Tämä hyvä kysymys tuli jokin aika sitten lukijalta: Onko nyt toista lasta odottaessa sellaisia asioita, joista ajattelen eri tavalla kuin silloin Silvaa odottaessa? Tai asioita, jotka tekisin toisin? Liittyen nyt vaikka ihan kaikkeen – ihan tarvikehankinnoista ”kasvatusperiaatteisiin” asti.
Joskus mekkokin mahtui vielä päälle. Rv 32+4.
No todellakin on! Vaikka pääperiaatteena voisikin kyllä olla sellainen, että Silvaa odottaessa luulin, että mihinkään ei oikeastaan voi kunnolla valmistautua; kaikki on kuitenkin jotain ihan muuta kuin kuvitelmissa. Ja nyt Seelaa odottaessa tiedän, että mihinkään ei oikeastan voi kunnolla valmistautua, kaikki on kuitenkin jotain ihan muuta kuin kuvitelmissa.
Hehee eli kyllä näistä yllä olevasta kahdesta lauseesta nyt ainakin kolme bloggausta saa aikaan :D
…ööö eiku?
Tai siis oikeasti: tuosta minulle esitetystä kysymyksestä tuli heti mieleen ainakin raskauteen ja synnytykseen liittyvät asiat. Ja sitten tietysti hankinnat: mitä tarvittiin ja mitä ei (ja mitä luulisin nyt tarvitsevani). Ja kolmantena myös vauvan kanssa olemiseen liittyvät asiat, joissa ehkä kuvittelen toimivani toisin.
Kyllä, kyllä. Kyllä tästä nyt väkisinkin kolme bloggausta tulee – katsotaan, ketä jaksaa kiinnostaa… :)
(ei hätää mega-avautumisputkesta; en siis sentään ihan peräkkäisinä päivinä ajatellut näitä kaikkia kirjoittaa)
Joskus sain maata vielä sohvalla.
Eka osassa siis:
Raskaus ja synnytys, vol. 2: tunnelmia.
Heh no sattuneista syistä raskaudesta olen täällä jo paljon kirjoittanutkin (mm. täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä). Isoimpana erona ensikertaan nähden on varmasti se, että ensimmäisellä kerralla oletuksena oli, että raskaudessa kaikki sujuu hyvin ja normaalisti. Tällä toisella raskaudella sen sijaan jo alusta asti oli olemassa mahdollisuus, että toinenkin lapsi syntyy keskosena. Siis mahdollisuus – joskushan toinen lapsi syntyy ihan normaalilla aikataululla, vaikka ensimmäinen tuleekin ennen aikojaan. Mutta hieman suurempi mahdollisuus siis kuitenkin.
Niinpä tähän nykymakuutilaan oli jotenkin henkisesti osannut valmistautua. Ja ehkä ihan käytännön tasollakin paremmin ainakin kuin viimeksi, jolloin kaikki oli kesken, ja viimeiset päivät ennen vesien menoa puutalossa oli lähinnä keskitytty lanien järjestämiseen. Näin toka kerralla ei olisi kyllä tullut mieleen alkaa järjestää vielä kotibileitä raskausviikolle 34…
Tällä raskaudella en ole ollut läheskään niin turhautunut kuin ensimmäisellä. Silloin harmitti, kun enää kyennyt tekemään asioita: en leikkaamaan varpaankynsiä, nostamaan lattialle tipahtanutta esinettä tai kääntämään yöllä kylkeäni. Eniten turhautti, kun jouduin jatkuvasti pyytämään Joelilta apua ihan hölmöihinkin asioihin. Vaikka Joel kuinka yritti sanoa, että auttaa mielellään.
Joskus sain kengätkin jalkaan ihan itse.
Jännä juttu – tällä raskaudella nuo samat kömpelyydet eivät ole enää rassanneet ollenkaan. Ei ole tuntunut enää turhauttavalta pyytää apua ja olla ihan typeränavuton. Ehkä olen oppinut, miten kropan kunto voi vaihdella: vaikka olen kömpelö lyllertäjä nyt, en ole sitä ikuisesti.
Olen ehkä oppinut luottamaan kroppani palautumiskykyyn. Eka raskaudella myös ”ulkoiset tuhot”, kuten selluliitti ja mahdolliset raskausarvet hirvittivät – aa joo ja rintojen rupsahtaminen ja mitänäitänyt oli. Vähän reilun vuoden kuluttua synnytyksestä näytin kuitenkin ihan samalta kuin ennenkin. Samaan jotenkin luotan myös nyt. Ja vaikka niin ei tällä kerralla kävisikään, en usko että se minua niin kovasti hetkauttaisi kuin mitä ensimmäisellä kerralla tuntui.
Joskus otin itseni vakav… no en kyllä.
Mitenköhän tämän nyt tiivistäisi – olen ehkä ollut kaikin puoli rennompi raskaanaolija kuin viimeksi. Ei se tietystikään huolta ole poistanut esimerkiksi silloin viikon 25-26 tuntumassa, kun olo alkoi olla jo siinä vaiheessa ihan viittä-vaille-synnyttävä. Mutta ehkä sellainen turha huoli on ollut vähempänä. Enpä ainakaan ole stressivalvonut työasioita miettiessä niin kuin ensimmäisellä raskaudella jatkuvasti tein…
Hahaaa joo, ja muutenkin raskauden aikaisten tuntemusten tarkkailu… Siihen ei vaan ole ollut naperon kanssa puuhaillessa aikaa. Eka raskaudella osasin ihan tarkkaan vastata kaikkiin ”mihin se on viime aikoina potkinut” -kysymyksiin. Nyt minulta saa vaan sellaisen ”aaaa jooo no on siellä kai jotain liikettä ollut” -vastauksen. Kun vauva potkii yöllä, en todellakaan menetä yöuniani – ”siellähän vaan potkit, ihan vapaasti vaan, antaa tulla” ajattelen ja nukahdan.
Joskus pystyin käyttämään omiakin kotipöksyjä – nyt vain Joelin.
Entä sitten se synnytys…?
Eka raskaudella ajattelin synnytystä puhtaalla vilpittömällä kauhulla. Se oli jotain sellaista, mitä ikinä en ole kuvitellut tekeväni. En edes suostunut ajattelemaan sitä, saatikka suunnittelemaan. Jos asiat eivät olisi tapahtuneet niin vauhdilla kuin tapahtuivat, olisin todennäköisesti ollut yksi pelkopoliasiakkaista suunniteltua sektiota anelemassa.
