Kolme ajatusta parisuhteesta

Parisuhde, parisuhde, parisuhde. Joskus joku juttutoive pyörii päässä pitkään ja muuttuu samalla vähän niin kuin vahingossa niin isoksi, että lopulta se tuntuu aivan massiiviselta. Että kirjoittaisi blogipostauksen aiheesta parisuhde. PARISUHDE! Siitähän voisi kirjoittaa kirjan. Kirjasarjan! Voisi pitää päivittäin päivittyvää blogia.

Miten sitä voisi yhdessä postauksessa kertoa, että mitä ajattelee aiheesta nimeltään parisuhde…?

Parisuhdehan on tietysti tämän blogin kirjoituksissa tavallaan jatkuvasti mukana. Joskus rivien väleissä, joskus ihan riveilläkin. Kuten viime aikoina täällä, täällä ja täälläkin.

Mutta että mitä mä parisuhteesta ajattelen…? Kääk. Tietysti paljonkin niin kuin meistä jokainen.

Ja sitten on tietysti se, että muistaakseni joskus meidän nelivuotispäivänä (vuonna 2012) kirjoitin blogiin jotain pusipusia rakkaudesta. Ja joku kommentoi, että et sä voi vielä neljän vuoden perusteella sanoa mitään. Ööö. No en ehkä voikaan, enkä välttämättä edes neljäntoista. Tämä on ehkä alitajuisesti jäänyt mieleeni kummittelemaan: missä vaiheessa ihminen voi sanoa ymmärtävänsä mitään parisuhteesta…?

Niinpä myös ”kilautin kaverille” eli kysyin kokeneemmalta tätä aihetta pohtiessani.

Nimittäin jokin aika sitten huomasin Facebookissa entisen työkaverini päivityksen – hän juhli puolisonsa kanssa 41-vuotista yhteistaivaltaan. Heti kärppänä olin siis siellä käyttämässä tilaisuutta hyväkseni! Kysyin, että mikä on heidän pitkän taipaleensa salaisuus.

”Samanlainen erittäin hyvä huumorintaju ja aika samanlaiset kiinnostuksen aiheet. Hyvä olla heti alusta alkaen. Parin kuukauden seurustelun jälkeen kihloihin ja naimisiin siitä puolen vuoden kuluttua. Lapsi syntyi parin vuoden kuluttua.”

Joskus sitä vaan tietää <3

Toisaalta heille riitti jo se muutama kuukausi. Loput 41 vuotta vahvistivat ensituntuman oikeaksi.

Pus mökillä.

Koska en voi mitenkään kirjoittaa kaikkia parisuhteeseen liittyviä ajatuksiani yhteen postaukseen (tarvitsisin sen parisuhdeblogin nyt vähintäänkin), kirjoitan tähän kolme ensimmäiseksi mieleen tulevaa ajatustani parisuhteesta – ehkäpä sillä ajatuksella, että ne ”top of mindit” saattaisivat olla ajatuksissani jotenkin olennaisiakin. Ehkä.

Kolme ajatusta parisuhteesta.

1. Sitoutuminen

Muistan joskus erään pitkän suhteen jälkeen ”vapauduttuani” (vuosi taisi olla 2006)  julistaneeni, että en koskaan halua naimisiin. Että haluan valita rakkauskumppanini joka ikinen päivä uudestaan – toki siis sen saman kumppanin, mieluiten. Sitoutuminen kuulosti tylsistymiseltä ja itse kaipasin ehkä jotain jatkuvaa ultimate-hekumaa. Päivästä toiseen. Ööö tosi realistiset toiveet mulla.

Nykyisin olen naimisissa ja muuttanut mieleni.

Joel kirjoitti ”Kysy Joelilta” -postauksen vastauksissa näin: ”Nykyään suhteemme ensisijaisena vahvuutena pidän sitä, että meillä on toisiimme ja yhdessä pysymiseen hyvin vahva luottamus.” Olen samaa mieltä. Luottaminen ja sitoutuminen yhdessä pysymiseen saattaa kuulostaa jotenkin tylsältä (tai ainakin kymmenen vuoden takaisesta minästä olisi kuulostanut), mutta itseni tämä luottamus on pikemminkin jotenkin vapauttanut.

