Ne teistä, jotka eivät seuraa puutalon instagramia, ehkä odottavat tänään lukevansa ”jee jee jee kohta lähdetään” -ilohehkutusta.
Ne, jotka seuraavat instagramia, ehkä tietävät, miksi sellaista ei ole tulossa.
Tai siis matka on. Mutta ”jee jee” -iloa juuri nyt ei.
Tyhjä paikka. Meidän maailman rakkain kissa, meidän maailman ihanin kissa, meidän maailman pehmoisin kissa, meidän maailman lapsirakkain kissa, meidän maailman kehräävin kissa… …on poissa.
Kirjoitan nyt lyhytsanaisesti, suru on vielä liian tuore millekään muulle. Muistelmapostausten aika on joskus myöhemmin.
Lopunaikoja elettiin toki jo pitkään ja lähtöön oli mukamas jotenkin henkisesti yrittänyt varautua. Olin jopa sanonut Joelille, että ”kyllä minä olen omaa surutyötäni pitkälti jo tehnyt, isoin juttu tulee olemaan sitten Silvan lohduttaminen”.
Ja paskat.
Silti se tuli vaan jotenkin mukamas yllätyksenä. ”Ai nyt jo, kyllä mä ajattelin Tikrun ainakin ensi kesän näkevän…” Vaikka tämä viimeinen viikko oli selvästi jo näyttänyt merkkejä siitä, että kissan vointi oli selkeästi huonontunut. Siksi ajatus olikin käyttää kissa taas kerran tarkastuksessa ennen meidän reissua – että voidaan talovahdille selostaa mahdollisimman hyvin kissavanhuksen kunto ja vointi.
Löytyi suolistosta kaksi suurta kasvainta. Mitään ei kuulemma ollut tehtävissä. Melkein anelin hoitovaihtoehtoja. Lisäaikaa. Lääkkeitä. Jotain. Eläinlääkäri sanoi, että olisi kyllä sanonut, jos vaihtoehtoja enää olisi.
Nyt meillä on kissan kokoinen aukko. Isompi. Yhden elämän kokoinen aukko. Yksi on poissa. Kuusitoista vuotta. Kuusitoista vuotta minun elämästäni jaoin tämän ihanan pörröisen rakkaan kanssa. Se on paljon se.
Kuvittelen koko ajan näkeväni jonkun kissanmuotoisen vilahduksen silmäkulmassani. Yöllä olin varma, että olisin tuntenut sen liikkuvan jaloissani, omalla paikallaan. Välillä muka kuulen jonkun pureskelevan raksujaan keittiössä.
Raksukuppia ei kuitenkaan enää ole. Jääkaapissa oli puolillaan ollut kissanruokapurkki, jota ei ikinä syöty loppuun asti.
Suru on iskenyt puutaloon jopa yllättävänkin lujasti.
Kiitos kaikille Instagramissa osanottonsa ilmaisseille – se merkitsee paljon. En jaksa välttämättä tänään vastailla kommentteihin (huoh pakatakin pitäisi; olen lähes lamaantunut), mutta luen ne kyllä. Tässä kaiken itkuni lomassa; heh arvatkaa vaan, kuinka paljon itkua edes tämän pienen bloggauksen tekeminen vaati. Mutta siis: kiitos osanotoista <3
Toivottavasti seuraavassa bloggauksessa jo vähän parempi mieli.
Katii (Ei varmistettu)
8.2.2015 at 16:32Voi ei! Osanotot suureen suruun ja kissankokoiseen aukkoon. <3
miisamoi (Ei varmistettu)
8.2.2015 at 16:33Voi ei :( <3
Blue Peony (Ei varmistettu)
8.2.2015 at 16:50Voimia suruunne. Olen itse joutunut luopumaan monesta eläimestä ja koskaan se ei ole ollut helppoa. Pienet tassut jättävät suuret jäljet. Onneksi saitte olla paikalla, kun eron aika tuli. Sain itse kerran matkalla tiedon kissan sairastumisesta ja viimeiset päivät odotin vain kotiin pääsemistä. Kissanhoitajani ei suostunut viemään kissaa lääkäriin, oli kuulemma minun tehtäväni, ja varasin eläinlääkärin heti laskeuduttuani. Kotona kissa ryömi syliini, nuoli kättäni, kehräsi hieman ja sitten sen sydän lakkasi lyömästä. Se oli odottanut minua ja vieläkin itkettää, kun mietin, miten sen oli täytynyt kärsiä niinä viimeisinä päivinä.