Mutta kun vedet sitten ennenaikaisesti menivät, soljahdin Kätilöopistolla sellaiseen sujuvaan ”mä vaan tottelen, mitä noi mulle sanoo” -tilaan. Luotin siihen, että kätilöt osaavat asiansa ja minä vaan yritin olla mahdollisimman kiltti ”mallioppilas”. Ja se oli minulle se paras mahdollinen synnytystekniikka.
Vaikka synnytyskertomus ehkä muulta saattaa kuulostaa, itselleni on jäänyt synnytyksestä jopa aika positiiviset muistot. Kuvittelen, että olin tosi reipas siinä jumppapallollani ja ilokaasupöhnässä – ihan oikeasti olen jopa ylpeä itsestäni siltä osin. Taidan olla ihan hullu jos sanon, että tavallaan odotan, että pääsen kokemaan sen uudestaan; oli se niin jännää ja omituista!
…ja se ilokaasu <3 <3 <3 Se ihana menetetty ajantaju ja siunattu pääpöhnä! Ooooooh, antakaa antakaa! Voi saispa sitä jo nyt, niin tämä makaamisen jaksaminenkin olisi niii-iiiin paljon helpompaa. Edes pikku-pikku pullo, kotiinkuljetuksella, pliis…? :)
Piiiiitkä ponnistusvaihe sen sijaan… No, se ei mennyt ihan putkeen monestakaan syystä. Ponnistusvaihe onkin synnyksessä se juttu, joka itseäni nyt jännittää. Eka kerrallakin jotenkin pelkäsin, että vauva on liian pitkään siellä jumissa ja siksi hätäilin ponnistuksen kanssa liian aikaisin. Enkä yhtään voi taata, ettenkö tekisi samaa mokaa myös nyt.
Mutta samalla tekniikalla nyt kuin viimeksi:
En oleta tietäväni mitään. En kuvittele haluavani mitään (muuta kuin vauvan terveenä ulos tavalla tai toisella). Yritän alkuvaiheessa sietää kipua niin paljon kuin pystyn ja sitten kun en enää siedä, otan vastaan kaiken avun mitä minulle tarjotaan. Tottelen parhaani mukaan kaikkea, mitä minulle sanotaan. Ja huudan tarvittaessa ihan p*rkeleesti. (anteeksi)
Tuon voisi kirjata synnytyssuunnitelmaani, jos minulla sellainen olisi.
Joskus uskalsin nauraahytkyä ilman pelkoa lapsiveden lorahtamisesta.
Mutta yksi juttu vielä. Yksi uusi juttu.
Tällä kerralla joudun olemaan laitoksella yksin.
Viimeksi Joel oli tietysti mukana perhehuoneessa ihan koko ajan. Ja niin kuin olen kertonut, itse asiassa juuri Joel se Silvaa hoisi ne ensimmäiset päivät, kun minä toivuin ja nostatin maitoa sillä mintunvihreällä rintapumpulla. Vaikka tietysti minähän se olin se, joka synnytti – mutta silti tuntui, että Joel oli koko kuviossa tasan se 50 %. Auttoi kaikessa. Huolehti. Nosti vessanpöntölle. Hoisi vauvaa. Haki ruoat.
Oli koko minun selkärankani siinä hommassa. Minä olin jatkuvasti lipeämässä paniikkiin, mutta Joel piti kaiken kasassa.
Nyt Joel on tietysti kotona Silvan kanssa (paitsi toivottavasti synnytyksen ajan). Pelkkä ajatus saa minut aivan paniikin partaalle. Miten mä ikinä pärjään siellä yksin ja keskosvauvan (?) kanssa – enhän mä Silvaakaan uskaltanut edes nostaa yksin. Saatikka vaihtaa vaippaa. Tai uijuijui pukea vaatteita sille pienenpienelle heiveröiselle oliolle, jonka olisi pitänyt vaan olla turvassa vatsassa siihen aikaan…
Totta kai. Tiedän, että selviän, tavalla tai toisella.
”Kuule, eivät asiat mene aina niin kuin toivoisi tai niin kuin parasta olisi. Mutta silti ne menevät. Minäkin olen synnyttänyt teidät tytöt ihan yksin. Totta kai olisi ollut kiva, jos siinä olisi ollut joku auttamassa ja tukemassa. Mutta ei ollut. Ja silti elämästä selviää ja tässä sitä ollaan”, äitini töräytti puhelimessa.
Perhanan äiti. Välillä niin ärsyttävän yksioikoinen, peruslogiikallaan ”pahempia asioita maailmassa tapahtuu: laivoja kaatuu ja ihmisiä kuolee”. Tuo olikin aina tosi kiva lausahdus kuulla teini-iän sydänsuruissa – ai niinku mikä empatia…?
Mutta totta se on.
Kyllä siitä selviää.
murina
5.3.2014 at 17:10Et sä siellä laitoksella kerkeä huolehtimaan ja miettimään, että mites tää vaipanvaihto nyt sujuu ja kuinkas tää pieni täältä nyt nostettiinkaan; se hoituu siinä ihan toisella kädellä sillä aikaa kun sä mietit, että kuinka se mun pieni (siis Silva) kotona pärjää ilman äitiä :)
Kristaliina
5.3.2014 at 17:17<3 <3 <3
Luultavasti just näin :)
Ehkä yks iso ”mikä on eri tavalla kuin viimeksi” -havainto onkin just se, että etukäteen murehtiminen ei auta. Siinä tilanteessa (mikä se ikinä onkin) on vaan siinä tilanteessa; luultavasti ihan urpona taas ja ihan pihalla, ja tekee vaan parhaansa, mitä univelallaan, hormonihöyryillään ja yleistokkurallaan kykenee. Ja aika suurella todennäköisyydellä selviää :) Ei kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti, mutta selviää kuitenkin :)
Jälkikäteen voi sitten ihmetellä, että oho mitenkäs mä tosta kaikesta selvisinkään – kun univelan takia tuskin jää edes muistikuvia :D
Vierailija (Ei varmistettu)
5.3.2014 at 18:08Oot sä jo sen verran vanha et varmaan oot ennekin eläny ilman miestä hetken ;) pärjäät ihan varmasti jokunen yö yksin vauvan kanssa! :D Meitsikin pärjäsi vaikka vaan 20 v lapsonen itsekin.. ;)
Kristaliina
5.3.2014 at 18:29Oh, voi kun se olisikin iästä kiinni – silloin mulla ei olisi mitään hätää :D Mutta se oma epävarmuushan sieltä tietysti nostaa taas päätään. Ennen kuin sain Silvan, en ollut ikinä edes pitänyt sylissä vauvaa eikä mulla ollut mitään kokemusta mistään vauvoihin liittyvästä. Joo, elämänkokemusta heh toki, mutta hieman erityyppistä kuin nämä vauvahommat :D Olin ehkä maailman puupökkelöin ja kömpelöin äiti; esimerkiksi ensimmäisen parin kuukauden ajan kannoin Silvaa vain ja ainoastaan siinä yhdessä asennossa, jonka olin laitokselta oppinut, kun muuta en uskaltanut :D Onneksi ei tullut mitään toispuoleisuutta tuossa touhussa vauvaan!
