”Äiti, nyt minulle tuli tärkeä töi”, tirppa huudahti hotellin kylppäriin suunnistaen.
”…ja se on nyt todella-TODELLA tärkeää ja minun TODELLA täytyy tehdä töitä nyt”, napero jatkoi tärkeän kuuloisena”.
”No mitä sinä teet siellä töissä?”, minä kysyin.
”Minä juttelen tärkeitä työasioita, minua ei saa nyt häritä.”
”Kenen kanssa sinä juttelet niitä työasioita?”
”Se on minun työ-opettaja Kali.”
”Mitä se sinulle opettaa?”
”No kaikkia temppuja ja tanssia ja… kaikenlaisia tärkeitä asioita. Äläkä nyt koko ajan häiritse minua.”
”Okei, ole rauhassa sitten vaan…”
(hetken hiljaisuus)
”Äiti…?”
”No, mitä kulta?”
(hetken hiljaisuus)
”Tulisitko pyyhkimään?”
Sandeisss (Ei varmistettu)
1.7.2015 at 10:32Kommenti ei nyt liity tähän postukseen, eikä oikeastaan mihinkään muuhunkaan postaukseen.. Mutta haluan kiittää sinua, Krista, AIVAN mielettömän ihanasta, positiivisesta, elämänmakuisesta blogista!
Minulla ei ole lapsia ja elän aivan eri elämänvaiheessa kuin sinä, mutta siitä huolimatta rakastan lukea touhuistanne! Ihailen positiivista asennettanne elämään ja (tulevana luokanopettajana/kasvatustieteiden opiskelijana) myös tapaanne kasvattaa lapsia! :) Koko teidän perheestä oikein huokuu onni ja rakkaus, jopa näin blogin välityksellä!
Eksyin selailemaan vanhoja tekstejäsi, ja oli mahtava lukea ajatuksiasi vanhenemisesta (postaus, jossa täyttit 37). Käyn itse tällä hetkellä läpi jonkin sortin kriisiä (olen 26), kun tuntuu, että ympärillä on pelkkiä vauvoja, häitä, kihloja, asuntohankintoja, talon rakentamista jne… Itse viiletän sinkkuna, ja opiskelen vielä toista tutkintoani ainakin pari vuotta.. Ahdistaa, kun otan paineita tälläisestä asiasta :D
Ihanaa kesän jatkoa teidän perheelle ! :)
Kristaliina
1.7.2015 at 12:52Ihana kommentti – kiitos <3
Tällaiset saa aina miettimään itseäni jossain-ja-jossain iässä. 26-vuotiaana mullakin oli kai elämäni ainoa jonkinsortinkriisi: olin sujahtanut ”uralle” ja tein liikaa töitä, pitkä pari suhde oli, mutta olin jotenkin kroonisesti (ilman syytä, jota olisin voinut määritellä) tyytymätön kaikkeen ja… …varmaan jopa vähän vaikea tyyppi. Päädyin päättämään, että en ota määräaikaiselle työsuhteelleni jatkoa, lähdin vapaaehtoistyöhön Intiaan, ja vihdoin vuotta myöhemmin sain sen eropäätöksenkin puristettua. Seurasi pätkäsuhteita ja sydänsuruja. Paljon kyllä sellaisia elämäntärisyttäviä hetkiäkin; pitkiä seikkailureissuja, extreme-harrastuksia – kaikkea, mikä saa sydämen tykyttämään vähän liian kovasti. Sitähän se extreme-on-off-rakastumisolo mitä mahdottomampiin tyyppeihin tietysti teki :)
Joelin tapasin vasta ollessani 31 vuotias, ja se, mitä yritän jotenkin hämärästi tällä kaikella sanoa, on se, että silloinkin tämän kaiken kyllä vielä ehtii <3 Kun aika elämässä on oikea ja ihminen on oikea. Elämässä on aikaa, eikä kiire ole vieläkään :)
En tiedä, auttaako tällainen ahdistuspaineiluun, kun tietysti erilaisten ihmisten elämäntilanteet ja -toiveetkin on niin erilaiset. Mutta itselleni menneisyyteen ainakin sanoisin, että älä stressaa turhaa etukäteen, kaikki kuvittelemasi (ja myös sellainen, jota et osannut edes kuvitella) onni ja rakkaus ja mielenrauha on sulle vielä tulossa <3
Juudit
1.7.2015 at 13:53Auttaa. Kiitos <3
Sandeisss (Ei varmistettu)
1.7.2015 at 21:12Ja ihana vastaus! Kiitos <3 Ihana, kun jaksat minulle, aivan tuntemattomalle ihmiselle vastailla noin pitkästi.