Kristaliina
8.2.2015 at 16:56♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥ en kestä miten koskettavaa ♥♥♥♥♥♥♥♥
(itku)
Eija/Tässätalossa (Ei varmistettu)
8.2.2015 at 17:07Ou nou :( Osanottoni. En oo pystyny vuosiin pitämään lemmikkejä, kun se luopuminen saa mut ihan sekaisin. Eläimet on <3
Ansukka (Ei varmistettu)
8.2.2015 at 17:09Meillä on 12-vuotias haukku, viime syksynä sitä lääkäröitiin paljon ja nyt se on taas kuin nuori koira. Ajatus koiran kuolemasta tuntuu aivan kauhealta, tämä on elämämme koira! Paras kaveri, uskollinen, aina odottaa kotona ja ilahtuu kun väsyneenä rahjustan kotiin. Se osaa lukea meidän mielentilat, ymmärtää meidän päivärytmin. Se tietää milloin pääsee mukaan, sa osaa nääs katsoa mitkä kengät ja minkä takin otan. Se tietää milloin on sunnuntai, tunnelma on erilainen. Sunnuntaisin se pysyy piilossa, koska aamiaisen jälkeen meillä on tapana leikata sen kynnet. Voimia teille!
Silkkitassu
8.2.2015 at 17:33Osanotot! Mä en ollut valmistautunut mitenkään Justuksen äkilliseen poismenoon. Se otti koville. Näin useita unia, joissa Justus leikki ympärilläni haamuna, juosi seinien läpi ja leijaili välillä ilmassakin. Tavallaan tahdon uskoa, että hän kävi sanomassa heipat ja osoitti olevansa onnellinen sateenkaarisillalla. Suruun ei auta kuin aika. Rakkaus ei koskaan häviä.
Merenwen
8.2.2015 at 17:38Isot osanotot! Itsekin monesta lemmikistä luopuneena tiedän ettei se koskaan tunnu yhtään paremmalta, oli tilanne mikä tahansa. Omani ovat kaikki lähteneet yllättäen, osa toki vanhoina, mutta pari nuorempanakin. Viimeisimmin sateenkaarisillalle lähti lemmikki syyskuussa ja joulukuussa ulkomaille muuttoni takia jouduin viimeisimmästäni luopumaan ja se tuntui samalta kuin lemmikki olisi lähtenyt sateenkaarisillalle vaikka pääsikin ihanaan loppuelämän kotiin ja tiedän, että sillä on kaikki hyvin. Eläinten kanssa paljon työskennelleenäkin ihmiset luulevat, että kaikkeen tottuu, mutta ei se niin mene. Ja kun oman lemmikin menettää niin se todella tuntuu todella tyhjältä. Edelleen odotan näkeväni ja kuulevani tiettyjä asioita vaikka lemmikkejä ei hetkeeen ole ollutkaan. Ja niin klisee kun onkin näin sanoa, mutta Tikrulla oli ihanat 16 vuotta <3
Vielä kerran isot osanotot sinne ja jaksamista <3
mummu (Ei varmistettu)
8.2.2015 at 18:02Meille otettiin koira ollessani kahdeksan ja se kuoli opiskeluvuosinani ollessani 23 v. Muistan sen kamalan tuskan, mitä koimme sinä lokakuisena iltana, jolloin koirasta oli luovuttava. Meni vuosia, etten voinut itkemättä kuunnella/laulaa ”karhunpoika sairastaa, häntä hellikäämme”. Lemmikin kuolema on yksi elämän suurista menetyksistä, mutta aika tekee vääjäämättä raastavan surun helpommaksi kantaa. Tärkeää on myös läheisten, tuttavien, tuntemattomien lohdutus. Sinulla on sekä oma että Silvan suru kannettavana. Kaikkea hyvää perheellesi ja jaksamista.
Devika Rani (Ei varmistettu)
8.2.2015 at 18:07Osanottoni. Ihan hirveä tilanne, kun pitäis pakata ja muistaa kaikki ja toisaalta haluaisi vaan surra perheenjäsenen menetystä. Voimia!
Kristaliina
8.2.2015 at 18:19Kiitos <3 Tuntemuksissa on muuten myös jotenkin silleen omituisesti, että tuntuu… …epäkunnioittavalta miettiä muita asioita. Että mulle niin rakas ja uskollinen ystävä on menehtynyt ja mä PAKKAAN. Että pitäisi pystyä pysähtymään ja kunnioittamaan rakkaan muistoa. Mutta pakattava on. Huono omatunto silti – että oonko mä maailman paskin emo… Niisk. Ai perse että on ikävä sitä kissaa.
Blue Peony (Ei varmistettu)
9.2.2015 at 15:46Et tee väärin – suru tulee aaltoina ja pätkissä ehkä pitkänkin ajan kuluessa. Ei se, että elää eteenpäin ja pyörittää arkea, tarkoita, että surisi yhtään vähempää. Meidän kissan haudalla kasvaa muuten nykyään narsissi, joka on kaikkia muita narsisseja korkeampi. Kuvastaa mielestäni hyvin sen voimakastahtoisen kollin luonnetta:-).
Vierailija (Ei varmistettu)
8.2.2015 at 18:26Voimia puutaloon..samoja voimia tarvitaan myös täällä, sillä tänään hyvästelimme oman rakkaan kissan viimeiselle matkalle. Kisu nukahti minun ja mieheni silityksiin ja kaikki meni hyvin ja rauhallisesti. Mutta se suru…tuntuu möykkynä rinnassa ja kipuna sydämessä. Ja tämä itkun määrä. Kauhea ikävä.