Silvan kasvaessa on tullut tietysti äitinä ihan erilaista varmuutta – mutta ihan itsetuntemuksellakin jo etukäteenkin tiesin, että vähän vanhemman kanssa minulla saattaa olla ihan jotain ”luotaisia kykyjäkin”, mutta vastasyntyneen kanssa olen kyllä ihan täysurpo :D
Toivoa tietysti saattaa (ja niin toivonkin!), että nyt toisen kanssa sitä on jotenkin vähän vähemmän puupökkelö kuin ekan. Ehkä se kaikki menee sitten vaan ihan luonnostaan. Että osaan vaikka vaihtaa vaipan keskoselta ja pääsen vessaan jollain keinolla. Ja pystyn nostattamaan maidot ja muut siinä vauvanhoidon ohessa, jos se pitää taas pumpulla tehdä… Aaaaaa en saa ajatella näitä liikaa :)
Toivottavasti siis!
Iksu
5.3.2014 at 21:30Mä luulen että toisen lapsen kanssa sun on paljon luonnollisempi olla, kun on jo omakohtaista kokemusta vauvanhoidosta (oli kuinka pökkelö-tyyliä tahansa ;).
Ja jos/kun sun on alkuun hoidettava sitä pientä enemmän yksin kuin Joelin kanssa, sä opit siinä varmasti oikein hyväksi!
Tänään käytiin kattoo 2 viikon ikäistä tulevaa kummityttöä, se oli niiiin söpö! Ja pieni! Ja sanoinko jo et söpö! :)
Kristaliina
6.3.2014 at 17:16Joo, ja onhan se ero ihan valtava siinä, että silloin en ollut ikinä pitänyt vauvaa sylissä – ja nyt olen kuitenkin yhden ”hoivannut” jo kohta kaksivuotiaaksi asti. Tshih jos se ois vaikka niin kuin polkupyörällä ajo, että aktivoituu muistiin itsestään…
Tai hei joo: mä en ikinä osaa sanoa auton ulkopuolella, että kumpi poljin on kaasu ja kumpi jarru. Mutta kun menen ajamaan, se on itsestään selvää. Jos se vauvanhoito ois vähän niin kuin niin…? :D
Virkaihmisäiti (Ei varmistettu)
6.3.2014 at 01:58Oi ja ihan sama mulla. Mä pelkäsin peppupesua ja kylvetystä ku pelotti pitää vastasyntynyttä yhellä kädellä, ja mies siis vastas siitä ekat viikot. Eli en vieläkään osaa, ja nyt se on siis kai pakko opetella.
Kristaliina
6.3.2014 at 17:14Ihanaa, että muutkin sanoo tän ääneen… Silvan kanssa alkuun mä olin melkein ärsyyntynyt siitä, kun joka paikasta kuuli, että ”kyllä se tulee sitten luonnostaan”. No ei tullut mulle! :D Sitten seuraavaksi tulikin morkkis, että oonko joku luonnonoikku nyt sitten, kun se ei kerran tule luonnostaan :) …ja siinähän oli sitten jo ensimmäiset paskaäitisyndroomat jo valmiina :)
No nyt kahden vuoden jälkeen voi reippaasti todeta, että mun vahvuudet äitinä on jossain muualla kuin vastasyntyneen ”luonnollisessa hoivassa”. Onneksi niitä vahvuuksia sitten löytyi muualtakin!
Tshih mutta ehkä se tosiaan nyt toisella kerralla tapahtuu enemmän luonnostaan :) Sen näkee sitten, kun se nyytti on käsissä – että onko siinä tunteena päällimmäisenä hoiva vai paniikki :D
Iksu
6.3.2014 at 22:17Se tulee luonnollisesti kun sitä tarpeeksi harjoittelee. ;D
Asha
5.3.2014 at 18:56Lisää raskausjuttuja!! Näitä on niin jännittävä lukea, kun itse ensimmäistä odottelee ja sama laskettu aika kuin sulla :) Tällä viikolla Kättärin tutustumiskäynnillä kätilö kertoi, että perhehuoneisiin on myös mahdollista saada pinnasänky vanhemmalle lapselle – jos siis perhehuoneita sattuu olemaan vapaana ja senhän tietää vasta sitten, kun synnytys on ohi. Mutta ehkä hyvällä (tosi hyvällä) tuurilla ja jos se tuntuisi teidän jutulta, voisitte olla ensipäivät sairaalassa yhdessä? Muakin jotenki kauhistuttaa, että jos mies lähetetään yöksi kotiin niin mitä mä sen vauvan kanssa teen… Tai siis, onhan siellä kaiken kuulemani perusteella ihana henkilökunta, mutta mutta… Apua!
Kristaliina
5.3.2014 at 19:04Eikä!!!! Mitä!!!! Onko siellä ne perhehuoneet käytössä – JEEEEE! <3 <3 <3 Hitsi mä oon ollut siinä luulossa, että nyt Naistenklinikan remontin takia kaikki perhehuonevaihtoehdot olisi ”purettu”. MAHTAVAA, jos niin ei enää olekaan, ihanaa ihanaa ihanaa, kun kerroit!
Jeeeeeeee!
Heh no tietysti kaikki riippuu edelleen tuurista ja siitä, onko huoneita vapaana. Mutta että edes olisi pieni mahdollisuus tuollaiseen. Oh!
