Tulva- ja muuttokuulumisia

Tästä se lähti:

Keskiviikon ja torstain väliselle yölle, aamuyöstä alkaen, oli luvattu ensimmäistä isompaa saderysäystä. Illalla rakensimme barrikadin portille: Takapihalta löytyi harkkoja nostamaan kynnystä muutaman sentin. Portin alle tungettiin kynnysmattoja ja tuohon edessä näkyvään ”koloon” kaikkea mahdollista vedenpitävää: kuplamuovia, vahakangaspöytäliina ja niin edelleen.

Uni jäi vähäiseksi. Reilun tunnin välein kävin tarkistelemassa pihan tilannetta. Kun torstaiaamu valkeni, oli sopiva hetki henkisesti vähän tuulettaaa: barrikadi toimi! Jesh me ei kastuttu! Ihan kamalasti ei vielä voinut kuitenkaan hehkuttaa: tuleville päiville oli luvattu kolminkertaisia sademääriä (määrä per tunti on olennainen, sillä tulvassa kyse on viemärin vetämiskapasiteetistä), ja päälle myrskyä ja kolmimetrisiä aaltoja.

Joel vei lapset hoitoon ja me aloitimme pakkaamisurakan. ”Viemäri vetää ja kadun pää ei ole edes kokonaan lätäkkönä. Ei mitään hätää.”, Joel raportoi ulkona käydessään.

Puoli tuntia myöhemmin vesi alkoi virrata portin alta meidän pihaan.

Barrikadin ansiosta käytän kuitenkin sanaa virrata enkä ryöpytä. Viimeksi sitä tuli siis sellaisella vesiputouspaineella, nyt ”vain” tasaisena jokena.

Aika monta kirosanaa tuli, kun katsoimme ulos: kyllä, tuo on katu eikä kanava.

Kuva otettu myöhemmin, sateen jälkeen.

Joel säntäsi ulos katsomaan, mitä voisi tehdä (eipä juuri mitään). Samalla hetkellä viemäreistä alkoi kuulua epäilyttävää ääntä. Het-ki-nen, apua…? Kyllä, aamukakat (sori) sieltä alkoivat iloisesti kuplia ulos. APUA!!! Vessanpönttö teipattiin ilmastointiteipillä kiinni, samoin ulko-ovi. Pihalla oli jo kymmenen senttiä korkea allas, muutama sentti enää nousua, niin vesi virtaisi taas sisään…

Sydän hakaten ja veri adrenaliinia pulputen jatkoimme pakkaamista niin, että mahdollisimman vähän tavaraa olisi lattialla. Mahdollisimman paljon tavaraa kasaan ennen kuin joudumme kahlaamaan ulos mahdollisimman paljon tavaraa kasaan ennen kuin joudumme kahlaamaan ulos mahdollisimma paljon tavaraa kasaan ennen kuin joudumme kahlaamaan ulos…

Ja ah ja oh! Hiljalleen sade alkoi laantua! Vesi ei tullut (tällä kerralla) sisään!

Piha sateen jälkeen, tällä kertaa ei tulvinut sisälle asti.

Edessä olisi ollut vielä yksi yö tässä talossa: muuttoauto oli tilattu seuraavalle päivälle (perjantaille). Mutta avaimet uuteen asuntoon saisimme kyllä jo tänään. Mehän päästäisiin sinne jo ensi yöksi! Minä vähän epäröin: eiks nyt olisi ihana nukkua viimeinen yö vielä tässä talossa. Mutta Joel oli varma: me muutetaan suunnitelmaa ja lähdetään jo tänään.

Torstain kääntyessä iltaan kaikki alkoi olla jo pakattu. Samalla adrenaliiniryöpyllä totesin, että en muuten jätä zumbaa väliin. Lähdin siis illalla vielä sheikkaamaan sillä aikaa, kun muu perhe söi viimeistä päivällistään (pakastepitsaa) tässä talossa. Pakatut tavarat nostimme pöytien ja lipastojen päälle, jotta ne pysyisivät kuivina.

Ensimmäinen ”muutto” tapahtui kävellen. Lähdimme torstai-iltana yhdeksän aikaan rinkat selässä ja tuplavaunuja työntäen. Yöksi uuteen kotiin. Oli ihana nukkua, kun ei tarvinnut pelätä tulvavettä. Aamuyöstä aloin kuitenkin huolehtia talon tilannetta (”niisk mitäköhän sinne kuuluu”), joten vähän valvomiseksi meni tuolloinkin.

