Meillä on kaksi lasta, jotka molemmat ovat (oletukseltaan) tyttöjä.
Tällä hetkellä – tätä tosin on hankala arvioida ikäeron takia – lasten kiinnostuksen kohteissa näyttää olevan jonkin verran eroja. Toinen valitsee pupun ja toinen krokotiilin. Toinen haluaa tanssiessaan sipsuttaa ja toinen tykkää tömistää. Toisen lempivärit ovat vaalea lila ja pinkki, toisen taas vihreä.
Mutta ikävaihe tekee paljon: viisivuotiaalle merkitsee todella paljon ystävien esimerkki, kun taas kolmivuotias tuntuu olevan makuasioissaan vielä (?) ”itsenäisempi”. Myös esikoisen lempiväri vielä 3,5-vuotiaana oli muuten vihreä. Sitten alkoi päivähoito ja iski parissa päivässä ihan täysillä prinsessat. (missä siis ei ole mitään pahaa!)
Tytöt lähdöss… Lapset lähdössä hoitoon.
Tein aikoinaan vähän yli vuoden ikäisen esikoisen kanssa hauskan pikkutestin. Ostin hänelle kierrätysryhmästä yhtä aikaa meidän talouden ensimmäisen nuken ja ensimmäisen auton. Annoin ne molemmat yhtä aikaa leikkiin ja katsoin, mihin lapsen kiinnostus kohdistuu. Siitä täällä.
Meidän lapsemme ovat hyvin ”prinsesssaisia” makumieltymyksiltään – tai etenkin viisivuotiaalle on tärkeää, että asiat ovat kauniita. Vaatteissa, leluissa, mutta vaikkapa myös luonnossa. Hän ihastelee kukkia ja puiden vehreyttä; huokailee kauniiden maisemien edessä lumoutuneena.
Veikkaan, että hyvin paljon kaikesta tästä on imetty lapsen ystävistä, saduista ja leluista. Ja kuka nämä jälkimmäiset on (ainakin osittain) valinnut…? Me vanhemmat.
Tytöt ratik… Äiti ja lapset ratikassa.
Vaikka ajattelemme olevamme sukupuolisensitiivisissä asioissa jonkin verran valveutuneita, olen aivan sataprosenttisen varma, että meidänkin käytöksemme ja valintamme ohjautuvat sen perusteella, että ajattelemme lastemme olevan tyttöjä.
Itseäni häiritsee itsessäni, että puhuttelen lapsiamme jatkuvasti juuri tytöiksi: ”Hei tytöt, tulkaas…!” Miksi juuri sukupuolen perusteella heitä nimittelen? Teen sitä koko ajan. Ihan koko ajan. Blogissakin puhun jatkuvasti ”meidän tytöistä”. Nimitys on niin alitajuntaan istutettu, että ihan hämmennyn, kun joskus leikissä onkin mukana jonkun ystävälapsen veli. ”Hei tytöt… ja pojat!”. Olisiko niin vaikea sanoa, että lapset? L-A-P-S-E-T. Minulle näköjään on. Ja se johtuu ihan tavasta ja sitä, että näin olen koko elämäni ajan kuullut puhuttavan. Sitä on tosi vaikea kitkeä itsestä irti.
Samanaikaisesti tiedän, että se varmasti vaikuttaa.
Tämä tutun FB-feedistä bongaanani BBC:n julkaisema video oli erittäin pysäyttävä – suosittelen tämän katsomista jokaiselle, herättää nimittäin ajatuksia!
Suomessa on tehty (ainakin) sellainen havainnoiva tutkimus, miten päiväkodin työntekijät puhuttelevat eri tavoilla pinkkiprinsessavaatteisia kuin actionsankarivaatteisia lapsia. Sekin on hyvin pysähdyttävää.
En syytä meidän perheen aikuisia stereotypioistamme enkä tytöttelystä – enkä ketään muitakaan aikuisia. Videollakin on tosi hyvä juttu se, että testihenkilöitä ei paheksuta, vaan asiaan suhtaudutaan positiivisesti ja.. …silmiäavaavasti, ei tuomiten.
Tytöt mustik… Lapset mustikassa.
Omaa toimintaansa ja omia stereotypioita on kuitenkin hyvin tervettä joskus tarkastella.
Ja vähän ravistella itseään.
PS. Aiemmin samasta aiheesta tässä blogissa mm. täällä, täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä – heh aika monta pientä esimerkkiä tässä vuosien varrella. Aikoinaan annoin pienen kommentin Ylellekin täällä.
Ja jos joku ei ole vielä nähnyt tätä (kröhöm) hyvin mieleenkiintoista muutaman päivän takaista keskustelua ”tyttöjen ja poikien henkareista”, niin Emmi Nuorgamin FB-sivulta löytyy täältä. Välillä iskee huvitus, välillä epätoivo.
