Taaperosuihkun jälkihikimeiningeissä

Kävin eilen illalla kolmen blogilukijan kanssa teatterissa (sain liput blogin kautta ja huhuilin itselleni avecit Puutalobabyn Facebookissa) – ja sitä ennen baarissa siiderillä, rasti seinään wuhuu! Ohjelmassa (siiderin lisäksi siis) meillä oli ihan hysteerisen hauska ja osuva Taaperosuihku Kansallisteatterin Lavaklubilla.

Koko esityksen teksti pohjautui vauvafoorumien keskusteluihin, ja… …no te kaikki täällä varmasti tiedätte, mitä se on. On vähän niin kuin omakohtaista kokemustakin minulla, haha.

Suurimman osan ajasta Taaperosuihku nauratti niin, että ääneen piti hirnua; kun taas välillä kurkkuun tuli joku puristava tunne. Joku yleisössä vielä siinäkin vaiheessa nauraakäkätti; kun itselle jo ajatuksiin syöksyi, että hei ei tää enää naurata. Ja sitten taas seuraavalla hetkellä tunnelma laukesi hersyvään nauruun. Juuri se esityksen vaihtelevuus – suorat ”leikkaukset” tunteesta toiseen – teki siitä niin toimivan. Tunteitaherättävän, hauskan, ja ihan älyttömän osuvan. Jos olisi pelkästään naurattanut, kokonaisuus olisi ollut paljon yksiulotteisempi.

Mutta tämä kurkkuakuristava tunne.

Se sama tunne nousi kurkkuuni heti tänään uudestaan; äsken tyttöjä nukutuskävelyttäessäni, kun päädyin Facebook-jaon kautta erään (arvaatte kyllä, minkä) keskustelupalstan keskusteluun, jossa ”keskusteltiin” Jani Toivolasta ja siitä, miten hän oli viime keväänä jäänyt uupumuksen (työ ja yksinhuoltajuus) takia kahden viikon sairauslomalle.

Siis ”keskusteltiin”.

Kommentointi oli jotain niin järkyttävää s*ntaa, että en halua edes linkata sitä aivoyrjökeskustelua tähän. Luin muistaakseni kolmen sivullisen verran (en tiedä, miksi hullu niin tein), ja olikohan siellä siinä vaiheessa vain pari ”normaalin ihmisen normaalilla empatiakyvyllä” (no, kuka sitten mitäkin normaalina pitää) kirjoittamaa kommenttia.

Miten voi joku kirjoittaa noi törkeitä ajatuksia uupuneesta yksinhuoltajasta? Eikä pelkästään kirjoittaa – äkkiäkös sitä sormet näppäimistöä nakuttavat – vaan tämä: edes ajatella. Millaisen ihmisen ajatuksissa myllertää tuollainen sonta, kun saa kuulla yksinhuoltajan uupuneen ja jääneen sairauslomalle.

Kyse ei ole oikeastaan edes Jani Toivolasta – ei siitä, että hän on yksihuoltaja, homo, entinen Idols-juontaja tai kansanedustaja. Vaan kyse on siitä, millaisen ihmisen mielenmaisemasta irtoaa tuollaista; kenen pään sisällä asuu noin pahantahtoisia ajatuskulkuja.

Mä väitän, että niiden ihmisten täytyy (kenties itse tiedostamattaan) voida todella huonosti.

Ja se on jotenkin tosi pysähdyttävän surullista. Se ei aiheuta minussa (ainakaan juuri nyt) edes närkästystä tai vihaa, vaan huolta näiden herjaajien elämästä. Millaista se elämä on, kun se purkautuu anonyyminetissä noin? Millaisia nämä ihmiset ovat omalle lähipiirilleen ja mahdollisille lapsilleen? Kun on rähissyt ja haukkunut ja ollut aggressiivinen netissä, ottaako sitä sitten sen jälkeen lapsen kainaloon ja alkaa lukea sohvalla höpsötellen kirjaa? Jotenkin (voin olla väärässäkin) kuvittelen, että ei se syvä pahantahtoisuus sammu siihen koneen sulkemiseen, vaan se on aina elämässä mukana – jos se ilmenee noin rajuna oikeastaan minkä tahansa puheenaiheen tai uutisotsikon alla.

Vai mitä luulette?

Se sama kurkunkuristus kuin siellä esityksessä.

Että millainen ihminen kirjoittaa toiselle ihmiselle – kenties apua ja neuvoja pyytävälle – tuollaisia kommentteja. Joskus ajattelin, että moni anonyyminettiherjaaja ikään kuin ”tuulettaa” omaa päätään (purkaa omaa angstiaan turvallisella tavalla), mutta nyt olen vähitellen päätynyt ajattelemaan, että pahansuopuus poikii pahansuopuutta. Että ei se nettihaukkujan paha olo välttämättä ”purkaudu”, vaan ikävästi ajattelemisen tapa vain ruokkii itseään ja laittaa ajattelemaan kaikesta muustakin eteentulevasta yhtä ilkeästi.

Olen toki itsekin saanut välillä tästä osani, ja se on jotenkin jännä tunne. Osaankohan selittää? Että ikään kuin lukee sellaista, jossa on omasta elämästä sieltä täältä poimittu pieniä palasia, yhdistetty soveltaen miten sattuu yhteen ja tulkittu joksikin ihan muuksi kuin mitä se alun perin oli. Että jokainen sana tulkitaan sellaisen yleisen pahansuopuuden läpi; niin voimakkaan, että osittain huvittaa, osittain huolettaa ja isoimmaksi osaksi jättää vain sanattomaksi – kun ei enää millään tavalla tunnista itseään siitä. Siksi en ole noista oikein osannut pahastukaaan; ei se herjattu ole minä, eikä edes palanen minusta.

Se pahansuopuus on ehkä hyvä sana tähän.

Että jotkut pystyvät näkemään kaiken jollain tavalla ”vastahankaan”. Hassuinta on se, että joskus on ensin tehty (väärä) tulkinta – minä olen kirjoittanut, että on päivä ja joku on tulkinnut, että eipäs kuin yö – ja sen jälkeen, kun tulkitsija hoksaa, että hei onkin päivä, aletaan syyttää alkuperäistä kirjoittajaa siitä, että kyllä se väitti, että on yö. Ainakin rivien välistä hei. Kyllä se on totta, kun niin vauvapalstalla sanotaan.

Niinku TÄH. Tuo mun selitys oli ihan yhtä sekava kuin ne keskustelut usein, haha.

Mutta pointtini. Mikäs se olikaan?

Ehkä tämä: olen aika huolissani tästä yhteiskunnasta, jossa niin moni voi noin huonosti.

 

 

PS. En muuten ole ainoa lapsi. Sen joku joskus vauvapalstalla varmana tietona kertoi. Ois ollut ehkä helpompi kysyä minulta kuin sieltä, haha :D

35