Ihanien jäätanssijoiden ja taitoluistelijoiden seuraaminen olympialaisissa sai päähäni muodostumaan kenties uudenlaisen ajatuksen – Joel sen ensin ääneen sanoi. Hetken pureskeltuani totesin, että hitsi vie mähän olen samaa mieltä.
Ihan rehellisesti sanoen: olen tosi tyytyväinen, jos meidän lapset EIVÄT ala koskaan harrastaa mitään tavoitteellisesti.
Ja heti perään megatason disclaimeri. Jos lapseni olisi uusi Iivo – huippulahjakkuus jossain lajissa, treenaisi ja menestyisi, saisi osakseen kultaa ja suitsutusta… Totta kai olisin täysin pullollani vanhemman iloa ja ylpeyttä, ja siinä täysin palkein tukisin.
Mutta jos ei ole… …niin olen hyvin tyytyväinen siitä, että ei ole, haha.
Isot treenimäärät – oli laji mikä tahansa, pianonsoitosta telinevoimisteluun – vievät aikaa ja ovat tietysti aina pois jostain muusta. Lapsen leikistä, vapaa-ajasta, kavereiden kanssa hengailusta, perheajasta… jostain aina. Varmasti treenit ovat palkitsevia ja hauskoja omalla tavallaan, mutta jotenkin olen alkanut lapsien kasvaessa konkreettisesti huomata, miten lyhyt se lapsuus on. Se leikki, se mielikuvituksen rikkaus, se aidosti vapaan vapaa-ajan tärkeys!
Jos vaikka kolmena iltana viikossa olisi kahden tunnin treenit paikassa x, niin… uuuh. Meidän arki olisi ihan erilaista.
Ja edelleen: varmasti, jos lapsi jotain tällaista lajia erityisesti haluaisi harrastaa, en laittaisi kapuloita rattaisiin (vaikka ehkä harmittelisinkin vapaa-ajan vähyyttä) vaan totta kai tukisin.
Ajattelen näin myös osittain omista kokemuksistani. Mähän olin lapsena ihan harrastushirmu. Joskus oli kolmekin harrastusta päivässä, voimistelua oli kisoihin treenatessa 3-5 kertaa viikossa. Siihen päälle soittotunnit ja musiikinteoriatunnit (suoritin 3/3 soitossa ja teoriassa) ja sekä kuvataidekoulu. Viimeiseen ei sentään tarvinnut harjoitella kotona, niin kuin musiikkiin ja voimisteluun oletettiin. Samanaikaisesti myös vetelin kymppejä koulutodistukseen.
Tykkäsin harrastuksista – mutta olivatko ne välttämättömiä, eivät. Silloin halusin harrastaa. Ihan oikeasti halusin. Mutta näin jälkikäteen ajateltuna soittotunnit olivat tosi ahdistavia (mutta en halunnut luovuttaa) ja voimistelusta myös on jäänyt kivojen muistojen lisäksi myös tosi paljon negatiivisia juttuja mieleen. Valitettavasti enemmän niitä negatiivisia kuin positiivisia.
Aina ei tietenkään ole näin; minulle vain kävi näin.
Ehkä olisin voinut mieluummin harrastaa kevyemmin jotain kerhoja sun muita – sellaisia, joissa ei treenata tavoitteellisesti. Että en olisi lähtenyt suorittamaan koulun lisäksi vapaa-aikaakin.
Vastaavasti Joel edusta ihan sitä toista päätä: hän ei ole harrastanut lapsuudessaan (lyhyitä jaksoja lukuunottamatta) mitään aikatauluun sidottua tai ohjattua. Ja oikein hyvä aikuinen on tullut hänestäkin!
Meidän lapset ovat toki myös ehtineet harrastaa paljon. Erilaisia tansseja vauvasta asti, muskaria, sirkuksia ja temppukouluja, espanjan kieltä ja niin edelleen. Kaikki on ollut kivaa! Etenkin vauva- ja taaperoaikaan rakastin vanhemman ja lapsen yhteisharrastuksia: ne toivat kivaa rytmiä kotihoitoon ja yhteistä vaihtelevaa tekemistä. Myös ystäviä silloin kotihoidossa olleille taaperoille! (ja äidille)
Mutta kun koronan myötä harrastukset jäivät tauolle, myös se oli tavallaan ihanaa. Niin paljon vapautunutta aikaa ja energiaa vapaa-aikaan! Emme ole akuutisti haikailleet oikeastaan muualle kuin uimakouluun.
Lapsi lisää, että myös muskariin – jospa vaan kouluikäisillekin vielä olisi vapaata rumpujenpaukutus- ja yhdessälaulamismuskaria eikä tavoitteellista soittamista tai bändinperustamista.
Ja aivan varmasti lapsille tulee taas jossain vaiheessa harrastuksia viikko-ohjelmaan – sinne uimakouluun ilmoittauduttiin jo keväälle – mutta näin vanhemman vieno hiljainen toive on, että harrastukset pysyisivät mahdollisimman rentoina ja stressittöminä. Esimerkiksi koulun kerhoina! Kuvataide ainakin näyttäisi kiinnostavan toista ja muskari (jos sellaista olisi, niisk) toista.
Mutta tällä hetkellä meidän lapset harrastavat hiihtoa ja luistelua näin talvisin, lumileikkejä ja kavereiden kanssa ulkoleikkejä. Uintia, leikkipuistoissa keikkumista ja perheen kanssa retkeilyä kesäisin. Piirtämistä, värittämistä ja askartelua. Leikkimistä ja lukemista. Perheen kanssa puuhastelua, milloin mitäkin.
Ihanat harrastukset!
Kysyin asiaa myös lapsilta, ja heidän mielipiteensä kuului näin:
”Ei ole harrastukset välttämättömiä! Voi harrastaa, jos haluaa, mutta se ei ole pakollista. Lapsen ei tarvitse, koska se vähentää leikkimistä. Lapsi voi itse keksiä itselleen harrastusta kotona ja pihalla.”
”Se riippuu lapsiyksilöstä. Jos lapsella on vaikka vaikea löytää ystäviä, silloin on varmaan hyvä saada joku harrastus, jossa tutustuu ystäviin.”
Juuri näin, olen samaa mieltä!
PS. Aivan varmasti harrastukset (myös tavoitteelliset) myös antavat joillekin lapsille paljon – esimerkiksi onnistumisen tunteita ja kavereita. Tarkoitukseni oli tässä kuitenkin omakohtaisesti pohtia, ovatko lapsen harrastukset välttämättömiä esimerkiksi meidäntyyppiselle suht aktiiviselle perheelle, joka tekee myös paljon asioita yhdessä.
Ja väitän, että eivät ole. Harrastukset ovat kivoja, eivät välttämättömiä.