Viimeksi meillä oli tosiaan perhehuone (joka oli oikeasti tavallinen sairaalahuone, johon vaan ei otettu toista potilasta) ja se oli ihanaa. Sai olla ihan rauhassa ja opetella eloa vauvan kanssa <3
Nyt, kun olen tuolla Kättärillä joutunut käymään, siellä on tuntunut olevan ihan hyvin tilaa. Ei mitään ”synnytysbuumia” päällä siis :) Toivottavasti siis käy niin hyvä tuuri teille kuin meillekin, että saadaan perhehuone – pidetään peukkuja toisillemme!
Asha
5.3.2014 at 19:11Jee <3 Ymmärsin niin, että niitä perhehuoneita on vähemmän, koska osasta on tehty synnytyssalit, mutta oli siellä ainakin pari huonetta – ja tyhjillään juuri sillä hetkellä, kun saatiin niihin kurkistaa :) Mutta tosiaan, se on sitten niin arpapeliä että huh huh :)
Elkku80 (Ei varmistettu)
5.3.2014 at 21:31Olin Kättärillä synnyttämässä esikoistani joulun alla ja perhehuoneita oli ainakin Haikaranpesässä useampi käytössä. Mekin saimme puolen yön aikoihin sen viimeisen vapaana olevan ja voi, en minäkään olisi varmasti ilman miestäni siellä pärjännyt. Tutustumiskäynnillä sanoivat, että perhehuoneita annetaan nyt pääsääntöisesti ensimmäisen lapsen saaneille.
Kiitos ihanasta blogista, en ole aikaisemmin kommentoinut, vaikka miltei alusta asti olen aktiivisesti lukenut.
Vierailija (Ei varmistettu)
5.3.2014 at 22:10Toisen, saatika kolmannen lapsen kohdalla eivät ehkä niin monet perhehuonetta enää haluakaan – ja silloinhan yleensä sairaalassaoloaikakin on lyhyempi, jos kaikki on mennyt hyvin. Kun tässä kolmatta syntyväksi odottelen, niin pakko sanoa, että toisen kohdalla ja etenkin nyt odotan synnärireissua parin päivän lomana kotikuvioista :-) Mies saa oikein mielellään hoitaa arjen isompien lasten kanssa itsekseen.
Kristaliina
6.3.2014 at 17:21Hih, mahtava näkökulma!
Mulla se on varmaan vaan tuo oma epävarmuus vauvan hoitamiseen (jännä: vaikka toinen jo tulossa), joka pistää sen yksinolon tuntumaan ennemminkin painajaiselta kuin levolta. Meinasin sanoa, että ”ehkä kolmannen kanssa sitten mäkin”, mutta hui enpäs sanokaan – ehkä riittää tämä raskaanaoleminen mulle nyt ainakin muutamaksi vuodeksi :)
Kristaliina
6.3.2014 at 17:27Joo, eka lapseen saavat ovat varmaan ensisijalla, totta kai… Ja niin pitää ollakin!
Toisaalta jos meille tulee keskonen, sekin saattaa olla peruste perhehuoneen saamiselle… Tai ainakin viimeksi oli: Silva kun periaatteessa oli lastenosaston potilas, mutta koska meillä oli perhehuone, me saatiin pitää vauva siellä ja käytiin vaan muutama kerta päivässä lasten puolella ”avohoidossa”. Siksi me saatiin olla siellä perhehuoneessa kokonainen viikko, vaikka mun kunto olisikin jo hyvin mahdollistanut kotiinlähdön n. 4-5 päivän jälkeen. Mutta tuolla järjestelyllä myös purettiin lastenosaston ruuhkia (ja ennen kaikkea siellä hoitajien työmäärää), kun me vanhemmat hoisimme vauvaa itse, eivätkä kiireiset hoitajat, joilla oli ”akuutimpiakin” tapauksia tietysti siellä. Eli siinä mielessä win-win-win -tilanne se oli.
Vierailija (Ei varmistettu)
5.3.2014 at 22:01Mun kaveri synnytti ennen joulua ja he saivat perhehuoneen, josta oli vieläpä aivan upeat näkymät :) Mies pystyi siis nukkumaan siellä, mistä olivat hyvin onnellisia. Pidetään peukkuja teille! Saattaisi olla Silvalle jopa hauska pieni retki :)
Kristaliina
6.3.2014 at 17:29Voi hitsi, tuo olisi ihan optimitapaus! Saataisiin olla siellä koko porukka, oh <3
Silva on ihan mahtava sopeutumaan tuollaisiin uusiin ympäristöihin (kunhan äiti ja isi ovat paikalla), eli luultaasti tirppakin ihan vaan tykkäisi kaikesta uudesta ja kiinnostavasta!
Oliver (Ei varmistettu)
5.3.2014 at 20:09Mä koin kyllä ekan synnytyksen jälkeen, että valmistautuminen kannatti. Muuten olisin ehkä ottanut epiduraalin paljon aiemmin, ja kokemus olisi ollut ihan erilainen. Ehkä jotkut lääkkeettömät kivunlievityskeinot (kuten äänen käyttö, liikkuminen, kuuma vesi) olisivat tulleet luonnostaankin, mutta nyt ainakin oli asennoitunut noihin jo etukäteen.
Kristaliina
5.3.2014 at 20:50Mekin kyllä käytiin sellaisessa Kättärin synnytysvalmennuksessa, mikä oli tosi hyvä. Sieltä just sai perustietoa eri tavoista… Tyyliin ne aqua-rakkulat sun muut :) Vaikka yritin olla ikään kuin omakohtaisesti ajattelematta asiaa että en joutuisi etukäteispaniikkiin :)
Mulle toimi tosiaan jumppapallolla istuminen ja ilokaasumaski, ja Joel painoi täysillä sellaista kuumatyynyä mun selkään aina supistuksen tullessa. Siihen tuli jotenkin hyvä rytmi, tunnit vaan kuluivat siinä hönkiessä :) Sitten muita puudutteita laitettiin aina sen mukaan, kun edellinen ei enää riittänyt. Mun epiduraali ei oikein onnistunut, en oikein edes tiedä että miksi. Muistaakseni ensin se ei auttanut, sitten laitettiin lisää, ja sitten se veikin jo koko alakropasta tunnon. Ja sit ponnistusvaiheessa se taisi olla liiallista (laitettiin liian myöhään?), kun supistuksetkin kokonaan hävisivät… Joo – se ponnistus ei oikein mennyt nappiin muutenkaan :)
Oliver (Ei varmistettu)
5.3.2014 at 22:11Se on jännä, miten paljon näissä on eroja. Mulla epiduraali toimi hyvin, mutta ilokaasusta en tykännyt yhtään. Ennen epiduraalia kuuma suihku oli paras paikka.