29
Kahvittelija
18.8.2017 at 11:27Meidänkin esikoinen on tuollainen kukkien nuuskija ja maisemien ihailija. :D
Mä tajusin just, kun aloin oikein pohtia tätä asiaa, että vaikka nimitän meidän lapsia tytöiksi keskustellessani jonkun ulkopuolisen kanssa esim. ”Tytöt aloitti just päiväkodin” niin en koskaan puhuttele heitä yleisnimellä tytöt. (”Tytöt, tulkaapas syömään!” tms.) Mä ja mies molemmat kutsutaan molempia aina nimellä (usein kyllä kaikenlaisilla lempinimillä). Tämä ei ole multa ainakaan ollut kyllä mitenkään tietoista toimintaa, mutta onkohan alitajuisesti vaikuttanut se, miten rasittavalta tuntui aina, kun oma äiti käytti musta ja mun pikkusiskosta yhteisnimitystä Tytöt. Oli mun isoveli ja sitten oli ”tytöt”. ”Tytöt vois siivota keittiön”, saatettiin vaikka todeta ruoan päätteeksi. Muistan ajatelleeni useammankin kerran (varmaan vasta teini-iässä alkoi ärsyttää), että me ollaan mun siskon kanssa IHAN OMIA PERSOONIA! :D Mun äiti ei varmaan edes tajunnut tekevänsä näin, se ”Tytöt!” tuli aina niin automaattisesti.
Anu
18.8.2017 at 11:39Oma lapseni oli päivähoitoryhmänsä kanssa mukana Tasa-arvoinen kohtaaminen päiväkodissa -hankeessa eli meillä tämä on tosi tuttua kauraa jo viimeisen viiden vuoden ajalta. Tutkimuksessa yksi mikä nousi myös esiin oli se, että tyttöjä herkemmin puhuteltiin tyttöinä kun vastaavaa poikaporukkaa kutsuttiin nimillä (Tytöt tulkaa tänne vrt Ville, Kalle ja Janne tulkaa tänne). Toisaalta sitten taas pojan haluun koristautua suhtauduttiin osin todella negatiivisesti ja etenkin sijaisten vaikutus ryhmän toiminnassa korostui näissä kohdissa.
Lapseni ryhmässä tilannetta lähdettiin ratkaisemaan ohjatun roolipelin kautta. Lapset olivat itse aikaisemmin kehittäneet laivaleikin, jota aikuiset alkoivat moderoida. Kapteenin roolia annettiin vuoron perään jokaiselle ja jokainen pääsi itse kuljettamaan tarinaa vuorollaan halumaansa suuntaan. Samoin kiinnitettiin huomiota siihen että lapsia puhuteltiin nimillä tai lapsiksi sukupuolen asemasta. Mutta tuon hankkeen seuraukset kantavat todella pitkälle. Nyt nämä hankeryhmässä olleet lapset ovat jo aloittaneet ekan luokan ja he edelleen toimivat hyvin ryhmissä edelleen sukupuoleen katsomatta. Esim oma ekaluokkalaiseni kutsumassa synttäreilleen kavereita aika 50/50 tytöistä ja pojista
Malla
18.8.2017 at 11:50Meidänkin esikoinen 5 v. rakastaa kauneutta. Hän rakastaa kukkia, kynttilöitä, värejä, kauniita vaatteita jne. Lempiväri on punainen. Pitää hirmuisesti myös pinkistä, mutta välillä sanoo sen ”olevan enemmän tytöille”. Vaatteista valitsee ne joissa on kauniita kuvia tai värejä, ei halua pukea tyyliin tumman sinistä paitaa. Hän on poika. Vastapainona hän on äärimmäisen kiinnostunut tekniikasta, kaikki laitteet & koneet ja niiden toiminta on äärimmäisen kiinnostavaa. Itsekin rakastan kauniita asioita, joten luulen tämän osittain ”tarttuneen”. Hän on poika. Kuopus 3 v. ei ole läheskään niin esteettinen. Hän rakastaa kaikkea liikunnallista, palloja, leluja ja eläimiä. Lempiväri tällä hetkellä sininen. Minäkin yritän välttää sanomasta pojat, joskus käytän sanaa poikaset, kun puhun heistä muille. Mutta pyrin käyttämään heidän nimiä. Erityisesti kun puhun heille puhun nimillä samoin mieheni. Juuri niin kuin ensimmäisessä vastauksessa niin en halua yhdistää heitä ”pojiksi” vaan pitää heidät omina persoonina. Pyrin myös esim. puistossa sanomaan, että ”katsopas kun toinenkin lapsi tuli tänne leikkimään” enkä että tyttö tai poika tuli leikkimään. ihan vaan siksi kun olen miettinyt juuri sitä, että miksi minun pitäisi ensimmäiseksi korostaa leikkimään tulleen lapsen sukupuolta.