43
Susu
21.2.2022 at 15:54Hei tuosta musiikkiharrastuksesta on muuten yksi keino, jolla on mahdollista harrastaa vähän ”väljemmin” kouluikäisenäkin, jos se alkaa kiinnostaa. On muusikkomusiikinopettajia, jotka pitävät yksityistunteja, netistä löytyy listoja esim. pk-seutu. Silloin on mahdollista, että löytyy todella hyvä tyyppi pitämään tunteja, jonka kanssa voi sopia, että tavoite vaikka rumpujen soitossa on se, että sinne on aina kiva mennä, kivaa yhteistä tekemistä ja aikaa ja kunhan saa tehdä, edetään opeissa just niin hitaasti kun edetään. Kokemuksen rintaäänellä, voi kannattaa joskus kokeilla.
krista
21.2.2022 at 16:01Kuulostaapa kivalta! Sellaista kotiin tulevaa opea mekin ollaan joskus ajateltu pianon suhteen, mutta toistaiseksi ajateltiin, että opetan itse vähän ja jos tuntuisi enemmän kiinnostavan, niin sitten lisää.
–
Mutta tosiaan tuollaista muskarityyppisestä tämä nimenomainen lapsi ikävöi ihan sitä muskarimeininkiä eli että olisi lapsiryhmä ja siellä olisi laululeikkejä, erilaisia rytmisoittimia jne. Joskus tällaista googlailin, että hitsi vie luulisi, että tällainen ryhmä löytyisi kouluikäisillekin. Mutta mun googailuilla ei löytynyt. Vinkit tervetulleita (esimerkiksi ensi syksylle silloin tokaluokkalaista lasta ajatellen).
Laura W.
22.2.2022 at 00:07Meidän tytär oli teidän nuorimmaisen kanssa aikanaan samassa muskarissa ja on nyt jatkanut saman musiikkiopiston bändipajassa, suosittelen sitä! Meidänkään tyttönen ei ole yhtään innostunut tavoitteellisesta musiikin treenaamisesta kotona, tykkää kuitenkin käydä kerran viikossa tuolla bändipajassa mukana. Aivan ihana ope, ja pääsee just kokeilemaan ja soittamaan eri soittimia ja sellainen rennon yhteismusisoinnin meininki kuulostaa olevan. Ei tarvitse olla ”omaa” ykkösinstrumenttia valittuna eikä käydä yksilösoittotunneilla tms., riittää innostus yhdessä tekemiseen. Tuo ainakin mun mielestä on toiminut sellaisena kouluikäisten rennompana muskarina meillä.
krista
22.2.2022 at 09:57Ai hitsi voikohan tuollaiseen tulla vielä mukaan, kun on jo ”tipahtanut” eli ei ole muskarin jälkeen käynyt eikä hallitse soittimia…? Olisi siinä lähelläkin, siinäkin mielessä näppärä,
Irma
22.2.2022 at 13:11Miten olisi musiikkipainotteinen luokka kolmannelta alkaen? Se voisi olla parhaimmillaan juuri tuota muskarimeininkiä.
krista
22.2.2022 at 14:19Oi se kuulostaisi ihan huipulta! Harmi kyllä meidän omassa koulussa ei taida olla ja veikkaan, että kaverisuhteet painaa vaakakupissa aika vahvasti… Mutta siihen on toki vielä pohdinta-aikaa!
Ananasa
21.2.2022 at 16:00Niin fiksut lapset sinulla! <3 <3 <3
krista
21.2.2022 at 16:03Oi, kiitos! <3 Tiivistivät myös mun mielestä asian tosi hyvin - mun pitkät löpinät, ja sitten lapset suorilta kertoivat parissa lauseessa sen koko ytimen, mitä itsekin olin yrittänyt selittää :D
Oliver
21.2.2022 at 17:19Just viikonloppuna mietittiin samaa miehen kanssa. Aika pitkälti kaiken voin tästä tekstistä allekirjoittaa. Meillä vanhemmalla lapsella 2 harrastusta (molemmat yhden kerran viikossa) ja pienempi aloitti nyt kevätkaudella yhden harrastuksen. Isomman harrastukset on lähellä niin ei tarvi kuskailla, osaa itse mennä ja tulla :)
krista
22.2.2022 at 09:58Joo lähellä olevat harrastukset on kyllä hyvä! Parasta ois vaikka suoraan koulun jälkeen (eli sillä ajalla, kun nyt on iltiksessä) samoissa tiloissa tai lähellä.
A
21.2.2022 at 17:20Höntsäharrastuksille iso peukku täältä! Sellaisia saisi olla tarjolla mieluummin kun huipulle tähtääviä ryhmiä (siis mulla on itsellä kaksi ongelmaa, siis kun 3. lk lapsi lapsi haluaisi musiikkiharrastuksen ja tanssiharrastuksen, niin eipä tän ikäiselle helpolla löydy sellaista ikätasoista alkeisryhmää, tanssissa suurimmassa osassa oletetaan 1-2 vuoden harrastuneisuutta vähintään ja musiikkikoulut taas on jotain sisäänpääsykokeellisiä…siis poikkeuksia on kyllä, mutta oon siis lähiseudun vaihtoehdot kahlannut, koska ei ole resursseja saattaa lasta toiselle puolelle stadia).