Kristaliina
6.3.2014 at 17:35Hihiii ja mut kans neuvottiin sellaiseen suihkuun, ja meninkin. Ja sitten olin siellä vaan että täh, mitä järkeä tässä nyt sitten on :D
Mutta joo, tuo kuuma kyllä tehosi muhunkin, kun Joel tosiaan painoi sellaista kuumapussia selkää vasten.
Aqua-rakkuloitakin kokeilin, niistä en huomannut mitään apua :) Paitsi hauskaa oli se niiden laitto – au au au :) Joel kokeili niitä synnytysvalmennuksessa, niin ihan sen takia munkin piti päästä niitä testaamaan.
Jännä muuten, että kivulla voi olla jopa tällainen hauska ulottuvuus. Ainakin muistoissa. Hitsi, mä kyllä taidan ihan odottaa tuota synnyttämistä (paitsi sitä ponnistusvaihetta) – kivaa päästä taas johonkin ihan noin läpikotaisin pähkähulluun hommaan… Ei sitä voi edes tajuta, miten hullua se on :D
Ester-i (Ei varmistettu)
5.3.2014 at 20:10Kivaa että jaksat kirjoitella näitä juttuja sängynpohjalta! Olet mulle ”tienraivaaja”: meidän ensimmäisenme syntyi puolisen vuotta Silvan jälkeen ja nyt toinen olisi tulossa myös n. puoli vuotta teidän toisen vauvan jälkeen. Pitää noista kotihousuista sen verran kommentoida, että harmi kun omat eivät enää mene jalkaan, mutta ihan söpöt nuo Joelin Hello Kitty -housutkin on ;-)
Kristaliina
5.3.2014 at 20:57Oi, samaa tahtia siis mennään, hyvää odotusaikaa sinnekin – toivottavasti on hyvävointinen aika menossa!
Hih ja apua noista housuista – ton tosiaan voi lukea kummin päin vaan, hassusti kirjoitin… Mutta siis noi Hello Kittyt on ne mun kotihousut, ei sentään Joelin. Joelilla on paaaaaaaljon katu-uskottavammat Snoopy-flanellipöksyt :D
Jonnaa
5.3.2014 at 21:40Sielä on ihanat hoitajat ja kätilöt jotka oikeesti auttaa.molempien lasten kanssa olin ”yksin” kättärillä.esikoinem oli keskonen ja päiviä tuli sielä vietettyä.kuopus taas syntyi pääsiäisenä jolloin kaikki hoitajat olivat jossakkn reissussa ja näin ollen mies joutui olemaan pojan kanssa kotona,toki kävivät katsomassa meitä mutta pitkä ja tuskanen ilta oli.Sai ainakin nukkua kun oli vauvan kanssa kaksin
Kristaliina
6.3.2014 at 17:39Ehkä ne kätilöt on vieläkin enemmän paikalla, jos äiti on siellä ”yksin”…? Miten muuten menit veskiin? Pitääkö se kärry vaan roudata sinne mukaan? Entä jos ei pääse vielä ollenkaan kävelemään tai ylös sängystä? (auts, heti tulee tsiljoona haastetta mieleen kun alkaa asiaa edes ajatella…)
Jonnaa
6.3.2014 at 18:26Kyllähän se vauva pysyu sielä kärry sänkyssä kun vessaan menee,osaa varmasti olla yksin sen parisen minuuttia.suihkuun kun menin niin vauva kanslijaan suihkun ajaks.mulla oli viel sektio niin suihkuun kun pääsi voi ihanuus sitä tunnetta.jos on vaikee päästä ylös niin kelloa vaan painaa niin apuja tulee.toisen kanssa hoitojat ja kätilöt kyllä ymmärtää että tahtoo nukkua ja ottaa rennosti koska esikoinen odottaa kotona
Heppatyttö (Ei varmistettu)
7.3.2014 at 14:16Mä olin kaksin 3 päivää Jorvissa vauvan kanssa ku esikoinen 2v oli kotona isän kanssa, tuli ne toki joka päivä moikkaamaan. Esikoista oli hirveä ikävä kun en ollu koskaan ollut erossa siitä kuin yhden yön :( se hirvitti etukäteen (ei siis ero miehestä mutta ”isommasta vauvasta”) :D muuten oli ihan kuin pientä lomaa saada valmista ruokaa, ja puhtaita vaatteita..! ;) Olin toisen äidin kanssa samassa huoneessa joka oli saanut kolmannen vauvan. Meillä meni ihan hyvin :) Tosin ne kätilöt kyllä automaattisesti luotti siihen että osaa yksin hoitaa vauvaa ku oli jo toinen lapsi. Ne ei kyllä opastanut yhtään mitään eikä tullu auttamaan muuten vaan missään (siis tietty jos pyysi apua) muuten sai kyllä ihan ite vauvaansa hoitaa ja imettää ja kylvettää… Suihkuun menin ku vauva nukkui kärryssään ja pyysin sitä toista äitiä vähän kattoomaan siks aikaa :)
Hyvin sulla menee, usko vaan itseesi <3
Anne K
5.3.2014 at 22:03Moi! Mun ystävä sai syksyllä vauvan, ja he pääsivät ihan helposti perhehuoneeseen. Heidänkin huoneensa oli tavallinen sairaalahuone, jonne oli tuotu lisäsänky. Olin ymmärtävinäni hän puheistaan, että tavallisia sairaalahuoneita olisi muutettu perhehuoneiksi aiempaa enemmän Naistenklinikan remontin vuoksi. (mutta tästä tiedosta, en ole kovinkaan varma.) Teillähän voisi olla hyvät kriteerit päästä perhehuoneeseen, sillä perusteella, ettei Silva voi olla kovin kauaa erossa äidistään.
Toivon , että Seela viihtyisi mahassa vielä ainakin viikolle 36, ja osaisi jo imeä itse, ettei sun tarvitsisi nostattaa maitoa pumppaamalla, vaan voisit vaan nostaa vauvan rinnalle ja antaa harjoitella imemistä. Jotenkin kosketti tuo, että olet nostattanut maidot pumppaamalla, se on ollut varmasti aika vaativaa ja työlästä ja hienoa, että olet sen tehnyt!
