Vaimo tässä hei. Hihi!
Eilen maistraattitoimitusten ja Koffin puisto -fiilistelyn jälkeen istuttiin lempparinepalilaisessamme, country-pubissa (Kantipur).
Joel: ”Aattele, me ollaan oltu jo kohta tunti naimisissa”.
minä: ”Ihanaa! Hei maista tätä sipulia, tää on hyvää!”
Joel: ”En mä halua puhua mistään sipulista. Aattele, me ollaan naimisissa.”
minä: ”Joo, ihanaa.”
Joel: ”Saanko mä maistaa sun dalia?”
minä: ”Joo.”
Joel: ”Puolet sun daleista onkin nyt sitten mun, vaimo.”
Eilen siis tahdottiin Albertikadun ja Bulevardin kulman tummassa tiilitalossa. Ei sormuksia, ei omia todistajia, ei prameita hääpukuja (öö paitsi mun Desigualin mekko – hei jotain nyt sentään), ei tiukkoja kravatteja, ei muuttuvia sukunimiä.
Vain minä ja Joel ja vauva ja maistraatin mies. Häävastaanotto pidettiin virtuaalisesti Facebookin ”relationship statuksen” muutoksen tykkääjiä seuraillen.
Todistettavasti naitu.
Miniperheemme kärrytteli siis eilen puolilta päivin vaunuineen maistraatin inva-sisäänkäynnille. Minä hyräilin häämarssia betonisessa porttikongissa, ja ystävällinen vahtimestari opasti meidät takakautta sisään.
”Minnekäs asioille olette menossa?”, hän kysyi.
”Naimisiin ollaan menossa”, Joel vastasi.
”Ai nytten vai?”, vahtimestari ihmetteli.
No nytten, nytten.
En saanut kameraa tuettua oikealle tasolle vaunun laitaa vasten, joten kumarsimme itse kuvaan päästäksemme…
Olin kuvitelut, että maistraattivihkiminen tapahtuu suunnilleen ankeusviraston luukulla paperit allekirjoittaen. Mutta yhtä äkkiä me seistiinkin käsi kädessä tummapukuisen henkikirjoittajan edessä, aivan kuin alttarilla ikään. Palavat kynttilät ja kaikkea, oho ja vau. Onneksi tajuttiin nostaa vauva pois vaunuista eikä kärrätty Bugiksiamme mukaan saliin.
”Avioliiton tarkoitus on perheen perustaminen”, henkikirjoittaja aloitti.
Vauva vastasi tähän isin sylistä iloisesti jokeltelemalla, ja minä sain hädin tuskin pidäteltyä jännitysnaurukohtausta.
Sitten tuli liikutus. Hymy ylsi korviin asti ja tippa nousi silmäkulmaan. Siinä me seistiin käsi kädessä, yhtä äkkiä kaikki oli kaunista ja juhlallista. Täydellistä. Joel sanoi ”tahdon” ja katsoi rauhallisesti hymyillen minuun.
Naimisissa! Me ollaan nyt naimisissa!
Hääkuvaa varten kärryteltiin viereiseen Koffariin – samaan paikkaan, jossa reilut neljä vuotta sitten tavattiin. Matkalla lähetettiin ”Mitä kuuluu? Me mentiin just naimisiin.” -tekstiviestit perheille ja päivitettiin Facebookin relationship status.
Omalla kännykällä räpsittyihin kuviin ei tarvinnut poseeraushymyjä viritellä. Nauratti, kikatutti, kiva olo kupli mahan pohjassa asti: me todellakin mentiin naimisiin!
Loppupäivän suunnitelmat olivatkin sitten ihan auki. Koska sattui sopivasti olemaan lounasaika, päätimme mennä ex-kotikulmiemme vakkarinepalilaiseen syömään. Lounaslista, säästölinja. Juhlan kunniaksi minä tilasin kuivan omenasiiderin.
Häämatka suuntautui takaisin omaan kotiin, jossa nukuimme vuorotellen romanttiset korvatulpalliset hääpäikkärit. Ah. Myöhemmin vielä hääkävelyretki ruokakauppaan ja Postiin palauttamaan se hemmetin sähkömittari. Illalla juhlistettiin hääpäivän päätöstä katsomalla kaksi jaksoa Breaking Badin kolmos-seasonia.
Tasaisin väliajoin huokailtiin, miten ihanaa oli, että päädyttiin tekemään kaikki juuri näin.
”Tästä lähtien muistetaan aina tämä päivä. Että miten hyvältä tuntuu, kun tehdään asiat juuri näin: ei niin kuin ”pitäisi” vaan niin kuin meistä itsestä tuntuu”, Joel totesi illalla hyvänyöntoivotusten jälkeen.
Deal.
*********
Mutta miksi siis näin? Miksi ei isoja juhlia ja notkuvia pitopöytiä?