—
Mä oon itse elänyt lapsuutta Kainuussa kultaisella 80-luvulla, jolloin koulun kerhoja piisasi (olin ainakin kotitalous, kässä, puukässä, kuvataide, atk ja telinevoikkakerhoissa) ja sit myöhemmin lama pukkasi päälle (mutta silti koulussa oli venäjän kerho ja joku liikuntajuttu) ja kansalaisopistossa kuvataidetta, savityötä ja jumppaa. Kivoja matalan kynnyksen harrastuksia, tykkään! Täällä stadissa näitä on musta vaikeampi (muttei mahdotonta löytää). Lapsi on 4v. iässä mennyt ekan harrastukseen ja kokeiltuna on leikki-ikäisten jumppa, uimakouluja useampia, temppuvoimistelua (tää oli paras ikinä, telinevoikkaa, mutta ilman telinevoikkaseuran kisahallimeinikiä, korona vaan vie pienen yrityksen ahdinkoon, niisk), tiedekerho, muskari (tää oli rimanalitus, ei jatkoon), tennistunnit ip-kerhon yhteydessä. Tällä hetkellä harrastuksia on kaksi: toinen on Lastenliiton show-tanssi (tää on kiva, ei tavoitteellinen tanssijuttu, tosi edullinen hinta ja hyvä ohjaaja) ja kuvataidekoulu (tämä on ihan opetusohjelman mukaan edistyvää taidekasvatusta ja sopii äärimmäisen hyvin omalle lapselle, joka on kuvataiteissa lahjakas itseoppinut tyyppi, lapsi siis taiteilee ihan koko ajan kotonakin omaehtoisesti). Musiikkiharrastuksen suhteen on kotona kasa soittimia ja kotona opettajaksi pätevä lapsen isä, mutta oma iskä opena on vähän kitkainen vaihtoehto, mutta ehkäpä pikkuhiljaa. Liikuntajuttuja harrastetaan sitten paljon perheenä (hiihtämistä, uimista, juoksua, fillarointia) ja kotona lapsi tosiaan askartelee ja taiteilee ja lukee paljon (ja koodaa, kirjoittaa kirjaa kaverin kanssa, kuvaa videoita jne). Näiden omaehtoisten juttujen takia on hyvä että on luppoaikaa, joten siksi meilläkään ei harrasteta mitään tavoitteellisesti :)
krista
22.2.2022 at 10:26Ääääääh kirjoitin pitkän vastauksen ja se HÄVISI. Netti oli ilmeisesti kytköksissä Joelin kännykkään, ja kun se lähti kauemmas, niin sinne vei mun kommentin mukanaan, nooooouh! :D
–
Mutta joo siis mitä sanoinkaan… Ainakin sen, että sama havainto! Ja jotenkin jos heti esittelyssä kerrotaan pääsykokeista tai aiemmasta tarvittavasta taustasta, niin se vihjaa kyllä mun korvaan just siihen tavoitteellisuuteen. Jos olisi silleen ”kaikki tervetuloa bailaamaan” ois ihan erityylinen fiilis. Meillä oli Espanjassa just sellainen ryhmä, jossa oli eri-ikäisiä, tyttöjä ja poikia, ja kaikki meni hauskanpidon ja leikin kanssa. Se oli tosi ihana! Mutta sellaista ei olla löydetty Suomessa, kaikissa on vähintäänkin se ”nyt aletaan treenaamaan joulujuhlaan”, joka muutaman kuukauden kuluttua viekin sitten leijonanosan (tai kokonaan) tunnista.
–
Joo ja sit tää oli toinen, minkä kirjoitin – tuolla alempana on tosi hyvä pointti just siitä, että mitä katsotaan harrastuksena. Välttämättä sitä ei edes hoksaa ajatella, että just nämä perheen kanssa hiihtämiset, uinnit, pyöräilyt tai vaikka lukemiset, piirtämiset ja askartelut – nehän on harrastuksia! Eli miksi se harrastus on synonyymi ohjatulle harrastukselle. Ja sitten tuli mieleen, että on tietysti perheitä/kaveripiirejä, joissa ei olla niin aktiivisia, ei ole esimerkiksi aikaa tai mahdollisuuksia liikkua yhdessä. Tai senikäiset lapset, että vanhempien kanssa liikkuminen ei enää nappaa :) Silloin tietysti ohjatusta liikuntaharrastuksesta on hyötyä ihan jo liikuntasuosituksen toteutumista. Mutta sit taas jos on tälllainen yhdessä paljon liikkuva perhe niin kuin teillä tai meillä, niin tosiaan just se hiihtäminen vaikka on ihan harrastus, vaikka sitä ”vain” perheen kanssa tehdäänkin eikä ohjatusti. Sitä ihan turhaan tulee (itsekin) siis vähäteltyä.
k
21.2.2022 at 17:24En tiedä onko joka paikassa, mutta osassa paikkakuntia on seurakunnan musiikkiryhmiä/kuoroja koululaisille, laulut niissä pääosin hengellisiä, mutta just tuota laulamista porukassa ja joidenkin soittimien soittamista. Omat lapset on pienempänä olleet mukana ja tykkäsivät just tuosta ettei ole sellaista tavoitteellista treenaamista. Luulisin että vastaavia lapsi/nuorisokuoroja saattaisi löytyä myös muualta kuin seurakunnasta, ne on usein kuoron nimellä, mutta ainakin pikkukoululaisille just tuollaista mukavaa yhdessä musisointia.
Muuten olen samaa mieltä, tavoittellinen harrastaminen ei ole lapselle mitenkään pakollista, mutta jos oma kiva juttu löytyy ja siihen intoa, niin sitten on hyvä että kotoa saa siihen tukea ja kannustusta, halusipa harrastaa huvikseen tai kilpailla.
krista
22.2.2022 at 10:29Hei joo mähän olin itsekin kuorossa aikoinaan! Sekä koulun että jossain muussa… ehkä musiikkiopiston? Muistan ksylofonin soittamisen, ja sitten siinä musiikkiopiston kerhossa tehtiin musikaaleja. Meidän lapset RAKASTAISI sellaista :D
–
Ja joo just noin: jos oma harrastus löytyy, niin siinä toki on tärkeä tukea. Mutta että sen etsiminen ei ole mitenkään välttämätöntä vaan harrastus voi olla vaikka kotona piirtäminen tai perheen kanssa hiihtäminenkin :)
Oliver
21.2.2022 at 17:29Laitoin jo yhden kommentin, mutta vielä lisäys: mietin tänään aiemmin (ennen kuin luin tämän) sitäkin, että millainen kasvaa tästä sukupolvesta jos suuri osa ajasta menee aikataulutettuihin harrastuksiin ja loppu sitten ollaan kännykällä tai pelataan tietokoneella. Mun mielestä kuulostaa vähän pelottavalta…
krista
22.2.2022 at 10:37Siis tää on ihan totta! Ja mulla on vähän antipatiat noihin voittamiseen/kilpailuun keskittyviin lajeihin. Mikä siinä voittamisessa on niin tärkeää? Jos vaikka harjoittelee ihan valtavasti jonglööraamista ja tulee siinä hurjan hyväksi – eikös se ole jo sitä palkitsevuutta, ja myös se harjoittelun hauskuus ja kehittymisen ilo. Mitä lisäarvoa tulee, että kilpailee, että kuka on MAAILMAN/MAAN PARAS jonglööraaja? Että tulee kiva olo, että on parempi kuin muut – mutta onko se sitten joku arvo, että pitää olla parempi kuin muut….? Jotenkin se kilpailun ja voittamisen korostaminen jopa vähän karmii. Näin karrikoiden mä haluaisin, että mun lapset on niitä, jotka arvoiltaan kannustaa sitä viimeistä maaliin tulevaa (eli Iivot, iso arvostus siitä) eikä niitä, jotka haluaa itse olla se ensimmäinen.
–
Okei menin vähän sivuun siihen, mitä sä sanoit, sori :D Mutta joo, samaa olen mäkin pohtinut kuin sinä.
Sara
21.2.2022 at 17:41Ihana aihe! Niin moni lasten harrastus on mielestäni liian vakavaa ja kilpailukeskeistä!
