Eräässä Facebook-ryhmässä oli joskus viime talvena hulvattoman hauska keskustelu aiheesta ”mistä lapseni on saanut raivarin?”. Tilanteet olivat erittäin samastuttavia ja nii-iiin tuttuja; ”ketsuppi väärässä kohdassa” -draama ainakin on meillä usein nähty.
Itse siinä keskustelussa kerroin, kuinka meidän (silloin vajaa) 3-vuotias seisoi rannalla vesirajan tuntumassa ja komensi ärhäkkäästi:
”MERI, MENE HETI POIS TÄÄLTÄ!!!!”
Ei se meri totellut, vaikka lapsi kuinka vaati – kumma juttu.
Pari päivää sitten nukkumaanmenoajan tuntumassa meillä käsiteltiin tällaista klassista ”LIIAN VÄHÄN VOITA” -tilannetta. Oikeasti kysymys oli tietysti väsymyksestä; mutta oli syy mikä hyvänsä, LIIAN VÄHÄN VOITA -raivari raikasi meillä sellaisella volyymilla, että kerrostalossa oltaisiin varmasti saatu jo naapuri tai poliisi oven taakse – viimeistään siinä vaiheessa, kun leipä oli lopulta sadan kompromissiyrityksen jälkeen otettu kokonaan pois ja lapsi vaihtoi huutonsa ”MULLA ON NÄLKÄ MIKSI MÄ EN SAA RUOKAA” -teemaiseksi.
Kuvan leipä liittyy tapaukseen. Siihen on jo KAHDESTI laitettu lisää sitä voita.
Olemme kokeneet, että joissain voimakkaimmissa väsymyspohjaisissa megatahdonilmauksissa ei ole oikeastaan enää muuta vaihtoehtoa kuin määrätietoisesti ja rauhallisesti edistää iltatoimia totaalirimpulointihuudosta huolimatta (tai kertokaa vaan, jos teillä on jokin keino; tässä vaiheessa siis kaikki sylittely-juttelu-hämäys-rauhoittelu valttikortit on jo käytetty ja täysturhiksi todettu). Niin tehtiin nyt tässä tilanteessa. Hampaiden harjaukset ja yökkärinlaitot menivät raivohuudolla, mutta niiden jälkeen alkoi olla sitten lapsikin jo niin väsynyt huutoonsa, että vähitellen rauhoittui äidin syliin.
Rauhoittumisen jälkeen pidän tosi tärkeänä keskustella lapsen kanssa tapahtuneesta. Muistutella, että suurinkin kiukku menee joskus ohi – ja halailla ja olla rauhoittavasti yhdessä. Jutella, että yhdessä me opetellaan tällaisia tilanteita, että ei niin kovasti tarvitsisi huutaa. Ja että äiti ja isi rakastaa aina.
Lapsi siinä sitten rauhoituttuaan myös halaili krokotiiliään.
”Pehmolelut ovat vähän niin kuin vauvoja”, lapsi totesi ja silitteli leluaan.
”Nooh, tavallaan. Vauvat ehkä huutaa vähän enemmän”, minä totesin enkä malttanut olla lisäämättä:
”Mutta KUKAAN ei kyllä huuda niin kovasti kuin meidän Seela”.
Lapsi hiljeni hetkeksi miettimään ja totesi sitten vakavaa ylpeyttä äänessään:
”Joo. Minä huudan tosi kovasti. Minä olen niin REIPAS.”