Kristaliina
6.3.2014 at 17:50Joo, tuo pumppaaminen on kyllä kans yksi niitä juttuja, mistä jälkikäteen on vaan ihmeissään, että milläköhän ihmeellä mä senkin tein. Nooh, eihän se tietystikään mikään poikkeuksellinen suur-urotyö ole, aika moni keskoslapsen äiti tekee niin. Mutta silti! Silva ei kuitenkaan jaksanut syödä itse kahteen viikkoon, joten mä aina pumppasin maidot ja sitten ne kaadettiin nenä-mahaletkulla mahaan. Noissa tilanteissa on tietysti iso riski, että imetys ei ollenkaan tule onnistumaankaan – mutta niin vaan siitä sitten selvittiin!
Oispa toikin ihanaa, jos Seelan kanssa imetyskin käynnistyisi luonnollisesti. Ihana ajatus.
Laurakaisa (Ei varmistettu)
5.3.2014 at 22:19Voi, miten tuli mieleen oma kuopuksen synnytys tästä. Meillä kävi niin hyvä tuuri, että pikkusisko päätti ryhtyä syntymään juuri sinä yönä kun ukki ja mummo olivat yökylässä, joten päästiin miehen kanssa yhdessä lähtemäänkin sairaalaan. Meidän lapsilla oli pieni ikäero, 1 v 3 kk, ja synnytys mennä hurahti ihan itsestään jos vertaa sen esikoisen punnertamiseen…:) Reitti auki, vissiin.
Meillä vauva oli täysaikainen, se toki vaikutti paljon, mutta jos vertaan siihen ensimmäiseen synnytykseen ja esikoisen ensimmäisiin päiviin niin verrattuna siihen pökkelöyteen ja lievään kauhuun, millä itse vauvan käsittelyyn suhtautui, meni kuopuksen kanssa kaikki siinäkin suhteessa paljon helpommin. Sanoin kätilöille että pidän vauvan vieressä ja loikoilin muistaakseni kaksi päivää ja yötä sairaalassa vauva rinnalla, maito nousi tosi helposti (olin kyllä vasta jokunen kuukausi aiemmin lopettanut esikoisen imetyksen), vauva ei tarvinnut yhtään lisämaitoja tai muitakaan ja muutenkin se oli sellaista helppoa ja rentoa oloa vaan – vaikka kamala ikävä oli pienen pientä isosiskoa tietysti.
Helppous ja rentous kyllä karisivat kun tultiin vauvan kanssa kotiin – en muista kuopuksen ensimmäisestä puolesta vuodesta yhtikäs mitään… Mutta se synnytys, se meni kaikin puolin nappiin.
Kristaliina
6.3.2014 at 17:53Voi, menisipä mullakin noin! Varmasti olisi paras vaan just ajatella, että kaikki menee hyvin, niin ei tule turhia murehdittua etukäteen :)
Auts, tuosta ensimmäisestä vaikeasta vuodesta/puolesta vuodesta oon kans kuullut paljon. Huih… :) Katsotaan, kuinka sekaisin sitä sitten tuleekaan oltua :)
Laurakaisa (Ei varmistettu)
7.3.2014 at 15:38Nyt lapset ovat 3 v 3 kk ja tasan 2 v, ja ollaan taas aika kivassa vaiheessa – leikkivät jo paljon keskenään ja ovat muutenkin jo tosi paljon helpompia kuin vaikka vuosi takaperin. Eli äkkiä se vauva ja taapero talossa -vaihekin sitten ohi hurahtaa, joko autuaan muistinmenetyksen sumussa tai sitten jotain mielikuviakin jättävänä :) Ja on kaksivuotias kuitenkin iisimpi kuin vasta reilun vuoden ikäinen… Tsemppiä loppuraskauteen ja uuteen elämänvaiheeseen!
Vierailija (Ei varmistettu)
5.3.2014 at 22:22Hassua miten sitä osataan murehtia just eri ajankohtia: itse pelkään aina vain raskaus raskaudelta enemmän, että odotuksessa menee jotain pieleen ja lapsella on jokin vakava sairaus, hän kuolee yllättäen kohtuun tmv. Synnytyksen olen aina uskonut hoituvan omalla painollaan sekä osaavan henkilökunnan avustuksella ja vauvanhoidon sitten silkalla vaistolla. Jotenkin niin kauan kuin vauva on mahassa omat vaikutusmahdollisuudet ovat pienimmillään. Epävarmuutta ei yhtään ole vähentänyt se, että lähipiiriin on oman esikoiseni syntymän jälkeen tullut useita vakavasti sairasta lapsia (sydänvikaa, nefroosia, selittämättömiä syömisongelmia, jo vauvana ilmeneviä neurologisia häiriöitä…) – siinä alkaa väkisin nostaa päätään ajatus, että montako lasta oma hyvä tuurimme voi kestää. Ja toisaalta kuten itsekin kirjoitit, mitä eteen sitten tuleekin, siitä kaikesta vaan selviää, kun on pakko.
Vierailija (Ei varmistettu)
5.3.2014 at 22:27Tuli vielä mieleen, että kun keskosuutta ei omalla kohdalla ole tullut pelättyä, niin vastaavasti sitten lasketun ajan mennessä ohi alkaa jännittää kuinka kauhean isoksi vauva ehtiikään kasvaa… Jotenkin synnytyksen osalta 2,5 kiloinen tuntuu ajatuksissa helpommalta kuin 4,5 kiloinen…
Kristaliina
6.3.2014 at 17:45Todellakin! Mä en ole uskaltanut edes ajatella sitä, että synnyttäisin nelikiloisen! Jos Seela menisikin täysiaikaiseksi (tai lähelle sitä), niin tästäpä todennäköisesti saisinkin uuden syyn panikoida :D
Toisaalta mun synnytys oli käynnistetty ja ne on tavallisesti kuulemma vaikeampia kuin ne, jossa homma tapahtuu luonnollisesti. Voi saisipa tällä kertaa itsestään käynnistyvän synnytyksen!