Perjantaiaamuna veimme rankkasateessa tytöt taksilla hoitoon. Pacosin johtavasta alikulkuväylästä pääsi enää nipin napin (pari tuntia myöhemmin se oli suljettu), ja taksi humpsahti lähes ovia myöten veteen. Ei kuitenkaan hyytynyt. Vietyämme lapset jäimme aulaan ihmettelemään: mitä nyt? Talolle ei kuitenkaan pääse muuten kuin uimalla. Muuttoa ei mitenkään voi tehdä vielä klo 10.30 kuten olimme suunnitelleet. Onneksi kuskilta löytyi joustonvaraa aikatauluissa. Juoksimme (läpimärkinä) lähimpään ravintolaan juomaan kahvia, tuijottamaan ulos ikkunasta ja refreshaamaan tuntikohtaisen sääennusteen sademääriä: tuossa puolen päivän pintaan näyttäisi olevan pienimmät sademäärät.

Parin tunnin päästä sade alkoi kuin alkoikin hiljetä ja lähdimme kohti taloa. Siinä matkan varrella silmäni osuivat johonkin, mitä en ollut koskaan ennen huomannut: kirpputori! Ja siellä – eikä, voiko tämä olla tottakaan! – KUMISAAPPAAT!!! Omg kumisaappaat!!! (täällä niitä on siis tosi hankala löytää) Oooh, kumisaappaat! Ostimme Joelille hyvät ja halvat, minulle huonokuntoiset ja sikahintaiset (merkki maksaa, grr). Joelille löytyi myös sadetakki. Päälle ostettiin paketti kuivia sukkia. Jesh, muuto helpottui just 110 %, kun ei tarvitse kahlata nilkkoja myöten tennareilla! (mulla oli Wetterit ja vielä kuivat varpaat, mutta Joelin varpaat ui paljasjalkakengissä)

Viimeinen käännös ”omalle” kadulle jännitti: mitäköhän siellä on yön aikana tapahtunut…? Viemäri oli jo ehtinyt tehdä duuninsa, mutta vettä oli ollut selvästi taas pihassa… Mutta ei sisällä! Barrikadi rules! Muuttoauto kaartoi talon eteen ja hommiin! Satoikin enää vain sellaisina ripotus-isompi kuuro-ripotus-isompi kuuro -sykleissä.

Siitä eteenpäin kaikki sujui kuin tanssi. Tavarat mahtuivat (yllätykseksemme) yhteen kuormaan, ja auto pääsi parkkihalliin, joten loppumuutto uuden kodin päästä tehtiin ilman, että vettä tulee niskaan. Luksus! Sitten paluukyydillä takaisin vanhalle talolle varmistamaan, että siellä on kaikki kunnossa. Pieni pintasiivous (siivoojat tulevat erikseen) ja heipat rakkaaksi tulleelle talolle. Olit mahtava talo ja meillä oli tällä hyvä olla. (paitsi nyt nämä tulvat, mutta eipä puhuta niistä) Pusi pusi, heippa talo!

Sitten hakemaan lapsia hoidosta ja taksilla (alkoi taas kaatosataa) uudelle kodille. Lapset päikkäreille ja muuttonyssäköitä purkamaan.

Me selvittiin! <3

Pakko antaa vielä vähän meille itsellemme palautetta. Oon todennut tän aikaisemminkin – on se sitten tulva tai noro tai mikä vaan. Me ollaan aika hyviä tällaisissa tilanteissa. Päälle loksahtaa ikään kuin toimintamoodi. Että ei anneta sen paskan (jopa kirjaimellisesti) hetken lannistaa vaan nyt vain selvitään tästä hei. Mitä tehdään, että selvitään? Nyt tehdään tää! Aika usein pysymme myös hyvällä tuulella (erityisesti nyt pidettiin sitä tärkeänä, jotta lapset ei säikähtäisi tilannetta) ja jos tarkastelisin ulkopuolisin vaikkapa itseäni, saattaisin vaikka naurahtaa: se hullu tosiaan lähti zumbaamaankin siinä kaiken sekasorron keskellä.

Oikeasti meillä oli jopa vähän (sellaisen ironisen huvittuneella tavalla) vähän hauskaa tässä kaiken keskellä.

Ja meidän uusi(kin) asunto on ihana.

 

45