Me emme halunneet häitä, emme juuri nyt. Emme halunneet sormustenostoja, kampaustensuunnitteluja, cateringin palkkausta, kutsujen lähettämistä, pöytäkorttien askarteluita tai häävalsseja. Halusimme mennä naimisiin.
Nepalilaisessa istuessamme ja onnesta huokaillessamme tajusimme sen ehkä selkeimmin: jos nyt olisimme matkalla hienolla ”just married” -hääautolla isoihin juhliimme, stressaisimme juuri nyt istumapaikoista, pöytäkoristeista tai häävalssin askelista. Mutta kun jätimme naimisiinmenosta pois kaiken stressaavan, pääsimme keskittymään siihen olennaisimpaan: siihen, että olemme päättäneet olla yhdessä. Aina.
Joel kertoi lukeneensa jostain (?) aika kiinnostavan näkökulman viime vuosien hääbuumiin. Avioliiton merkitys yhteiskunnassamme on pienentynyt: perhe voidaan tehdä ja asua yhdessä, vaikka koko elämän. Siihen ei tarvita enää avioliittoa. Voidaan myös erota, voidaan mennä uudestaan naimisiin. Avioliitto ei ole enää se lopullinen aamen.
Ehkäpä osittain siksi on noussut uudelleen tämä isojen häiden buumi. Ehkä avioliitto yksistään ei enää aiheuta niin suuria tunteita. Ja ehkä siksi niitä suuria tunteita etsitään niistä toinen toistaan upeimmista ja viimeiseen piirtoon asti suunnitelluista (kalliista) hääjuhlista…?
Ja miksipä ei – kukapa ei haluaisi suuria tunteita. Eläköön, suuret tunteet!
Me kuitenkin halusimme tämän juuri näin. Pienesti, ja siksi niin suuresti. Keskittyen olennaiseen. Yhdessä olemiseen. Rakastamiseen.
Aina.
ps. Okei okei, huoli pois, ystävät: kyllä me ihan varmasti joskus järjestämme ne juhlatkin! Emme ehkä lähiaikoina, emme välttämättä edes lähivuosina. Mutta onhan meillä koko loppuelämä aikaa.
2
innaS
19.9.2012 at 20:50Aivan ihanaa <3 paljon onnea!
Kallen äiti (Ei varmistettu)
19.9.2012 at 20:56Paljon onnea ja lisää tällaisia päiviä :) ihania ajatuksia tuli taas tulvimalla. Upeaa arkirohkeutta ja niiiin raikasta että joku todella pystähtyy miettimään mitä haluaa ja uskaltaa vielä elää niin!
Seregi
19.9.2012 at 21:05Paljon onnea :)
Myö ollaan mänössä ensi viikolla kaveripariskunna ”hääjuhliin”. Parisuhde rekisteröitiin aiemmin, kun yhteinen asunto ostettiin, mutta juhlien aika oli vasta nyt. Hienoa näinkin :)
Papyli
19.9.2012 at 21:23Onnea :)
Vierailija (Ei varmistettu)
19.9.2012 at 21:57Tuhannesti onnea! Omat häät menivät aikoinaan samaan malliin. Niistä voi lukea täältä: http://www.lily.fi/juttu/paperihaat
Sandels
19.9.2012 at 23:09Ihania olette! Suuresti onnea! Ja kiitos, moni päivä on täällä jo pelastunut, ärtynyt väsymys kaikonnut ja tuuli hyväksi kääntynyt. Onnenhykertelyt tarttuivat hääpäivästännekin. Silvakin oli niin onnensa kukkuloilla, miten tuollainen hymy voisi ola tartumatta?! Kiitos :)
Marjo
19.9.2012 at 23:12Paljon onnea!
Minun unelmahääni olisivat juuri tuollaiset :D
kultahillokala
19.9.2012 at 23:20Ihanaa, onnea:) Kaunis teksti, toivon teille kaikkea hyvää ja ihanaa!
amelie78 (Ei varmistettu)
19.9.2012 at 23:20samassa maistraatissa mekin sanoimme tahdon eräänä uudenvuodenaattona:) ja lähetimme tutuille tekstiviestit että hyvää uutta vuotta, me teimme ison uudenvuoden lupauksen toisillemme. taisi olla melkoinen ylläri, ehkä siksikin, että oltiin oltu yhdessä ”vasta” alle vuosi. mutta tulipahan ainakin tehtyä asiat ”omalla tavalla”:)
olen aika pitkälti samaa mieltä sun kanssa tuosta naimisiinmenobuumista; monen kohdalla kyse tuntuu olevan häistä, ei naimisiinmenosta. tuttavapiirissäkin on kaksi pariskuntaa, jotka ”haluaisivat mennä naimisiin, mutta vielä ei ole tarpeeksi rahaa tarpeeksi isoihin häihin”.. surullista, mun mielestä. miksei voi vaan mennä naimisiin, jos kerran SITÄ haluaa? juhlat voi järjestää sit kun siihen on rahaa… ja ehkä se että häitä siirretään eteenpäin vuosi toisen jälkeen rahan takia, kertoo juurikin siitä, miten toissijaiseksi asiaksi itse naimisiinmeno on jäänyt. ja kun se naimisiinMENO onkin siinä naimisissaOLOSSA se pienin juttu;-)
toinen mikä varmaan saa 20+ menemään naimisiin, on se, että sitä pidetään vieläkin jonkinlaisena ”aikuistumisriittinä”. sitten kun on naimisissa, on ”aikuinen”, irti omasta lapsuudenperheestään.