Meillä lapset tykkäisi harrastaa, mutta moni laji tyssää siihen, että pitäisi kilpailla ja harkat olisi monta kertaa viikossa.
krista
22.2.2022 at 10:40Kyllä! Monen lajin kanssa käy helposti niin, että joskus alle kouluikäisenä se on hauskanpitoa, mutta sitten yhtäkkiä aletaankin kasata joukkueita ja treenituntimäärät kasvaa ja homma menee hauskanpidosta vakavaksi. Se on tosi harmillista!
Anna
21.2.2022 at 17:48Minä en lapsena harrastanut muuta kuin hetken aikaa taiteen perusopetusta. Joskus olisin halunnut, mutta veikkaan, että vanhemmat eivät vaan jaksaneet kuskailla iltaisin. Enkä ole mitenkään kärsinyt tästä tai katkera tai tunne jääneeni jostain paitsi.
Meillä on käyty erilaisissa uinneissa ihan vauvasta asti. Välillä pidetty taukoa ja sitten jatkettu. Vauvauintia, sitten perheuintia kun oli vauva ja leikki-ikäinen samassa ryhmässä, sitten molemmilla lapsilla oma ryhmä ja nyt kuopus halusi luopua uinnista (tai todettiin yhdessä, että kun sinne lähteminen ei ole kivaa niin jätetään taas hetkeksi ainakin pois) ja meni tanssiin. Ei uintia olisi tarvinnut korvata, mutta kun lapsi rakastaa tanssimista kotona niin ehdotettiin tanssia. Ei mikään vakava tanssikerho vaan enemmän sellaista leikkimistanssia (jos ymmärrät mitä tarkoitan).
Isompi kävi paikallisen sählyseuran liikuntakerhossa, missä oli kaikenlaisia hippaleikkejä yms. ja sitten vähän sählyjuttuja. Täällä tarjotaan koululaisille erilaisia iltapäivätoiminnan aikaan ajoittuvia ilmaisiakerhoja (joku kampanja vissiin saada kaikki lapset jonkun harrastuksen piiriin tms.) ja hän halusi mennä yleisurheiluun ja sählyyn. Ihan ok jos hän itse haluaa mennä niihin parina päivänä viikossa perus IP-kerhon sijaan.
Kaikki harrastukset ovat hyvin leikkimielisiä, eikä missään mennä hampaat irvessä. Ainoastaan uinti on selainen joka on aika vahvasti vanhemmista lähtöisin, koska minä rakastan uimista ja pidän uimataitoa tosi tärkeänä. Mutta missään nimessä en lähtisi tuputtamaan oikeaa kilpauintia ellei lapsi itse haluaisi todella sitä alkaa harrastaa.
Olen samoilla linjoilla siinä, että olen iloinen jos lapsien harrastukset pysyvät kevyinä ja leikkimielisinä. Ja myös siitä, että harrastuksia ei missään nimessä tarvitse olla jos lapsella on niitä kavereita päivän aikana muutenkin. Pitää osata arvostaa iltojen lepoa ja perheen kanssa oloa ja sellaista aikaa kun saa tehdä mitä itse haluaa. Välillä on hyvä ehtiä olla myös tylsää. Ja niin kuin sanoitkin niin harrastaa voi myös kotona ja/tai oman perheen kanssa ihan itsenäisesti.
krista
22.2.2022 at 10:50Tosi kivoilta kuulostaa noi teidän harrastukset, just tuo leikkimielisyys ois mun mielestä tosi tärkeää! Täälläkin on jonkin verran koulun kerhoja ja niitä olisi kiva tosiaan kokeilla – ehkäpä niistä löytyisi just sellaista ”kivan tekemisen harrastamista” ja ajankohtakin ois hyvä just koulun jälkeen ja iltiksen tilalla, niin ei tarvitse lähteä illalla erikseen. Meillä muutama harrastus (silloin joskus vuosia sitten) jäi siihen, että se iltalähtö oli aina niin kurjaa lapsille, jotka ois vaan halunneet päiväkotipäivän jälkeen olla rauhassa kotona ja leikkiä eikä enää lähteä yhtään mihinkään. Vaikka itse harrastuksessa olikin (välillä) kivaa, niin pelkkä se lähtöprotesti oli niin voimakasta, että kävi useamman kerran mielessä, että onko tässä järkeä. Ja kun lapset totesivat, että eivät halua, niin lopputulos oli sitten se, että ei – siinä ei ollut järkeä :)
–
Ja samaa mieltä tosiaan, myös lepo ja perheen kanssa olo on tärkeää! Ja etenkin tuntuu koululaisten kanssa, että se vapaa aika käy entistä tärkeämmäksi. Mun mielestä sellainen ”hmm mitäs tekisin – hei aletaanpa askartelemaan” -taito on myös hurjan tärkeää, eli että itse keksii sen tekemisen eikä aina odota ohjattua, että ”nyt tehdään näin”. Ja sellainen vapaa aika antaa tilaa myös mielikuvitukselle, ja mähän pidän just sitä mielikuvitusleikin ylläpysymistä just tosi tärkeänä.
Karina
21.2.2022 at 17:52Samaa mieltä teidän kanssa :) Mun molemmilla lapsilla on ollut muutamia harrastuksia, joista pidemmäksi aikaa on jäänyt pari, mutta mikään ei ole ollu varsinainen intohimo. Joskus oon kipuillut sen kanssa, että miksi mun lapset ei ole kunnianhimisempia harrastustensa suhteen, mutta he haluavat enemmänkin pitää hauskaa ja harrastaa ihan vaan harrastuspohjalta. Harrastus ei ikinä seuraa kotiin, ja kotona ei olla harjoiteltu mitään koskaan vaan leikitään kavereiden kanssa tai keskenään tai tehdään perheenä jotain, joka on ihan ok. Ne, jotka oikeasti haluavat vaikka NHLään varmaan sitten käyvät lyömässä kiekkoa aina kun vaan pystyvät, mutta mun lapset ei kuulu niihin :D
Lapset (ja niiden vanhemmat :)) on kuitenkin jotain harrastuksia kaivanneet, ehkä sen huonon syyn takia kun ”kaikki muutkin” ja myös sen takia että me ei olla todellakaan noin aktiivisia kuin te, niin ollakseni rehellinen, olisi kyllä mennyt sohvalla istuskeluksi jos muutamaa harrastusta viikossa ei olisi. Annoin kerran esikoiselle vaihtoehdoiksi että jatkaa liikuntaharrastustaan tai sitten joutuu lähtemään mun kanssa ulkoilemaan useammin, niin valitsi sen harrastuksen :D (onneksi!)
krista
22.2.2022 at 11:20Kuulostaa just hyvältä teidän lasten harrastusasenne <3 Ja tosiaan sitten on niitä harvoja, jotka kunnianhimoisesti treenaavat NHL:ään - kaikki arvostus sille ja toivottavasti saavat, mitä haluavat. MUTTA arvostuksen lisäksi sitä tulee harvemmin ajatelleeksi, että yhten juttuun keskittyessään he samanaikaisesti myös luopuvat jostain muusta. Sehän on aina elämässä: jotain saa, jostain luopuu. Että haluaisiko sitä edes, että oma lapsi luopuisi vaikka lapsuuden vapaa-ajasta ja vapaasta leikistä sisarusten/ystävien kanssa, kun treenaisi jo tosi pienenä isoja tuntimääriä. Joku haluaa, joku toinen ei. Osahan tietysti lähtee myös vanhempien toiveista, osa sitten siitä lapsesta itsestään.
