Tapahtunutta eilen illalla nukkumaanmenoaikaan:
”Mä taidan alkaa nukkumaan nyt saman tien”, Joel supattaa unisena.
”Joo, mä kans. Haen vaan alakerrasta puhelimen.”
Menen alakertaan, vilkuilen ympärilleni. Ei näy puhelinta.
Ai niin, mä kävin postissa vielä eilen – siinä kamalassa viime hetken ruuhkassa viemässä isän pakettia postiin. Puhelin on varmaan vielä laukussa.
Tutkin käsilaukkua käsikopelolla. Paljon rojua, ei puhelinta. Hmm. No, perinteinen: mä soitan siihen Joelin puhelimella.
Puhelu menee vastaajaan.
Täh? Mitä, mähän vasta latasin sen aamulla! Mitä ihmet…
IIK! Voi paskan paskan paska, mä tietysti unohdin sen sinne postiin! Yritin katsoa sillä isän osoitetta ja sitten se jäi siihen pöydälle! Niin jäikin! Voi paska, mä jätin sen siihen postin pöydälle!
Mutta miksi se on kiinni? Jos joku olisi vaan palauttanut se postin henkilökunnalle, niin siellähän se nyt soittelisi Red Hot Chili Peppersin Suck my kiss:iä pimeässä postissa. Niinpä tietysti! Joku on ottanut sen! Napannut vaan mun SIM-kortin pois ja vienyt mun puhelimen.
Mun puhelin on pöllitty! Voi paskan paskan paskan paska!
Soitan Joelin puhelimella äidille (jep: Krista 35-vee soittaa edelleen aina kriisin tullen spontaanisti ensin äidille): Mun puhelin on pöllitty! Siinä sitä sitten huokaillaan ja pähkäillään ja tullaan siihen tulokseen, että joo-o: pöllitty se tosiaan on. Äiti lohduttaa, että no nyt hän ainakin tietää, mitä ostaa minulle joululahjaksi.
Ja sehän on ihan onni onnettomuudessa, että puhelin on nyt kiinni. Ainakaan varas ei juuri nyt soittele siihen kalliita puheluita. Mutta mitä jos se on soittanut jotain megapuheluita Timbuktuun koko illan ajan…? Aaaaaaargh.
Sitten kesken puhelun aivoissa käy hetkellinen humahdus: HET-KI-NEN! Mutta mähän ihan varmasti katsoin siitä puhelimesta kelloa, kun odottelin Joelia töistä. Se oli siinä vaiheessa jo VIISI MINUUTTIA tavallista myöhäisemmässä. Minä olin ihan ryytyneenä ja ajattelin vapauttaa itseni nukkumaan lyhyet päikkärit.
Kyllä – se puhelin oli kyllä illalla tuossa kotisohvalla! Ja Joelhan järjesteli tuota sohvaa, kun pikasiivottiin ennen kuin kaverit tulivat kylään. Ei sitä olekaan pöllitty! Joel on vaan siivonnut sen jonnekin!
Lopetan äitihätäpuhelun. Tsekkaan sohvan. Ei. Vilkuilen vielä uudestaan ympärilleni. Ei. Yritän vielä kerran soittaa siihen Joelin puhelimella. Ei.
Ryntään yläkertaan herättämään Joelin: ”MIHIN SÄ OOT SIIVONNUT MUN PUHELIMEN!?!”
Annan unenpöpperöiselle Joelille pikaselostuksen tapahtuneesta. Joel ei muista nähneensä puhelinta sohvalla – no se nyt ei tietysti vielä paljon kerro se.
Tulemme taas alas ja käännämme koko talon ylösalaisin. Ei puhelinta.
”Voisko se olla yläkerrassa?”, Joel pähkäilee.
”Pöh no ei tosiaankaan. Tuossa SOHVALLA se oli.”
”Otitko sä sen mukaan ylös, kun menit niille päikkäreille?”
Uuups.
Puhelin löytyy yöpöydältä 20 sentin päästä siitä, mistä tämän kertomuksen tapahtumat saivat alkunsa.