Koskaan ennen en ole ollut parisuhteessa, jossa minun ei tarvitse jännittää jätetyksi tulemista – ja se pelko on ollut yhdistävä tekijä oikeastaan kaikissa aiemmissa suhteissa. Epäluottamus on ilmennyt monilla tavoilla, suhteesta riippuen. Joskus olen ollut mustasukkainen (syystä) ja joskus taas olen itse pitänyt henkisesti ikään kuin ”lähtöjalkaa koko ajan oven välissä”. Että en sitten niin kovasti särkyisi, jos minut taas jätetään. Jossain suhteessa olen kroonisesti vetänyt erokorttia itse esiin jokaisen riidan yhteydessä.

Monenlaista reagointia ja ikävää tunnetilaa liittyi siis aina siihen, minkä ikään kuin ilmitasolla kuvittelin mukamas olevan vapautta olla lopullisesti (ja tylsästi) sitoutumatta.

Pus maistraatissa.

Kun olen oppinut tässä parisuhteessa luottamaan (se ei käynyt hetkessä; pikemminkin vuosissa kuin kuukausissa), olen vihdoinkin tilanteessa, jossa olemme rakastettuni kanssa pystyneet rakentamaan toimivan tasa-arvoisen parisuhteen, joka ei heilu jokaisessa tuulenpuuskassa. Ilman tällaista parisuhdetta en olisi itse varmaan koskaan perustanut perhettä (koska jätetyksi tulemisen trauma) ja ennen kaikkea: tällainen sitoutunut vakaa parisuhde on ollut valtava vahvuus pikkulapsiajalla, jolloin väsymys painaa päälle ja parisuhdeaika on… …no: sitä ei ole. Siitä selviää, kun tietää, että meillä on vielä aikaa. Koko elämä.

Että me kävellään käsi kädessä ja pussaillaan vielä mummeroisina ja papparaisina. Että nämä kaikki asiat ovat vielä niitä, joita kaiholla muistelemme sitten, kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa ja härdelli hiljentynyt.

Että meillä on aina toisemme. Luottamus ja rakkaus. Ei pelkästään nuorina ja nätteinä (hah) vaan läpi kaikkien elämänvaiheiden. Aina löydämme takaisin sen henkisen tien toistemme kainaloon. Me olemme valinneet toisemme ja hyvin valitsimmekin – että pisteet meille.

Sitoutumisen tilalla voisi tavallaan olla myös sana luottamus.

Pus Intiassa eka talvena. Tällöin vasta opeteltiin.

2. Oman kumppanin positiivinen näkeminen

Joskus joku on kirjoittanut (ihan positiiviseen sävyyn) blogikommenttiin, että ”miten tuo Joel voi olla kaikessa niin hyvä ja ihana”.

No kuulkaas. Ei varmaan kaikkien mielestä olekaan. Mutta mun mielestä on. Ja koska te luette tässä koko ajan mun kirjoittamaa tekstiä, te pääsette lukemaan mun kumppanista sen saman näkökulman kuin miten just mä hänet näen. Koska mä olen edelleen (kohta 9 vuoden jälkeen) aktiivisesti rakastunut ja katson rakastani ihan klassisen tapaan vaaleanpunaisten lasien läpi.

Että ette te tavallaan ”tunnekaan” mitään objektiivista Joelia, vaan pelkästään rakastavan vaimon näkökulman.

Ja tavallaan se on näkökulma, jolla ihan tietoisesti haluan nähdä kumppanini. Ja uskon, että tähän voi myös harjoitella – en ole itsekään tätä aina osannut. Tai siis öö koskaan ennen.

Aina voi kiinnittää huomion toisen ruoanmäiskytykseen tai hammastahnan puristamiseen väärästä kohdasta tai aamuäreyteen tai väärissä paikoissa lojuviin vaatteisiin tai mihin vaan pieneen ärsytykseen.  Mutta miksi? Miksi ihmeessä tekisi niin? Miksi ei vaan anna mitättömien (jos ne siis mitättömiä ovat) asioiden soljua ohi ja keskittyä siihen, mitä hyvää kumppanissa on. Se on ihana tasa-arvoinen kumppani ja isä, huomaavainen, rakastava ja se tekee mulle kahvin. Ei sillä ole mitään väliä, jos se itse jättää kahvikuppinsa ympäri kämppää.