-
Ja toi on ihan totta, että harrastus on silloin hyväksi, jos ei ehkä muuten tulisi niin aktiivinen oltua. Oma ei-niin-aktiviisuskaan ei pitäisi olla mikään tabu, sehän voi johtua vaikka terveyden esteestä (terkkuja mun paskiitilta) tai vaikka työajoista, jotka ei mahdollista yhteistä liikkumista riittävästi.
JJJJ
21.2.2022 at 17:55Toisaalta harrastus voi antaa elämän mittaisen rakkauden, kuten itsellä hevoset. Menin tallille 9-vuotiaana, lukioikäisenä olin siellä parhaillaan kokoajan ja ratsastin 6-10h viikossa (ilman että minulla oli omaa hevosta). Nykyään 35 -vuotiaana olen tätiratsastaja, ja parhaat kaverit löytyy edelleen tallilta. Välillä kisasin tavoitteellisesti, nykyään omaksi iloksi oman tallin harkkakisoja. Lisäksi harrastin junnuna lentopalloa, partiota, agilityä jne.
Omat lapset edustaa kahta koulukuntaa: eka tykkää harrastaa omatoimista liikunta ja partiota (ei missään tapauksessa mitään kilpaurheilua), toinen haluaa jokaiseen joukkuelajiin mitä maa päällään kantaa. Tämä toinen on hyvin energinen tyyppi ja olen sanonut miehelleni, että ilolla vien jokaiseen harrastukseen mitä hän haluaa (tällä hetkellä sähly, ekaluokalla saa aloittaa koriksen, kesällä tennis ja ratsastus), koska haluan että teini-iässä tuo suunnaton energia kanavoituu oikein. Ainakin toivon, että lapsena opittu liikunnallinen elämäntapa kantaa läpi teinivuosien aikuisuuteen saakka. Ei ole pakko harrastaa, eikä ole pakko kisata, mutta jos haluaa, niin koitan antaa kaiken tuen :)
krista
22.2.2022 at 11:25Joo kyllä, ehdottomasti näin – parhaimmillaan harrastus voi antaa paljon. Kun kaikki tähdet osuu kohdilleen :) Mutta tosiaan että sitä ei ole PAKKO lapselle etsimällä etsiä sillä ajatuksella, että lapsi ”tarvitsee” sitä.
–
Oon ihan samaa mieltä ja uskon samaan, että liikunnallinen elämäntapa (toivottavasti) kantaa ja ne liikkumisen ilon mallit nähdään jo lapsuudesta. Pidän sitä ihan valtavan tärkeänä! Se VOI tulla ohjatusta liikunnasta, mutta ihan yhtä lailla se voi tulla perheen omasta aktiivisuudesta. Meillä lapset ovat pienestä pitäen saaneet liikkumisen ilon mallia vanhemmilta, sellaista positiivista asennetta liikkumiseen osana jokapäiväistä arkea. Uskon, että se on tosi tärkeää – ja meillä tosiaan liikuntasuositusten ylittymisestä ei tarvitse kantaa huolta :D Nytkin juoksevat tuolla lumikasoissa 81-vuotiaan ämmin kanssa (kyllä, myös ämmi juoksee lumesta – heh mistäköhän se mun liikkumisen malli on tullut), kohta lähdetään luistelemaan, ja illalla lisää vapaata lumileikkiä, huomenna on pidemmän koko perheen hiihtoretken päivä <3
Ellu
21.2.2022 at 18:13Partiossa, mun kokemuksen mukaan ainakin tyttöpartioissa, lauletaan ja leikitään tosi paljon. Mä oon myös tykännyt lun on paljon luonto/ulkopuuhaa eikä ole tavoitteellista.
krista
22.2.2022 at 11:26Toi kuulostaa tosi kivalta! Aikoinaan mulla itsellä partioharrastus jäi TODELLA lyhyeksi, en päässyt siihen sisään yhtään. Mutta samanaikaisesti tiedostan, että meillä etenkin toiseen lapseen tuo voisi iskeä – ja kaikki partio ei varmasti nykyään ole samanlaista kuin Kuusamossa seurakuntatalon kellarissa 80-luvulla :D Taisin lopettaa ensimmäiseen yöretkeen, se oli KAMALAA :D
Susa
21.2.2022 at 19:30Jari Sinkkonen on joskus sanonut, että on suuri riski, että lapsesta kasvaa ihan normaali aikuinen, vaikka hän ei harrastaisi mitään.
krista
22.2.2022 at 10:52Totta! :D Tosiaan Joel ei ole harrastanut mitään (ohjattua) – hmm onkohan se ihan normaali aikuinen…? :) Ainakin mun mielestä just mulle sopivanlainen aikuinen <3
Amaalia
21.2.2022 at 20:02Lapsia on niin erilaisia. Meillä kaikilla lapsilla on joku harrastus. Olen toivonut, että se olisi liikunta, mutta aina ei ole mennyt maaliin toive. Esikoinen on erittäin lahjakas musiikissa, siispä saa harrastaa sitä 3x viikossa. Ei hänestä varmaan ammattimuusikkona tule; mutta itse olen nauttinut valtavasti myös lapsena musiikista ja kaikesta, mitä siihen liittyi (kuoro, konsertit, musikaalien tekeminen, orkesteri, vanhainkodeilla esiintyminen). Keskimmäinen on harrastellut kaikenlaista; nyt näyttää löytävän joukkuelajista oman rakkautensa. Ja vaikka itse en niistä välitä, opettaa se valtavasti hyvää – liikunnallista elämäntapaa, sitkeyttä oppia uutta, kaveritaitoja, itsenäisyyttä.
Nuorin näyttää olevan meillä se urheilun mahdollinen supertähti. Kaikki onnistuu häneltä! Luisteli 2-vuotiaana, oppi uimaan ja pyöräilemään 3-vuotiaana. Voimistelu, yleisurheilu tms yksilöurheilu voisi olla hänen laji. Nauttii myös valtavasti urheilusta, suuttuu kun ei ole treenejä joka päivä :D.
Suvusta löytyy muuten ammattiurheilijaa ja useampia -muusikoita. Eli ehkä siinä mielessä suhtautuminen meilläkin sellainen, että voihan siitä harrastuksesta tulla ammatti!
