Typerä turisti

Facebook muistutti juuri 14 vuoden takaisesta tapahtumasta – ehkä elämäni mehevin ”oi mikä typerä turisti” -hetki. Omat typeryydet on aina hauska jakaa, vaikka ne olisivatkin 14 vuoden takaa. Joten tästäpä tulee!

Paikka: Kamputsea, Angkor Wat
Vuosi: 2010
Turistit: minä ja Joel*
Typeryyden aste: massiivinen

*) toki kutsuimme itseämme tietysti reppureissaajiksi emmekä turisteiksi.

No niin, nuori ja rohkea reppureissaajapariskunta on löytänyt tiensä Thaimaasta Kamputseaan, Siem Reapiin. Tarkoituksena tietysti ihmetellä huikeita viidakon keskellä piileskeleviä Angkor Watin temppelialueen raunioita.

Eikä tietystikään millään tuktukilla saatikka bussilla.

Me vuokrataan polkupyörät! Viiletetään fillareilla viidakon keskellä niin kuin ne vapaat sielut, joita me ollaan!

Ja valitaan tietysti se pisin reitti. Tietysti, mehän ollaan tällaisia seikkailijoita!

Tarakalla näkyy se huikea varustetaso, jolla oltiin liikkeellä.

Ensimmäinen päivä sujuu upeasti. Rullailemme fillarinrotiskoillamme pitkin möykkyisten teiden pientareita. Tutustumme ensin yhteen temppelirykelmään, sitten seuraavaan. Lueskelemme karttaa, jatkamme hyvällä fiiliksellä matkaa syvemmälle viidakkoon, ja hengailemme rauhassa hengästyttävävillä viidakon valtaamilla temppelinraunioilla.

Aurinko paistoi kauniin kultaisena, kun pysähdyimme karttoihimme merkatun fillarireitin kaukaisimpaan kolkkaan ja laitoimme fillarimme parkkiin. Miten uskomaton fiilis – ja aurinkokaan ei enää paahda vaan lämmittää lempeästi. Eikä ketään missään! Tätä seikkailu on parhaimmillaan!

Niin upeat rauniot nämä täällä! Räpsin kuvia kauniissa valossa – ajatella, me ollaan täällä ihan kahdestaan – tämähän on päivän upein hetki tämä auringonlask…

VOI PASKA.

Voi paskan paskan paska.

Niin että mitenköhän me ajateltiin päästä täältä pois auringolaskun jälkeen?

Viidakossa! Me ollaan ihan täydessä viidakossa! Luultiinko, että me täällä katulamppujen katveessa pyöräillään! Fillareissa ei (tietenkään) ole minkäänlaisia lamppuja, ja kun tänne tulee pimeä, se hitto vie on pimeä.

Paniikki ei pelkästään hiipinyt vaan vyöryi päälle täysivaltaisena.

Nyt äkkiä poljetaan ainakin niin pitkälle kuin päästään ihmisten ilmoille päin! Ei mitään saumaa, että ehdittäisiin lähellekään asutuksen aluetta, mutta jos edes mahdollisimman lähelle.

Säntäämme fillareille ja lähdemme polkemaan niin nopeasti kuin polkimet vatkaa.

Pienenä matkanteon yksityiskohtana mainittakoon nyrkin kokoinen hämähäkki, joka tipahti niskaani juuri, kun hämärä alkoi puristaa viimeistä otettaan. Seittiä kaikkialla! Hiuksissa, naamassa, selässä, jaloissa, ennen kaikkia käsissä. Kiljuin henkeni edestä, kaaduin pyörällä ja heilutin inhottavaa limanauhaa irti käsistäni niin, että aiemmin päivällä ostamani rannekorut kimpoilivat polulta viidakkoon.

”EI OLE AIKAA ETSIÄ NIITÄ!”, kiljuin, nostin fillarin ylös ja jatkoin poljinten sotkemista.

Ja sitten oli ihan pimeää.

Matkaa päätemppelin alueelle oli vielä parikymmentä kilometriä. Ja sieltä toki vielä Siem Reapiin viitisen kilometria. Niin että siellä me sitten oltiin mustaakin mustemmassa pimeydessä – kun ottaa askeleen, ei tiedä, osuuko se tiehen vai ojaan.

Nooh. Oli meillä otsalamput.

Ei me ihan pönttöjä oltu hei.

(oltiin me)

Otsalamppujen valossa ei uskaltanut fillaroida, mutta ainakin päästiin kävellen ja pyöriä taluttaen kävelyvauhtia eteenpäin. Kyllä hei tästä selvitään. Kuinkakohan kauan kestää kävellä tästä majapaikkaan?

(katsoin juuri googlemapsista, että missä me oltiin, joten osaan vastata aika tarkkaan: neljä tuntia, kaksikymmentä kolme minuuttia – tosin googlemaps ei varmaan ota huomioon kävelytahtia otsalampun kanssa pimeydessä)

Jonkin aikaa käveltyämme jostain kuuluu pörinää. Mopoilija! Mopoilija, jolla on etuvalo!

Hän tajuaa tilanteemme, ja – oi ihmettä! – hän asettautuu edellemme ja huutelee jotain. Tajuamme! Hän aikoo olla valomme!

Nousemme pyörän selkään ja lähdemme hitaasti rullailemaan: mopo edellä, me tiiviisti perässä mopoilijan etuvaloa hyväksikäyttäen.

Jossain vaiheessa eteen tulee muitakin, mopoilijoita, tuktuk-kuskeja. He vaihtavat välillä ”vetovuoroja”, kun toisten reitit menevät muualle, mutta huolehtivat keskenään sopimalla (mehän ei siitä mitään tajua), että kun joku kääntyy eri suuntaan, saamme ”valaisijan” jostain toisesta.

Riemastutti, sellainen jännityksen laukaisema kupliva hysteria! Ei ole totta, mehän selvitään tästä! Mitkä ihanat ihmiset täällä meitä urpoja auttaa!

Voi olla, että ei oltu ensimmäisiä eikä viimeisiä turistiurpoja, jotka eivät tajua, että VIIDAKOSSA EI OLE KATULAMPPUJA. Vaikka vieläkin vähän muistelen niitä käsikoruja, jotka sinne polulle jäivät.

85