Vierailija (Ei varmistettu)
6.3.2014 at 17:56Sehän se ”painajainen” onkin: yliaikaisuuden vuoksi käynnistetty synnytys kun vauva on ehtinyt kasvaa turhankin isoksi. Mut tosiaan, käynnistettäessä voi alkaa tapahtua turhankin nopeasti, jolloin itse ei ikäänkuin ehdi tilanteeseen mukaan ja sen takia kipu ”menee yli”. Itsekseen käynnistyvässä synnytyksessä kipu kasvaa hiljalleen ja mukaan tullee oma endorfiinituotantokin – niin sairasta kuin onkin siitä tilasta vähääkään nauttia.
Kristaliina
6.3.2014 at 17:58Joo, omat ja lähipiirin kokemukset varmaan just vaikuttavat siihen, mitkä huolet ”valikoituvat” päällimmäisksi. Itsellä jotkut yksittäisetkin kertomukset saattavat meinata nousta kauhukuvaksi…
Uskallankohan tätä edes kertoa: kuulin esimerkiksi yhden kertomuksen perheestä, jossa eka lapsi oli tullut keskosena. Ja seuraava lapsi oli tasan sillä viikolla, kun eka oli syntynyt… …no, siis arvaatte kyllä. En halua edes sanoa sitä ääneen… Mutta siis huonosti oli käynyt eikä syy koskaan selvinnyt. Pitää tehdä ihan tietoisesti töitä, että ei ala pelkäämään kaikkea mahdollista tällaista… Uhh.
Rajallinen määrä pelkoja yhteen osoitteeseen, kiitos :) Mä valitsen tuon ponnistuspelon :)
Vierailija (Ei varmistettu)
7.3.2014 at 09:37Kun puudutus on kohdallaan ponnistusvaiheessa, se on pelkästään helpottavaa. Jollain tämä tarkoittaa sopivaa epiduraalia, jollain jotain muuta puudutetta, jollain ei mitään. Mutta ymmärrän hyvin että ilman tunnetta ponnistamisen tarpeesta ja oikeasta suunnasta se menee tosi vaikeaksi ja pelottavaksikin.
Inna-T (Ei varmistettu)
5.3.2014 at 22:37Moi! Kommentoinpa kerrankin, kun pakko päästä kertomaan, että meidän tytöt (2v7kk ja 5kk) on nimeltään Tilda ja Seela :)
Tosta synnytyksestä, että toivotaan että Seela jaksaa vielä jonkun aikaa pysyä vatsassa, ja sulle pötköttämiseen jaksamista! Synnytystä on tosiaan jotenki aika turha yrittää kauheesti suunnitella etukäteen, paras mennä sen mukaan mikä tilanne on. Itsellä oli eka synnytys juurikin osastoa Kaksi valvottua yötä + 24h supistuksia + 1h45min ponnistusta, imukuppi ja repeämät, kaikki verisuonet katki hartioista ylöspäin ja istumaan ei pysty kahteen viikkoon, mutta silti tai just sen takia jäi sellanen ”into” saada synnyttää uudelleen ja näyttää itselleen että pystyy parempaankin! Esikoinen syntyi viikoilla 40+2 ja kuopus 38+0, molemmat alle kolmekiloisina ja lapsivesien lähdön käynnistäminä. Ja toinen synnytys tosiaan niin, että aamulla alkoi supistelemaan, päivän touhusin esikoisen kanssa, synnärille lähdin iltapäivällä ja siitä 2h päästä, 15min ponnistusten jälkeen, luomusti pelkällä ilokaasulla, syntyi kuopus! Että toinen kokemus saattaa todellaki olla ihan täysin erilainen – toivottavasti myös sulla ja parempaan suuntaan!
Anteeksi pitkä sepostus… :)
Kristaliina
6.3.2014 at 18:01Ihanat nimet! :)
Oijoijoi, mullekin tuollainen ”helppo” synnytys! Tai no ei nyt ehkä mitään synnyttämiseen liittyvää helpoksi voi sanoa, mutta ainakin paremmaksi kuin eka kokemus. Mulla on kyllä kans vähän tuollainen ”tällä kerralla aion olla vielä reippaampi” -toiveuni tässä päällä :)
Vierailija (Ei varmistettu)
6.3.2014 at 08:51Hih, meillä ekan lapsen kohdalla tehtiin jo ennen synnytystä diili, että mies nukkuu kotona (ja on päivät sairaalassa), ihan vaan siksi ett’ halusin herkkäunisen miehen olevan tajuissaan. Se ettei perhehuonetta haluttu oli kätilöistä vissiin vähän outoa ja näin jälkikäteen voisin vaikka pussata sitä kätilöä joka antoi meille perhehuoneen, vaikkei mies sairaalassa yöpynytkään (ts. sain privahuoneen). Oltiin nimittäin molemmat ihan poikki monen valvotun yön takia (synnytyksen käynnistyminen kesti pitkään) ja jos oisin ollut jaetussa huoneessa niin en ois varmaan yhtään saanut nukkua (radi-vauva kun piti ekana yönä syöttää & mitata verensokerit oisko ollut 3h välein) ja voimat ois voinut loppua.
Kristaliina
6.3.2014 at 18:04Joel kyllä kans kestää unenpuutetta paljon huonommin kuin minä – se saattaa nukahdella vaikka istaaltaan, ja kerraan seisaaltaankin jne. Eka synnytyksessä pelkäsin etukäteen, että mitenköhän sen unenpuutteen kanssa käy (että ei vaan pudota vauvaa nukahtaessaan tms.), mutta ilmeisesti hormonit sitten toimii isälläkin siinä sen verran, että se ei sitten tuntunutkaan niin kovalta riskiltä.
Pumpatut maidot se kerran kuitenkin kaatoi sänkyyn, kun ”mikronukahti”, kun oltiin laittamassa Silvalle nenä-maha-letkuun maitoa… Se oli ihan kauhuissaan, että oonko vihainen. No en ollut <3
Minäwaain (Ei varmistettu)
6.3.2014 at 09:28Täytyy kyllä sanoo, että sun asenne on niin mahtava ja oot niin elämäntuntuinen ja monenlaisiin tilanteisiin sopeutuva. Ja vaikka molemmat raskaudet on ollu ehkä normaalia enemmän jännittämistä (tuon keskoisuuden kanssa) ni et silti käyttäydy niinkun jotkut että raskaus on sairaus ja ei mitään voi tehdä. Teillä on aivan ihana perhe. Ja on hienoa, että joskus päätit blogia alkaa kirjoittamaan, raotat elämääsi monille tuntemattomille. Kaikkea hyvää teidän perheelle ja tsemiä synnytykseen! OLET PARAS <3
Kristaliina
6.3.2014 at 18:05Voi kiitos! Oh! Kiitos! <3
Kiitos!
