipuneet, mun kävijämäärä täällä blogissa ei ole tipahtanut yhtään. Oikeastaan päinvastoin. Okei okei päivittäisiä jokapäivälukijoita on selvästi vähemmän (koska juttujakaan ei tule kuin pari kertaa viikossa), mutta kuukausittain täällä käy ihan saman verran porukkaa kuin ns. blogien kulta-aikoina. Kerron tämän – en kehuakseni – siksi, että mun mielestä se on jotenkin ihan älyttömän mieltälämmittävää.

Meitä muitakin samiksia siis on! Meitä edelleen blogiajalla eläviä!

Postauksia tänne tulee toki harvemmin kuin muutamia vuosia sitten. Ja siihen on ehkä vähän jännä syy. Tai no ehkä ihan yleinenkin syy. Ennen Puutalobabyssä oli ennen kaikkea sellaisia pikkunaurunhörähdysjuttuja, esimerkiksi tällaisia tai vaikka tällaisia. Nykyään nämä tällaiset jotenkin väkisinkin lipuvat Insta Storyyn – ja tämä toisaalta harmittaa mua ihan älytömästi. Ne on tavallaan aika kertakäyttöisiä siellä! Ja tavoittavat vähemmän porukkaakin; haha mun laatuhuumori! Mutta niin se vaan jotenkin menee, vaikka yritän pyristellä joskus vastaan.

”Älä nyt laita sitä Storyyn, tee postaus!”, Joelkin joskus muistuttelee jonkun meidän naurunhepulin lomassa:
”Äh, se meni jo.”

Niin, se Story on toki nopea.

Ja ei sitä samaa läppää sitten oikein viitsi täällä blogissa toistaa; se väljähtyi jo.

Niinpä täällä blogissa on enimmäkseen tällaisia pitkiä juttuja. Ja koska ne ovat pitkiä, niiden kirjoittamiseen menee enemmän aikaa. Ja koska niiden kirjoittamiseen menee enemmän aikaa, niitä ilmestyy väkisinkin vähän harvemmin kuin ennen.

Plus että osa ajasta menee siihen, että käytän sitä hitsin Instaa.

Mutta sellaista bloggaajakollegoiltani tunnistamaani eksistentiaalista kriisiä ”to blog or not to blog” -henkeen mä en ole koskaan kokenut. Mä oon täällä blogissa ja pysyn! Tämä on se mun kanava. Sitä paitsi en halua antaa kaikkea laatuläppääni (ahhaha) jollekin ulkopuoliselle INSTAN alustalle, vaan haluan olla täällä omalla tontillani. Ikiomalla!

Alkuun väitin, että tälle postaukselle on syy. Ja on sille!

Olen nimittäin ajatellut teidän näkökulmaa – teidän, jotka täällä mun kanssa vielä blogijääräilette. Ja haluaisin kuulla! Esimerkiksi tällaisia:

Miltä tälllainen teidän mielestä tuntuu, että blogipostauksia tulee nykyisin pari viikossa? Mun rytmi – paljastettakoon – on nykyisin sellainen, että maanantaina tai tiistaina, ja sitten toisen kerran torstaina aamupäivällä varaan vauvan päiväuniajan blogipostauksen kirjoittamiselle. Onko tää ihan säälittävän hidasta vai ilahdutteko vaan, kun uusi juttu ilmestyy? Mistä hei muuten tiedätte, että uusi juttu on ilmestynyt: tuutteko vaan toiveikkaina katselemaan vai seuraatteko mun ilmoituksia esimerkiksi Instassa tai Facebookissa?

Entä tämä, kun jutut ovat nykyään tällaisia pidempiä eikä niitä nopeita puutalobabymaisia puujalkavitsejä? Kaipaatteko enemmän niitä lyhyitä läppiä? (mä itse kaipaan) Toivoisitteko, että mä pihtailen niitä Instasta ja laitan tänne blogin puolelle? Toisaalta tiedän, että pelkästään Instaa käyttäviä ärsyttää, jos siellä vihjataan läpästä eikä kerrotta sitä vaan pitää klikata jonnekin hiton blogiin nyt mä kyllä lopetan seuraamisen. On paljon sellaisia, jotka ei halua ”antaa klikkauksia”, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. (mun näkökulmasta ei yhtään mitään, koska kukaan ei maksa mulle klikkausten määrästä – voi kun maksaisikin)

Ja ehkä vielä tällaista: kertokaa ihmeessä, mikä saa teidät olemaan edelleen mun kanssa vielä täällä blogin puolella(kin)? Tykkättekö teksteistä niin kuin minä, vai ootteko vaan tällaisia jääriä heh niin kuin minä?

Vaikka mä en ole siis täältä blogista mihinkään häviämässä, tuollaisia teidän ajatuksia olisi vaan niiii-iiiin ihana kuulla. Ikään kuin sellaista sisäistä varmuutta siitä, miksi sä ja mä täällä oikein ollaan. Ja joskus sitä ehkä kaipaa sellaisen pienen henkisen vilkutuksenkin: että ”hei hei, täällä mä olen”.

Mä olen siis täällä! Säkin selvästi olet, kun tätä luet! Joten *vilkutus*, täällä ollaan!