Ja voi vitsi, kuullostaa niiiiiiin tutulta. Olen myös ajelehtinut ja etsinyt omaa paikkaani, enkä ole varma, olenko vieläkään sitä löytänyt.. Valmistuin insinööriksi, kun olin 24. Minulle tarjottiin vakityötä kotikaupungissani. Kieltäydyin, koska halusin vihdoin päästä näkemään millaista elämä on muualla. Lisäksin tiesin, että valitsemani ala on minulle täysin väärä. Hain opiskelemaan uudelleen, ja ihmiset kauhistelivat ääneen, miten voin vielä NÄIN VANHANA (?!? 25v) lähteä opiskelemaan.. Erosin pitkästä parisuhteesta/avoliitosta.. Ja olen vaihdellut kaupunkia muutaman vuoden aikana kolme kertaa. Heh..
Joskus alle kakskymppisenä muka suunnittelin elämää ”että sitten ku mä oon 23 mä saan ekan lapsen, sit ku mä oon 25 ni sit tokan. 27 jälkeen en AINAKAAN enää synnytä” jne… En tiedä pitäiskö näille suunnitelmille itekä vai nauraa? Jos tää elämä olis mennyt niinku joskus muka suunnittelin, olisin varmasti tällä hetkellä onnettomassa parisuhteessa kahden lapsen kanssa, tekisin työtä jota inhoan, asuisin kaupungissa jossa en viihtyisi, enkä olisi tutustunut uusiin mahtaviin ihmisiin, enkä nyt opiskelisi unelmieni ammattiin. Eli ehkä ihan hyvä, että kaikki suunnitelmat on tähän mennessä mennyt pieleen :D
En tiedä onko tässä kommentissa enää mitään pointtia, mutta ehkä haluan vaan kiittää kannustavista sanoista. Toisaalta tiedän, että joo, kyllä sitä ehtii, ja kyllä se oikee aika vielä tulee.. Mutta jotenkin joskus toivoo, että tulispa se jo, edes vähän nopeemmin :)
Piipo79
1.7.2015 at 13:10Tän on pakko olla joku vaihe sillä meillä kuulostaa tältä ”Mun pitää tehdä vielä yks juttu, tärkeä juttu”…”Älä häiritse mua”…”Vielä haen yhden jutun, se on tärkeä”..”yks juttu, tarviin vaan sen” (äiti: ai mikä?) …””tarviin vaan jotakin”
Anna Blue Eyes
1.7.2015 at 14:11Tässä on hyvä opetus. Ne on tärkeitä töitä ne sellaiset paskaduunitkin!
Sole (Ei varmistettu)
1.7.2015 at 15:03Nauran täällä tietokoneen takana ääneen ja saan kysyvän katseen lapseltani. Noh, kyllähän se vessassa asioiminen välillä ihan kunnon työtä on :D!! Tirppa on paras!
Vierailija (Ei varmistettu)
2.7.2015 at 15:22Ja en minäkään haluaisi, että minua häiritään istunnon aikana. Fiksu Tirppa!
Vierailija (Ei varmistettu)
2.7.2015 at 00:16Itse ehdotin taas kerran tänään neiti 6v:lle josko hän voisi itse siistiä ahterinsa (tekeekin sen itse jos ei apuja ole vienolla kutsulla saatavilla). Vastaus tuli samantien ”Mä olen sun lapsi niin kyllä mun kakkapeppu on kuule sun homma”.
Vierailija (Ei varmistettu)
4.7.2015 at 11:51;D