Talitintti maaliskussa

”Talitintti maaliskuussa mietti näin mielessään.”

Jo monen vuoden ajan tuo on ollut minulle jotain ihan muuta kuin perinteisen lastenlaulun säe.

Se on ollut enemmänkin sellainen pakottava kaipuu. Sellainen tunnetila, joka on paljon helpompi kokea selvänä jossain tosi syvällä kuin pukea sanoiksi. Kaipaukseen liittyy olennaisesti (vaikkakin kummallisesti) myös lastenkirja ”Aino ja tuhmat luistimet”.

Tähän tunteeseen on ehkä hankala päästä käsiksi sanoilla, mutta yritän.

Aloitetaan siitä lastenkirjasta.

Kristiina Louhen kirjassa ”Aino ja tuhmat luistimet” Ainon äiti vie lapsiaan luistinradalle potkukelkalla. Talitintti laulaa juuri, kun Nyytin kadonnut lapanen löytyy puun oksalta roikkumasta.

Tuo tilanne on mulle jotenkin tosi syvälle nostalgiasuoneen uppoava, silleen hyvin voimakkaasti tunnetasolla. Jos en tietäisi, että se on pari aukeamaa lastenkirjasta, voisin vaikka vannoa, että se on oma henkilökohtainen lapsuusmuistoni.

Olemme olleet neljä viimeistä maaliskuuta poissa Suomesta – toki myös yhtä monta tammikuuta ja peräti viisi kappaletta helmikuuta. Mutta juuri tuossa maaliskuussa on minulle jotain outoa erityistä. Se jotenkin tiivistyy tuohon lastenkirjaan ja talitintistä kertovaan lastenlauluun.

Eikä saa ymmärtää väärin: Aurinkorannikon maaliskuu on ihana. Siis aivan-aivan-aivan ihana, meidän talvehtimiskuukausista marraskuun kanssa jaetulla ykkössiljalla. Espanjan maaliskuinen kevät on on vähän niin kuin Suomen kesäkuu. Tammi-helmikuun mantelipuiden kukinta on vaihtunut jo unikoihin ja magnolioihin. Biitsipäiviä alkaa putkahdella ja aurinkorasvaa tarvitaan. Koulu- ja hoitopäivän jälkeen jätskille ja jätskikahville. Aamun villatakit kuoritaan iltapäivällä pois hihattomiin ja kesämekkoihin.

Mutta vaikka Aurinkorannikon maaliskuu on lähes täydellinen, silti just Suomen maaliskuun puuttuminen omien lasten kokemusmaailmasta on kaihertanut minua jotenkin ihan erityisen paljon.

Se on se talitintti, potkukelkka, luistinrata ja Nyytin kadonnut lapanen.

Haha. Miten nyt kuuma hiekka, bacardi breezer lasissa, turkoosi meri ja palmupuissa kujertelevat vihreät papukaijat voisivatkaan ikinä kilpailla suomalaisen talitiaisen kanssa…?

Kun mennään pinnan alle tuonne jonnekin rintalastan takaisiin syövereihin, se talitintti on vääjäämätön voittaja. Ei se, että se puuttuisi yhtenä vuonna, kahtena tai viitenä. Mutta jos se puuttuisi kokonaan seuraavan sukupolven kokemusmaailmasta.

Olen jostain marraskuusta asti odottanut juuri tätä maaliskuuta. Ja tässä se nyt on, monen vuoden haikailun jälkeen: ensimmäinen päivä talitinttimaaliskuuta.

Ihan naurettavan hienoa nyt tietysti muutenkin, että juuri tänä vuonna, kun olemme pitkästä aikaa Suomessa, tämä talvi on ollut (tammikuusta alkaen) säätilaltaan tällainen täysidyllinen postikorttitalvi. Me on päästy hiihtämäänluistelemaanliukuroimaanpulkkailemaanpotkukelkkailemaan koko väliinjääneiden lumitalvien kyllyydestä.

Näin muutaman ensimmäisen maaliskuun tunnin perusteella sopii odottaa, että maaliskuu jatkaa samaa linjaa. Tippuvat räystäät (ei ne räystäät, vaan vesi sieltä), auringossa kimmeltävä valkoinen hanki.

Ja se talitintti.

Oletko muuten huomannut tai lukenut, että talitintin laulu ei kai nykyisin juurikaan enää ole se titityy…?

Itse sitä joskus googlailin, kun muuten talitiaiselta kuulostava laulu kuulosti enemmänkin tyyti:ltä. Mietin, että onko se sitten talitintti ollenkaan vai joku muu. Mutta kyllä: talitiaisen laulu on lyhentynyt.

Muutos ei kai ole kovinkaan uusi, se on esitetty jo 60-luvulla. On päätelty niin, että taajamassa ja kaupunkiympäristössä talitintti tulee paremmin kuulluksi lyhyellä ja ytimekkäällä ilmaisulla. On myös huomattu, että kolmitavuiset säkeet ovat sitä yleisempiä, mitä kauempana taajamasta talitiainen lauleskelee. (lähteet: Suomen luonto 2014 ja 2005 sekä IS 2017)

Mitä biisiä teillä päin talitintti laulaa?

PS. Tänä aamuna muistin myös yhden maaliskuisen ilmiön, jota ei ollut ollut juurikaan ikävä. Täällä meidän lähistöllä joku on ilmeisesti ulkoiluttanut norsua koko talven.

14