Eli sanoisin että niin kauan kun lapsella on hauskaa ja intoa (ja välillä vähän tsempin kautta), harrastus antaa niin paljon enemmän kuin ottaa <3
krista
22.2.2022 at 10:55Joo ja jos lapsi itse haluaa harrastaa ja siitä nauttii, niin se vanhemman osa on tietysti kannustaa ja tukea. Joku lapsi saa siitä paljon, joku toinen ei. Mutta tosiaan se pointti, että välttämätöntä se ei ole. Ja sellainen herkällä korvalla kuuntelu on varmasti myös tosi tärkeää vanhempien osassa <3
P
21.2.2022 at 20:28Meidän tytär (nyt 12 v.) ilmoitti pari-kolme vuotta sitten että haluaa lopettaa joukkuevoimistelun sillä treenejä oli niin paljon ettei hän ehdi leikkiä tarpeeksi. Tavoitteellinen voimistelu vaihtui sirkustreeneihin ja tanssituntiin ja tämä oli ihan paras päätös! Ilmapiiri näissä uusissa harrastuksissa on niin paljon rennompi ja vapaampi. Nuorempi lapsemme (poika 10 v.) taas harrastaa säbää ja lätkää. Poika on niin kilpailuhenkinen ja energinen että nuo lajit sopivat täydellisesti hänelle. Tärkeintä on varmasti se että halu harrastaa lähtee lapsesta itsestään ja onneksi myös ”ei tavoitteellisia” harrastuksiakin on vielä olemassa! Ja hyvä olisi harrastaa esim. liikuntaa monipuolisesti ettei tule rasitusvammoja. Onneksi nyt treenimäärä on semmoinen että meillä jää aikaa muullekin tekemiselle kuten lukemiselle, korujen tekemiselle, ristikoiden ratkomiselle, hiihtämiselle, uimiselle ja välillä myös sohvalla makoilulle.
krista
22.2.2022 at 11:05Oi, kuulostaa hyvältä – ja ihana, että teidän lapsi osasi noin selkeästi ilmaista itsensä ja löytyi teille parempi vaihtoehto. <3
-
Tästä on valtavasti aikaa, mutta silloin aikoinaan "mun ongelma" oli varmasti omissa harrastuksissa se, että en vaan lopettanut niissä kohdissa, kun totesin, että se ei ole (enää) kivaa. Pianonsoitto ois tyssännyt eka vuoteen (sen sijaan harrastin sitä 10 vuotta) ja voimistelu varmaan kans muutaman vuoden jälkeen. Viimeistään tuossa tuonikäisenä kuin teidän tyttö. En siis koskaan kertonut kenellekään, että mulle ne harjoitukset tuottavat myös ikäviä tuntemuksia, vaan toisessa lajissa "suoritin" tutkintoa koska "niin kuului tehdä" ja toisessa lajissa menin porukan mukana, kun muutkin jatkoivat. Eli se muuttui ilosta pakkopullaksi, josta ei osannut astua sivuun, kun ei osannut oikein edes ymmärtää, että tämä tuo enemmän negatiivista kuin positiivista. Oli niitä positiivisa juttujakin, mutta jälkikäteen ajateltuna tosiaan niitä positiivisia juttuja olisin mieluuummin hakenut muualta kuin siitä voimisteluympäristöstä, jossa oli niin paljon arvostelua ja raskautta. Niinpä jotenkin tunnen sellaista sisäistä iloa, jos kuulen, että joku on niin fiksu ja osaa muodostaa ajatuksensa selkeäksi, että osaa sanoa, jos harrastus alkaa tuntua raskaalta. Ja sitten löytyy joku parempi ratkaisu! Just ihanaa <3
Maaritanneli
21.2.2022 at 21:03Ja sitten vielä tämä: mitä harrastukset maksavat!!?? Pääkaupunkiseudulla paljon!
Koripallo 800€/vuosi (3 treenit viikossa)
Tanssi 800€/vuosi (kerta viikossa)
Kuvataidekoulu 600€/ vuosi (kerta viikossa)
Partio 80€ jäsenmaksu + 15€ leirimaksuja silloin tällöin.
Kuvataidekoulu oli pakko lopettaa, kun ei vaan raaskittu enää.
Koripallo on tavoitteellista, mutta mielestäni ihan huippu harrastus! Vaatii toki vanhemmiltakin panostusta seuran toimintaan ja kuskailua treeneihin ja peleihin.
krista
22.2.2022 at 11:07Kääk mitä hintoja tosiaan! Ja joissain lajeissa tietysti varusteet päälle… Yhä enemmän ajatukset painottuvat siihen, että on ne koulujen maksuttomat tai pienimaksuiset harrastukset vaan tosi hyviä <3
Lilah
21.2.2022 at 23:04Lapset on tosi erilaisia! Meillä yksi tanssii ja treenejä on ollut välillä kuusikkn tuntia viikossa (onneksi tunteja putkeen, joten kertoina vähemmän). Ehdotan usein vähentämistä, mutta hän kanavoi tanssiin tunteitaan ja kaverit ovat siellä. Ja eipä tarvitse muuten kuntoilun vuoksi liikkua, ulkoilu toki erikseen. Toinen on intohimoinen futari, joka myös soittaa ja laulaa. Kumpikaan ei ole koskaan ollut haluton lähtemään treeneihin, mikä kertoo paljon. Kolmas lapsi haluaa vaan höntsäillä kavereiden kanssa. Sopii minulle! Nelonen ei ole vielä valinnut mitään harrastusta. Odottelen että itse kertoo jos jokin alkaa kiinnostaa.
En minäkään pidä harrastuksia mitenkään välttämättöminä, mutta näen niissä kyllä monia hyviä puolia. Teinien kanssa on kiva, että voivat tavata kavereita ja purkaa energiaa harrastuksissa kylillä notkumisen sijaan. Jos mitään harrastusta ei ole aloittanut lapsena, 12+ ikäisille on todella vähän harrastuksia, joissa voisi aloittaa ilman aiempaa kokemusta. Eikä teinien suuri itsekriittisyys tee asiaa helpommaksi. Samassa iässä moni myös lopettaa harrastuksen, miksi pidän hyvänä, että on vaihtoehtoja, eikä koko elämä ole ollut tavoitteellista puurtamista yhden lajin parissa. Meillä ainakin lapsilla tuli myös ikä, jolloin perheen kanssa puuhastelu ei niin kiinnostanut ja silloin oli hyvä että oli harrastuksia ettei teini sulkeutunut vain huoneeseensa tai pyörinyt ties missä. Mutta kuten Sinkkonen sanoo, on riski kasvaa normaaliksi harrastamattakin.