no tällaista pohdintaa täällä. ONNEA <3 onnellisiltä näytättekin kyllä <3
nnnenni
20.9.2012 at 12:57JES!
minttu_ (Ei varmistettu)
21.9.2012 at 10:06Just näin. Samankaltaiset oli omat häät, sama paikka, kauniin syysraikkaana aurinkoisena päivänä. Mukana kaveripariskunta todistajina. Hääateria Fannyn lounaslistalta, hääkakkuna jälkkäriksi Kakkugalleriasta kaikille omat leivokset.
Mekin haluttiin Naimisiin, ei Häitä. Se on kahden kauppa ja seremonian saa toimittaa juuri niin kuin itse haluaa. Vaikka silloin puhuttiin et järkätään juhlat sit kun on varaa, mut ei oikeastaan edes huvita lähteä suunnittelemaan servettien väriä ja plaseerausta, ei se ole meitä varten se.
Ens viikolla tulee kaksi vuotta täyteen ja tänäkin syksynä nuuhkin raikkaita aurinkoisia iltapäiviä. Muistan Ivanan luonnonvalkoisen mekon ja ne hymyt ja leivokset ja kaikki. Nyt vauva tulossa talvella. Mäkin olin joskus seikkaileva, riippuliitävä sirkusprinsessa :)
Onnea teille!
KKrista (Ei varmistettu)
21.9.2012 at 13:08Uudelta lukijalta (ja kaimalta) PALJON ONNEA :)
Pire (Ei varmistettu)
21.9.2012 at 14:55Minäkin olen naimisiin menoa miettinyt. En ole koskaan pienen elämäni aikana halunnut prinsessahäitä, juurikin sen stressin vuoksi. En osaisi rentoutua omissa juhlissani, koska stressaisin istumapaikoista, onhan vierailla kivaa ja riittäähän ruoka ja koska sukulaisilla tulee viinan voimasta sanaharkkaa keskenään…. Ei ei. Minä olen aina ajatellut että naimisiin meno on kahden ihmisen välinen lupaus toiselle, ei siihen tarvita hienoa mekkoa tai sukulaisia todistamaan tapahtunutta. Minusta se on minun ja mieheni välinen lupaus toiselle, että toinen on rinnalla tapahtui mitä tapahtui.
Henna- (Ei varmistettu)
21.9.2012 at 19:46En oo ennen kommentoinut sun blogiin, mut eihän tällasta voi ohittaa kommentoimatta! IHANAA, sanon minä. Ja sydämen laitan. <3
Kuulostaa niin ihanan rennolta ja parhaalta hääpäivältä. Illalla katsottiin kaks jaksoa Breaking Badin kolmoskautta. Sellaisen minäkin tahdon. Mies hihkuu riemusta, koska se ei todellakaan tahdo mitään juhlia.
Miitu (Ei varmistettu)
22.9.2012 at 12:01Muistaakseni onnittelin jo tuolla toisessa ketjussa, mutta eipä se oo koskaan pahitteeksi, jos toistaa onnittelut. Joten ONNEA!
Mun mielestä tässä(kin) ihaninta oli se, että teitte niin kuin teistä molemmista tuntui hyvältä. Tai niin nyt ainakin oletan. Hupsua mun mielestä vertailla, mikä on paras tapa mennä naimisiin, ku justiin pointtihan on se, että kukin tekee niin kuin itse parhaaksi näkee. Me pidettiin ne reilun sadan hengen häät, kun ollaan molemmat perheihmisiä, ja haluttiin läheiset juhlimaan sitä päivää meidän kanssa. Alkuillasta heitettiin tosin juhlavaatteet syrjään ja siirryttiin vanhempien puutarhaan grillaamaan ja jatkamaan juhlintaa kauniissa kesäillassa. Se passas meille.