Kristaliina
8.2.2015 at 19:53Osanottoni <3
Samat ovat tuntemukset. Meillä paikalla olin vain minä, mutta rauhallisesti hän nukkui pois. Paitsi mitä nyt minä häiritsin itkemällä hysteerisesti – en osannut olla yhtään tyyni ja arvokas, suru oli niin suuri <3
Ikävä on aivan järkyttävän suuri. Kun saisi edes kerran vielä upottaa sormenpäänsä siihen pehmoiseen turkkiin <3 <3 <3 Ikävä.
teerimeeri (Ei varmistettu)
8.2.2015 at 18:27Iso osanotto! En koskaan kommentoi mitään, nyt kommentoin. Lemmikin menettäminen on ihan kamalaa. Jaksamista sulle! <3
tiia_
8.2.2015 at 18:35Voimia sinne, ja jaksamista koko perheelle.
ebe
8.2.2015 at 18:46Otan osaa <3 itsekin jouduin vähän ennen joulua lopettamaan toisen koirani. Kapu ei ollut kuin viisi vuotias ja ensimmäinen oma koirani, oli todella vaikeaa sanoa viimeisen kerran heipat. Nyt pystyn puhumaan Kapusta jo itkemättä, mutta tulee edelleenkin hetkiä, jolloin toista kaipaa niin että kyynel vierähtää. Ja lähes joka päivä kuulen kun se haukkuu pihalla, kynnet kopsaa lattiaan ja öisin sänky notkahtaa niin kuin toinen yrittäisi sinne hiipiä. Ikävä on.
viiba (Ei varmistettu)
8.2.2015 at 19:37Voi ei, osanotot teille <3
kolmisen vuotta sitten saattelin oman kissavanhukseni, 18 vuotiaan sellaisen, viimeiselle matkalleen. Voi sitä hysteerisen itkun määrää. :( Kun pääsin kotiin eläinlääkäristä, kaiken sen itkun jälkeen, oksensin. Suru oli niiiin fyysistä että sattui. Ja se ikävä. Se on vieläkin. Nytkin tuli kyynel silmäkulmaan kun muistelin, niisk. Ja tyhjä paikka on meilläkin, edelleen, ei kukaan voi paikata sellaista paikkaa, joka 18 vuotta on ollut täytettynä pörröisellä rakkaudella. <3
Kristaliina
8.2.2015 at 19:51Kiitos näin yhteisesti kaikille osanotosta! Nämä empaattiset viestit ovat tuntuneet tärkeiltä tässä tilanteessa, kiitos <3
Isot surunvalittelut myös teille muille, jotka olette menettäneet lemmikin. Joko nyt tai vaikka kymmene vuotta sitten. Ei se unohdu. Suru varmasti muuttaa muotoaan ajan kuluessa, mutta rakkaat muistot ovat ikuiset. Tämä suru on yhteinen <3
Momo (Ei varmistettu)
8.2.2015 at 22:16Voi voi, lämpöisiä ajatuksia teille. Ihan todella eläin voi olla tärkeä osa perhettä. Meidän kissavanhus kuoli jokunen vuosi sitten myös juuri vähän ennen joulua. Koko perhe oli ihan surun murtama. Isä itki, vaikkei ollut oman isänsä hautajaisissa itkenyt. Äiti osti surussa ja paniikissa kummallisia joululahjoja, aattona niille vähän jo naurettiin. Lohdullista kuitenkin, että saitte olla viimeiset hetket yhdessä. Toivottavasti pystytte nauttimaan lomastanne, se on ihan luvallista!
Cpop
8.2.2015 at 22:25Voih, otan osaa ):
Tuli heti mieleen oma rakas kissani joka kuoli n.4v sitten. Ei hän vanha edes ollut, mutta sitäkin rakkaampi. Yhä mietin kuinka kaunis osa perhettämme ja lapseni elämää hän olisi ollut, jos olisi vielä täällä. Onneksi on muistot ja kuvia <3
naurulintu (Ei varmistettu)
8.2.2015 at 22:29Niin paljon voimia täältä sinne… <3
Viimeisen vuoden ajalta tyhjät paikat on tulleet tosi tutuiksi. Ensin meni koira aika lailla tasan vuosi sitten, ja tuossa joulun alla kissa. Vanhoja mammoja olivat jo kumpikin, mutta silti se lähdön hetki tuli ihan liian äkkiä… Suru on ja pysyy, mutta on sen rinnalla paljon iloakin. Niin menneestä kuin tulevasta. Tänään yksi niistä tulevista ilonaiheista sisaruksineen puri mua varpaasta ja nuoli kädestä, kun käytiin katsomassa mun vanhempien uutta koiranpentua. <3
Katie
9.2.2015 at 01:46Voi ei, otan osaa minäkin. :'(
Jeba
9.2.2015 at 08:20♥