krista
22.2.2022 at 11:31Joo kyllä – ja silloin, kun lapsi on jostain innostunut ja jokin antaa lapselle paljon, niin vanhemman tehtävä on tieysti tukea <3
-
Heh mutta tuossa asiassa mä oon jäärä, minkä mainitset sivulauseessa. Tuo että "jos ei ole harrastanut pienenä, niin ei voi aloittaa mitään". Mulla aina näistä tulee sellainen PROTESTOIN-vastareaktio :D On se sitten "jos ei ole ollut älypuhelinta lapsena... " tai "jos ei ole mennyt päivähoitoon iässä x..." tai "jos ette tilaa turvaistuinta/vaunuja/sähköautoa/hitto vie talvikenkiä ajoissa, niin voi olla että ette saakaan". Aaaaaaargh! Mä en tykkää siis ihan henkilökohtaisesti yhtään siitä, että hätäillään ennakkoon, "jos sitten vaikka jääkin jostain paitsi, jos ei ole asiaa x". Tähän tulee aina multa vaan se klassinen, että pitäköön sit tunkkinsa :D
-
Mutta tossa vaan tartuin ihan lillukanvarteen, kun tuo on mulle se klassinen punainen vaate - oon siis muuten ihan samaa mieltä sun kanssa kaikesta :)
Triit
23.2.2022 at 14:26Ymmärrän oikein hyvin tuon ajatuksen, että ei pitäisi mennä niin ettei 12+ voi aloittaa harrastusta. Eihän sen niin pitäisi mennä, mutta sukulaislapsen tuskailuja seuranneena tilanne valitettavasti on monessa lajissa tuo. Pitkälti sama juurisyyhän tuossa on, että puuttuu ne rennot harrastusryhmät, jolloin myöhemmin aloittaminen on vaikeaa.
krista
23.2.2022 at 14:51Olisi kyllä tosi tärkeää, että lajien parissa herättäisiin tähän 👍 Se voisi tuoda uusia harrastajia, jos ovet olisivat vähän avoimempia kaikille!
A
23.2.2022 at 20:48Tähän mun on vielä pakko jatkaa, että se että harrastuksessa pyritään kivaan tekemiseen, eikä kilpailemiseen ja lisääntyviin harjoitustunteihin, ei tarkoita etteikö kehitystä tapahtuisi ammattitaitoisten vetäjien johdolla. Oman lapsen kohdalla tästä on kokemusta harrastuksesta joka kulki nimellä temppujumppa (kahden entisen telinevoimistelijan vetämä pieni yritys), mikä olennaisesti tarkoitti telinevoimistelua lähikoulun tiloissa ja sen verran mitä oma lapsi ehti tätä harrastaa (2,5 vuotta ennen kuin tuli korona ja firman taival päättyi), niin todellakin huomasi lapsen kehityksen liikunnallisesti ja taitojen karttumisen (sen verran mitä itsekin telinevoikkaa aikanaan harrasteneena pystyn päättelemään). Telinevoimistelua olisi haluttu jatkaa, mutta lapsi on vähän pieni kulkemaan itsekseen Kisahallille (tms) kun ei ole resursseja saatella ja telinevoimisteluseuran järjestämä matalan kynnyksen telinevoimistelukoulu yhdellä lähikoululla oli taas todella iso pettymys (lapsi kieltäytyi menemästä sinne toistamiseen). Eli vielä senkin puolen haluaisin sanoa, että tosiaan se ettei ole kilpailuja tai näytöksiä tai esiintymisiä ei tarkoita, etteikö harrastus voisi olla ammattitaidolla ja pedagogisella silmällä järjestetty (ja vastaavasti ison urheiluseuran tarjoama harrastus voi olla ”vasemmalla kädellä” hoidettu).
Lilah
21.2.2022 at 23:05Lapset on tosi erilaisia! Meillä yksi tanssii ja treenejä on ollut välillä kuusikkn tuntia viikossa (onneksi tunteja putkeen, joten kertoina vähemmän). Ehdotan usein vähentämistä, mutta hän kanavoi tanssiin tunteitaan ja kaverit ovat siellä. Ja eipä tarvitse muuten kuntoilun vuoksi liikkua, ulkoilu toki erikseen. Toinen on intohimoinen futari, joka myös soittaa ja laulaa. Kumpikaan ei ole koskaan ollut haluton lähtemään treeneihin, mikä kertoo paljon. Kolmas lapsi haluaa vaan höntsäillä kavereiden kanssa. Sopii minulle! Nelonen ei ole vielä valinnut mitään harrastusta. Odottelen että itse kertoo jos jokin alkaa kiinnostaa.
En minäkään pidä harrastuksia mitenkään välttämättöminä, mutta näen niissä kyllä monia hyviä puolia. Teinien kanssa on kiva, että voivat tavata kavereita ja purkaa energiaa harrastuksissa kylillä notkumisen sijaan. Jos mitään harrastusta ei ole aloittanut lapsena, 12+ ikäisille on todella vähän harrastuksia, joissa voisi aloittaa ilman aiempaa kokemusta. Eikä teinien suuri itsekriittisyys tee asiaa helpommaksi. Samassa iässä moni myös lopettaa harrastuksen, miksi pidän hyvänä, että on vaihtoehtoja, eikä koko elämä ole ollut tavoitteellista puurtamista yhden lajin parissa. Meillä ainakin lapsilla tuli myös ikä, jolloin perheen kanssa puuhastelu ei niin kiinnostanut ja silloin oli hyvä että oli harrastuksia ettei teini sulkeutunut vain huoneeseensa tai pyörinyt ties missä. Mutta kuten Sinkkonen sanoo, on riski kasvaa normaaliksi harrastamattakin.
Salallaa
22.2.2022 at 01:17Harrastamisen käsite on myös varsinkin koululaisilla melko suppea, oon monta kertaa törmännyt koululuokassa tilanteeseen, jossa lapsi ei osaa nimetä itselleen mitään harrastusta, kun he ajattelevat, että harrastuksen pitää olla just jotain ohjattua viikottaista toimintaa,vaikka tosiasiassahan he takuulla harrastavat vapaa-ajalla monia asioita, toiset lukevat, piirtävät, askartelevat, pomppivat trampalla jne.
krista
22.2.2022 at 11:34Tää on ihan valtavan hyvä pointti! Tosiaan ihan turhaan sitä vähättelee vaikka oman perheen kanssa tehtyjä hiihtoja ja luisteluita – tai vaikka just piirtämistä, lukemista, voimistelurenkaissa keikkumista. Miksi harrastamisen pitäisi olla aina OHJATTUA harrastamista, jossa joku sanoo, että mitä nyt tehdään. Kyllähän se omatoiminen tai perheen/ystävän kanssa tehty harrastaminenkin on harrastamista. Vaikka jos aikuinen lenkkeilee, niin on se harrastus, vaikka siinä ei olekaan lenkkeilynohjaajaa tiettynä aikana viikossa ohjaamassa :)
Saara
22.2.2022 at 08:10Tuntuu, että lapsilla olisi nykyään pakko olla jokin harrastus useana iltana viikossa ihan senkin takia, että ”pysyy poissa pahanteosta”.