Siitä oon kyllä samaa mieltä, että tuo yksittäinen tapahtuma ei saa olla se tärkein syy tässä asiassa, vaan se, mitä tulee sen jälkeen. Noita juhlia tulee kuitenkin järjestettyä niin harvoin ja tuskin enää toiste noin isossa mittakaavassa, että olihan se mukavaa vaihtelua arkeen (ja pitkän hautajaisputken perään vaihteeks jokin iloisempikin asia kokoontua yhteen). Ja olihan se kieltämättä itsetuntoa hivelevää, kun niin moni vaivautui paikalle meidän vuoksi :)
callette
22.9.2012 at 15:40Tämä teksti kiteytti aika hyvin kaiken sen, mitä oon omasta suhteestani ja naimisiinmenostani miettinyt. Ongelma oikeastaan on, että pelkään katuvani sitä joskus viisikymppisenä, päätöstä mennä naimisiin ilman prinsessahäitä :(
Ihanaa, että uskalsitte, ja IHAN MIELETTÖMÄSTI ONNEA <3
Kristaliina
22.9.2012 at 19:19Isosti isosti kiitoksia kaikille onnitteluista! <3
Ja joo siis ehdottomasti tuon hääpohdintani pointtihan oli juurikin tuo, että tärkeintä on se, että tekee asiat OMALLA tavallaan, ei koska-muut-odottavat-jotain-tehtävän. Meilläkään ei ole MITÄÄN isoja häitä vastaan, päinvastoin, ollaan oltu muutamissa ihan huippu-huippu-huippuhauskoissa häissä: ikimuistoisissa, liikuttavissa, romanttisissa ja aidoissa. Itse asiassa jopa niin älyttömän hauskoissa, että niitä meidän ois ollut jo ihan mahdoton päihittää :) Mutta jotenkin me ei vaan nähty itseämme niitä kutsukortteja väkertämässä ja häävalssia tanssimassa – just nyt haluttiin tehdä juuri näin.
Luultavasti joskus, jos ja kun energiaa taas riittää ja iskee sellainen fiilis, saatetaan järjestää hyvinkin ikimuistoiset isot juhlat. Sitten, kun (ja jos) on sellainen olo :)
Hih, meinasin kirjoittaa, että mikäs sen estää pitämästä niitä prinsessahäitä jälkikäteisjuhlana vaikka sitten viisikymppisenä – jonka jälkeen kuvittelin itseni viisikymppisenä kermakakkuhääpukuprinsessana :D Ööö eli ehkä ei sittenkään :) Vaikka kuningataräitihäät? :)
Miitu (Ei varmistettu)
22.9.2012 at 21:18Kuningataräitihäät – teini-Silva olis joko tosi riemuissaan tai jättäis saapumatta paikalle :D
Hmh… Toivon, etten loukannut ketään omalla puheenvuorollani. Se ei ollut tarkoitus. Sanat ja paikan olisi voinut taas valita toisin, kun tuo oli ehkä pikemminkin reaktio yleisempään keskusteluun kuin täällä totuttuun järkevään ja ystävällismieliseen keskusteluun. Ja onnitteluketjusta oli kyse… Oppia taas ikä kaikki.
Mun mielestä on äärimmäisen ihana tämä suuntaus, että voi tosiaan mennä sinne maistraattiin – jopa ihan salaa ;) – niin halutessaan ilman, että se olisi jotenkin yhteiskunnallisesti tuomittavaa. Ja siis äärimmäisen terveellinen suuntaus tämä myös mun mielestä on, että pohditaan enemmän sitä tulevaa eikä yhtä yksittäistä päivää. Isot häät eivät todellakaan ole must, ja näin äkkiseltään voisin melkein veikata, että samassa tilanteessa olis helposti iteki valittu pienimuotoisemmat häät. Se, mitä toivon ihan yleisellä tasolla on, että kaikki vaihtoehdot nähtäisiin yhtä oikeina. Noh, onneksi ei tarvi omalla kohdalla tätä enää pähkäillä ja tytön siihen-ikään on vielä ilahduttavan monta vuotta jäljellä.
Kristaliina
22.9.2012 at 21:25Höp löp Miitu, en mä ainakaan keksi, miten sun kommentista vois pahastua – sähän vaan kuvasit teidän häät ja tosi ihanalta kuulosti <3 Etenkin tuo kauniissa kesäillassa rennosti grillailu, sellainen sopisi hyvin meillekin jos/kun sitten joskus juhlitaan :)
Tsihihi joo teini-Silva on varmaan, että voi v*u mutsi aina sua pitää hävetä, oisitte ei hei edes JOSKUS faijan kaa vähän niin kuin normaalit :D Kuningataräiti siellä kruunu päässä kermakakkupuvussa :D
Kristaliina
22.9.2012 at 21:30…ja sitä paitsi mulla oli vähän taka-ajatuksenakin, että ehkä tästä tulisi vähän naimisiinmeno/millaiset häät -keskustelua eli ihan asian ytimessä muutenkin olit :)