Voi sinä reipas 3-vuotiaani; sinun tahdollasi tulet vielä siirtämään vuoria <3
PS. Mitenkäs teillä – mikä on älyttömin/hauskin/oudoin juttu, josta lapsesi on saanut raivarin? :)
65
johanna
12.7.2017 at 14:16Oi, onpa ihana lukea näitä, niin ihanaa vertaistukea 😂 meillä ruokailutilanteet on ehkä pahimpia. Ei haluta syödä vaikka on nälkä, eikä kukaan saisi sanoa ”hyvää ruokahalua”. Ennen siitä tuli niin iso hepuli että jätettiin sanomatta, mutta sitten mua alkoi ottaa niin päähän että sanoin sitä raivarinkin uhalla. Nykyään lapsi laittaa automaattiasti kädet korville kun istutaan pöytään syömää. Tilanteesta riippuen rauha pysyy maassa tai sitten ei 😃
Eihalluumittään
12.7.2017 at 16:16Meillä just eilen illalla meni vähän yliväsymyksen puolelle ja rattaissa kohta 3-vuotias huusi raivoissaan ja pyysi ihan kaikkea, mitä keksi ”haluan piirtää!!!” ”-No huomenna voidaan piirtää yhdessä” ”EI HALLUU PIIRTÄÄ. HALUAN JÄÄTELÖÖ” Lopulta ei keksinyt enää mitään mitä pyytää ja itki loppumatkan, että ”ei halluu mittään” :D
LeenaK
12.7.2017 at 21:39Oijoi. Esikolta jäänyt.mieleen klassinen ’Onni haluaa yläkeetaan. EI Onni halua yläkeetaan. Onni HALUAA yläkeetaan…’ jonka aikana kuljin pikkuisen kaksivuotiaani kanssa käsi kädessä ylös ja alas portaita kunnes hän lysähti aivan onnettomana itkemään täsmälleen portaiden puoliväliin.
Keskimmäisen paras/pahin oli kun isä totesi kesken normikiukuttelun ’oletpas söpö tyttö’ johon kiukkuinen kaksivuotias ’EN oo töpö yötyö, olen luma töttö!’ ja sitten se kauhistunut ilme kun huomasi mitä sanoi ja alkoi ulvoa ’olen töpö töttö! Olen töpö töttö!’. Aijaijai niitä aikoja, kiukkua olisi riittänyt vaikka muutamalle taaperolle jakamiseen.
Kuopuksen paras oli kun isotäti oli kiltisti leiponut kananmunatonta kakkua meidän muna-allergikoille, mutta siitä oli tullut vähän kovaa joten pilkoin sen valmiikdi. No se ei kaksivuotiaalle sopinut. ’väää mun kakku on pilalla! Korjaa se!’ ja just tähän hetkeen ampiainen istui kakulle ja sitten ’WÄÄ!WÄÄ! Ampiainen kiilasi mun kakkuun!!!!’ jossa kohtaa kyllä mulla.petti jo pokka…
Enkeli
13.7.2017 at 10:40Meillä heppapaita (se rakkaimmista rakkain) oli likainen ja olin laittamassa sitä pesuun…Virhe! Neiti 2 v: ”Mun heppapaitaniiiiiiii, ei saa laittaa heppapaitani pesuun!!! IKINÄ, KOSKAAN!!!”….Hepulia kesti sen 10 min…Ja voi sitä kertaa, kun piti pestä rakkain pehmoponi, kun siihen oli tullut yöllä pisut läpi….Olin kyllä sillä hetkellä universumin huonoin äiti. Huvittavaa on neidissä on tuo IKINÄ ja KOSKAAN… Hän toistaa niitä tosi tiuhaan ja tunteella :D
Tilia
13.7.2017 at 15:54Kuulen vieläkin vuosittain hoitotätini muisteloita siitä, kun kengännauhojen rusetit olivat väärään suuntaan muksuna. Vissiin mieleenpainuva raivari ollut se. :)
N
13.7.2017 at 22:27Ai mä nauran täällä ihan vedet silmissä näille! 😂 Todella tutulta kuulostaa, itsellä 3-vuotias. Varsinkin nämä ’joku meni poikki, sitä ei voi syödä’- asiat. Näitä on melkeen joka päivä, kerran meidän (silloin alle 2v.) lapsi sai kauheat raivarit siitä kun ei voinut saada takaisin vessapaperia minkä heitti vessanpönttöön… Kotiovella on myös huudettu puoli tuntia suoraa huutoa siitä syystä että äiti ehti laittaa valot rappuun, kun HÄN olisi ne halunnut laittaa…
Miima
14.7.2017 at 16:55Koomisinta en tähän hätään muista, mutta viimeisin oli kun tarjouduin kantamaan lapsen päiväkotirepun kotiin. Ei kuulemma tartte auttaa :D