Eikä se taida edes jättää. Mä öö itse taidan tehdä niin. Sori. Se ei huomauta siitä.

Mutta jos mä päätän olla huomaamatta sen pienet ärsyttävät puolet (meissä JOKAISESSA on niitä!) ja nähdä ne kaikki pienet ihanat puolet…

Mä väitän, että tämä ajattelutapa (olen siis aktiivisesti harjoitellut sitä tässä parisuhteessa) on yksi niistä syistä, että edelleen yhdeksän vuoden jälkeen olen rakastuneessa tilassa eikä se tunne ole kaiken tämän väsymyksen tai härdellin voimastakaan väljähtänyt.

Ja hehe sit tietty se, että toi vaan on niin pohjattoman ihana <3 <3 <3

Pus kotipihalla uusi sormus sormessa.

3. Läheisyys

Kuten olen kirjoittanut aiemminkin, meille ”romantiikka” on arkista toisen huomioimista ja tarpeiden kuuntelemista. Läheisyyden suhteen olen itse löytänyt itsestäni yllättävän (itselleni yllättävän) piirteen: koska lasten kanssa oleminen on usein niii-iiin läsnäolevaa, huomaan itsessäni ihan uudenlaisen tarpeen vetäytyä. Vähän jopa sulkeutua. Omaan henkiseen tilaan.

Tarve on varmasti luonnollinen, mutta tiedän, että se voi olla parisuhteelle myös joillain tavoilla haitallinen. Kun toinen haluaa ottaa kainaloon ja söpöstellä ja itsestä tuntuu, että hei no jos mä vastaan nää blogikommentit ensin. Ovi kiinni ja koneelle.

Tämä on sellainen juttu, jossa haluan parantaa omaa toimintaani kumppanina – ja tätä myös sanoitan jatkuvasti. Kerron, että henkinen vetäytymiseni ei ole tunteista pois, vaan johtuu hektisestä elämänvaiheestamme ja oman tilan vähäisyydestä. En halua antaa viestiä, että en haluaisi olla kainalossa. Vaikka just sillä hetkellä haluaisinkin olla vain itsekseni. Onneksi-onneksi-onneksi tuo Joel on niin epäsosiaalinen (hehe), että aika hyvin ymmärtää. Kai.

Mutta tämä on siis oma kehityskohteeni. Haluan löytää tasapainon harvinaisten omien hetkien ja harvinaisten parisuhdehetkien välillä – niin ettei kumpikaan ole toisesta pois. Yksi hyvä juttu tässä on omat selkeät harrastukset, jotka tuovat niin ilmiselvän ”oman tilan”, että siinä ei kukaan ole pyrkimässä iholle. Paitsi mitä nyt espanjalaisella zumbatunnilla viereinen hytkyttäjä, haha.

Läheisyys on meillä myös ohimeneviä sipaisuja, halauksia ja suudelmia. Joel edelleen puristelee mua pepusta julkisella paikalla, kun luulee, että ei kukaan näe. Läheisyys on myös kaikkea meidän omaa intiimiä kahdenkeskeistä elekieltä ja katseita – ohimenevissä vilkaisuissa viestittyjä äänettömiä ”rakastan ja haluan sua” -silmänpilkahduksia.

Ja se (kröhöm! K18-varoitus!) kaikenlainen konkreettinen kahdenkeskeinen kanssakäyminen peiton alla (tai päällä) luo sitä parisuhteen yhteistä omaa intiimiteettiä. Sitä, että meillä on tällainen yhteinen juttu, jota emme jaa kenenkään muun kanssa. Vaikka vauva-aika tai vaikka huonojen nukkumisten kaudet toisivat siihen breikkejä, meillä on aina se ja siihen pääsemme aina takaisin.

Pus näköalapaikalla täällä Espanjassa.

Tässä kolme ajatusta kaikesta sadasta ja yhdestä.

Ehkäpä kolme kohtuullisen tärkeää juttua ja asiaa, mitä parisuhteesta ajattelen.

Ja sitä, että joo: olen onnellinen.

85