Tilia (kirjautumatta) (Ei varmistettu)
6.3.2014 at 12:53”Tällä kertaa joudun olemaan laitoksella yksin.”
Höpsistä. Olet siellä Seelan kanssa etkä yksin! Ja voin vakuuttaa, että toinen lapsi ei tunnu ollenkaan niin paljon avaruudesta tippuneelta oliolta kuin esikoinen. Lihasmuistista löytyy äkkiä, miten vauvaa pidellään yms.
Mulla oli toisen synntyksen jälkeen niin reipas olo, että ihmettelin, miksi ollenkaan pitäisi jäädä sairaalaan. Sama juttu oli huonekaverilla, jolla oli myös toinen lapsi kyseessä. Kummastakin miestä tuntui ihan turhalta makoilla vaan jossain sängyllä nukkuvan vauvan vieressä, kun kotonakin olisi ollut tekemistä! :) Onneksi pian päästivätkin pois.
Enemmän kuin sairaala-aikaa jännittäisin sitä, miten arki lähtee rullaamaan siinä vaiheessa, kun olet kahden pienen kanssa kotona ja Joel palaa töihin. Se on organisointikyvyn ja kasvun paikka äitiydessä, mutta kyllä siitäkin selvitään. Isomummomme selvisivät kahdeksasta lapsesta, lypsämisestä ja kaikista maatalon töistä ilman sähköä, vesijohtoa ja keskuslämmitystä. Koska meillä on heidän selviytyjägeeninsä, selviämme tupla-Emmaljungien kanssa raitiovaunuihin ja saamme mikrossa ruokaa lämpimäksi ihan varmasti… :)
Kristaliina
6.3.2014 at 17:43Ehkä siihen vaikuttaa myös niin paljon se, että missä kunnossa on synnytyksen jälkeen. Itsellä kun on kokemus vaan siitä, että muahan esim. kärrättiin yli vuorokausi pyörätuolilla synnytyksen jälkeen… Joel just nosti vessanpöntölle jne. Olin menettänyt paljon verta ja verensiirtoakin mietittiin. Aika hurjalta tuntuu, että siinä sitä vauvaakin (varsinkin jos se on keskonen) vielä hoitaisi… Ehkä on/olisi eri asia, jos synnytys olisi ollut ns. normaali – tai ainakin normaalimpi :)
Mutta se johtaa taas tietysti siihen, että etukäteen on vaikea tietää :)
Joo, yksi uusi jännityksen paikka tuo Joelin töihinpaluu tietysti sitten onkin! Toivottavasti mä saan taas oman äitini avuksi tänne viikoksi -pariksi niin kuin Silvan kanssa. Mutta joo, ollaanhan me aika pullamössöä aiempiin sukupolviin verrattuna kaikkine tupla-Emmaljunginemme :) Toisaalta silloin sai myös monesti suvulta/yhteisöltä varmaan enemmän apua kuin nykyisin; nykyisin äidit ovat joskus surullisen yksin ison vastuun kanssa…
Vierailija (Ei varmistettu)
6.3.2014 at 18:03Heh, se on ihan vuorossa olevista hoitajista kiinni tuo kärräily: mulla meni myös verta imukuppisynnytyksessä paljon. Silti osastolla kätilö pakotti pissalle, mikä seurauksena pyörryin suorilta jaloilta matkalla (ekan kerran olin pyörtynyt jo kun halusin synnytyksen jälkeen salista käydä suihkussa osastolle siirtoa odotellessa). Seuraavalla vessakerralla soitin varmuudeksi hoitajan tueksi – mitään pyörätuolia ei todella tarjottu, joten hoitaja otti sitten koppia kun taas kippasin matkalla. Pyysin mittaamaan Hb:n kun olo oli todella hutera. Ei kuulemma tarvinnut kun olin niin hyvän värinen?!?! Vuorokautta myöhemmin vaatimalla vaadin sen Hb-mittauksen ja kas, sehän oli alle 80, mitä usein pidetään verensiirron antamisen rajana. Sainkin sitten pussillisen verta, höystettynä lisälausahduksella että ”toista et kyllä saa”. Lähdinkin sitten sairaalasta kotiin toipumaan mahdollisimman pian.
Kristaliina
6.3.2014 at 18:09Apua! Huh huh… Mä kans pyörryin heti synnytyksen jälkeen ja pääsin paareilla ensin osastolle – sen jälkeen Joel mua kärräili. Vois olla, että joku hc-hoitaja olisi laittanutkin kävelemään. Mä olisin niii-iiin itkenyt.
Mä luulen, että viimeksi siellä Kättärillä mä olin ihan silmiinnähtävästi niin paniikin-partaalla-tärisevä-hermokimppu, että mua kohdeltiin ihan silkkihanskoin :) Voi olla, että nyt ne katsoo, että ”jaa, tokakertalainen” ja jättää yksin itkien ryömimään (keskosvauva paidan alla) sinne veskiin :)
MiiaK (Ei varmistettu)
8.3.2014 at 00:20Uuuuh, miten elävä mielikuva tosta tuli :/
En pyörtynyt synnytyksen jälkeen, mutta joku shokkitila kropassa oli. Mut passitettiin aika pian synnytyksen jälkeen suihkuun siellä synnytyssalissa. Muistan vaan, että olin ihan varma, että jalat pettää alta ja tärisin ihan hulluna (enkä mistään kylmästä) suihkutellessani itseäni.
Tuntui myös erikoiselta ja vaivalloiselta kävellä itse, omin jaloin osastolle ja huoneeseen. Teki mieli hihkasta hoitajalle, joka työnteli vauvaa, että hidasta sitä vauhtia, oon just synnyttänyt (jos et sattunut tietämään ;)), enkä pysty kävelemään niin lujaa, kun jalkoväli on ihan tohjona. Taidettiin kyllä kävellä valmiiksi jo jotain etanavauhtia… Olin kai kuvitellut, että mua kärrätään paikasta toiseen pyörätuolissa tai sairaalasängyssä. Näin ne jenkkileffat ja -sarjat vaikuttaa mielikuviin sairaalakäytännöistä :)