Toivoisin itse enemmän matalan kynnyksen harrastusryhmiä kouluilla tai muuten kaupungin tukemina, ei niihin muuten edes olisi varaa pienituloisena yksinhuoltajana.
krista
22.2.2022 at 11:53Helsingissä noita onkin ainakin jonkun verran, noi on kyllä tosi hyviä!
–
Joku osuus lapsista varmasti onkin just harrastamalla ”poissa pahanteosta”, mikä on tietysti valtavan hyvä ja tärkeä juttu. Sen tärkeyttä ei pidä yhtään vähätellä: joillekin lapsille se voi olla ihan merkittävän tärkeää koko elämän ja tulevaisuuden kannalta. Mutta aika iso osa lapsista ei varmasti olisi pahanteossa, vaikka ei harrastakaan, vaan ihan hyviä ja kivoja juttuja tekee vapaa-ajallaan :) Aika moni lapsista ja nuorista on kuitenkin fiksuja ja kivoja ilman ohjattua harrastamistakin :)
N
22.2.2022 at 10:15Tarvitseeko tosiaan? Ei varmasti _tarvitse_! Mutta kyllä esim. joukkueurheilusta oppii taitoja ja saa kokemuksia ja tunteita joita on hankala verrata mihinkään. Joukkueessa on tultava toimeen kaikkien kanssa, pitkillä reissuilla oppii itsenäiseksi toimijaksi, oppii pakkaamaan omat kamppeensa ja huolehtimaan niistä, oppii antamaan ja vastaanottamaan palautetta, oppii ehkä jo teininä pienempien ohjaamista ja valmentamista, oppii elämänhallintataitoja kun aikatauluttaa koulun, treenit ja pelit (tämä tietysti n yläasteiässä, ei ihan ekaluokalla ole tarve), oppii käsittelemään pettymyksiä ja epäonnistumisia, saa elämänmittaisia ihmissuhteita, tutustuu ihmisiin joiden kanssa ei muuten kohtaisi, on osa porukkaa, samalla oma itsetunto kehittyy kun tuntee olevansa hyvä jossakin… mitä näitä nyt on. Ilmankin pärjää ehdottomasti! Ja oppiihan näitä muualtakin – ehkä silti urheilun kautta oppimisessa on ihan oma suolansa. Itse esim. varhaiskasvatuksen opettajana koen että pitkästä urheilu- ja valmennustaustasta todellakin oli hyötyä ihan yliopisto-opinnoissa. Ja toisinpäinkin, tutkinto on tuonut hirveästi osaamista valmentamiseen. Ja olen myös sitä mieltä ettei varhainen ns erikoistuminen ole varsinkaan palloilulajeissa hyväksi, ja ”yhtä hyviä” (mitä se tarkoittaa edes) aikuisia kasvaa muutenkin. Ja on varmasti huonoa valmennuskulttuuria, liian isoja treenimääriä alakouluikäisillä yms.
MUTTA fakta on se että lasten ja nuorten aktiivisuus ja liikunnallisuus on romahtanut ja on todella huolestuttavaa, että iso osa lapsista (eikä aikuisista!!) ei enää esim pääse syväkyykkyyn. Ja nämä lapset todella hyötyisivät ohjatusta harrastuksesta. Selkeästi te liikutte perheenä paljon, hienoa! Mutta suurin osa ei valitettavasti liiku.
Että ei varmasti tarvitse, mutta on se harrastus valtavasti muutakin kuin vaikka lajitaitoa. Urheilu herättää usein tunteita joita ei vaan saa muualta, ja kokemukset on todella arvokkaita. Samoin pieleen menneen pelin jälkeen analysoidaan, reflektoidaan, mietitään omaa tekemistä ja käsitellään se pettymys ja harmi.
Sekava kommentti jonka tiivistys: ei varmasti tarvitse kukaan harrastusta, mutta kyllä niistä saa valtavan paljon sellaista mitä muualta ei samalla tavalla saa :)
krista
22.2.2022 at 12:12Kuulostaa tosi hyvältä! Parhaimmillaan se voi varmasti antaa paljon – mutta ei kaikelle. Ja tosiaan se kaikki harrastukseen käytetty aika on poissa jostain muusta. Joku toinen voisi kirjoittaa, kuinka paljon hän on saanut asiasta x (ihan random-esimerkki: isoisän kanssa vietetystä ajasta), mihin taas jollain toisella ei ole ollut aikaa, kun on ollut niissä treeneissä ja kilpailuleireillä. Helposti sitä alkaa ajatella, että ”kun mulle tää on ollut niin hyödyllinen, niin kaikkien kannattaa tehdä näin” – koskee siis muitakin elämän osa-alueita kuin tätä. Joku saaa ne kokemuksensa kilpaurheilusta, joku voisi kirjoittaa, että se ”oma suolansa” tulee jostain ihan muusta asiasta :)
–
Mä uskon, että se liikunnallinen elämäntapa tulee ennen kaikkea lapsuudesta ja omien vanhempien esimerkistä – mä uskon, että tärkein ja ensimmäinen tapa huolehtia lapsen liikunnallisuudesta on huolehtia omasta liikunnallisuudestaan. Ja sitä kautta vähän huomaamatta näyttää esimerkkiä. Perheestään se lapsi kuitenkin oppii, että millaista se elämä on: onko se aktiivista ja liikumista vai onko se sohvalla makuuta (kärjistäen) ja siitä tuskalla lenkille vääntäytymistä, jota pyrkii viimeiseen asti välttämään. Karsastan hieman sen tärkeän liikuntakasvatuksen ”ulkoistamista” lajivalmentajille, taas kärjistäen ”ajan sut autolla liikkumaan, liiku siellä ohjaajan johdolla, kun mä istun autossa sen aikaa”. Jos lapset eivät pääse syväkyykkyyn, en ulkoistaisi vastuuta siitä liikunnanohjaajalle, joiden luo lapset pitäisi tuoda oppiin, vaan perheille ja jopa yhteiskunnalle siitä, että millainen osa arkiaktiivisuudella on nykyihmisen elämässä (vs. ruudulla istuminen jne). Toki kaikilla perheillä ei ole tosiaan vaikka ihan ajankäytöllisesti mahdollisuutta yhteiseen liikkumiseen ja kaikilla ei ole resurssejakaan – silloin ohjattu on tietysti tosi hyvä. Mutta uskon, että se pohja rakennetaan kuitenkin parhaimmillaan kotona. Usein tietysti siellä ohjatussa liikunnassa on niiden perheiden lapsia, joiden kotonakin liikutaan, eli se pohja on antanut jo innostuksen siihen liikkumiseen.