cpop
18.8.2017 at 12:00Itsekin huomaan puheessa herkästi sukupuolittavani asioita ja ihmisiä vaikka yleisesti pyrin olemaan sensitiivinen ja oman persoonallisen kokemukseni mukaan olen luonnostani aika ”rajaton” mitä tulee näkemykseen sukupuolesta. Tytöt/pojat/naiset/miehet/sedät/tädit jne tulee hirmu herkästi puheeseen vaikka aivan hyvin voisin käyttää yleistävästi lapset/aikuiset/ihmiset/henkilöt tmv.! Tytöttelen ja neidittelen myös lastani nykyään liian usein, kun hän on itse alkanut puhumaan itsestään tyttönä (missä ei mitään väärää tietenkään ole) ja olen kai sillä verukkeella antanut itselleni luvan puhutella häntä sukupuolensa kautta, korostaen sitä, mikä on kuitenkin ihan turhaa. Leluissa, leikeissä on ollut helpompi kunnioittaa lapsen omia mieltymyksiä ilman sukupuolittamista ja ollaankin aina pyritty tarjoamaan vähän kaikkea. Meillä leikitään mm.prinsessa ninjoja ja autoilla nukkekotia. Päivähoidon myötä lapselle on selkeästi muodostunut stereotyyppisempiä näkemyksiä sukupuolirooleista, muttei onneksi niin että hän itse kokisi niiden rajoittavan hänen omaa olemustaan. Hieman kuitenkin ahdistaa, kuinka hänet tullaan vastaanottamaan mm.kouluelämässä, kun oletuksena on että ”tytöt istuu hiljaa ja tekee kiltisti mitä käsketään”. Itse en koskaan tuohon muottiin mahtunut ja peruskoulu oli varsin ahdistava kokemus jo pelkästään sellaisenaan + siihen päälle kiusaaminen. Tytöille myös usein sysätään liikaa vastuuta kiusaamistilanteissakin, kun poikien käytöstä oikeutetaan mm.sanomalla ”pojat on poikia” ja kiusaamistilanteisiin puututaan vasta kun joku tulee siitä erikseen sanomaan.
Periaatteen Nainen
18.8.2017 at 12:07Jep, olin eilen samojen ajatusten ja henkareiden äärellä. Meillä ohjailen varmasti jatkuvasti lapsia (ts. kolmea poikaa) sellaiseen ”poikamenoon”, ja kutsun heitä kyllä usein pojiksi (tai tyypeiksi, apinoiksi, höpsöiksi… rakkailla lapsilla on monta nimeä ja usein on helppo niputtaa koko kolmikko yhteen jollain määreellä).
Ja kirjoittelin juuri siitä, miten Espanjassa lasten sukupuoliroolit ovat entistäkin ahtaammat, näin ulkopuolisen silmiin. Suomessa kuitenkin näistä asioista puhutaan, niitä tiedostetaan ja joskus niille jopa tehdäänkin jotain – vaikka monille se tuntuu olevan sitä mielensäpahoittamista pikkuasioista, kun ei satu omaa identiteettiä ja elämää koskemaan. Argh.
Laura
18.8.2017 at 13:23Meillä on tyttö ja poika, joten onneksi oletuksena tulee kajautettua yleensä ”Lapset!” -komennus :) Sukupuolineutraali en väitä itsekään olevan, mutta olen yrittänyt kyllä korostaa, että saa tykätä siitä mistä tykkää. Joko olen epäonnistunut surkeasti tai sitten lapseni vaan ovat luonnostaan älyttömän stereotyyppisiä: poikani tykkää peleistä, Star Warsista, taistelusta ja tuhoamisesta ja tyttöni kauniista asioista ja koristautumisesta. Nukeilla hän ei ole toisaalta koskaan leikkinyt, ja isoveljen esimerkki ohjaa hänen kiinnostustaan esim. Pokemonien pariin, josta sitten taas suurin osa hänen tyttökavereistaan on ihan pihalla (kun ovat esikoisia, joilla vain pikkuveljiä). Olenkin ylpeä siitä, että hänellä on myös sellaisia kiinnostuksen kohteita.
Tosin toisin päin tämä ei toimi, eli isoveli ei kyllä ole yhtään kiinnostunut pikkusiskonsa hörsellyksistä. Ikäkin tässä varmaan vaikuttaa, sillä tuollainen ekaluokkalainen poika on koko ajan tarkempi siitä, ettei vaan tykkäisi mistään ”tyttöjen” jutusta…
Norskin vaimo
18.8.2017 at 13:23Nää on niin jänniä!
Mun kaksikielinen lapseni sanavarastoon ei kuulu tällä hetkellä ollenkaan tyttö tai poika. Lapsi (ja paljon muutakin) sen sijaan on osattu jo pitkään. Juuri viikko sitten aloin pohtimaan pitäisikö minun alkaa aktiivisesti käyttää sanoja tyttö ja poika että lapseni oppisi ne myös. Olen hänen ainoa arkinen suomenkielinen kontaktinsa. Kokeilin sitten välillä puhua muista lapsista tyttöinä ja poikina (täällä Norjassa ei kyllä tarvitse arvailla vanhempien mielipidettä lastensa sukupuolesta kun värikoodaus jyllää), mutta tunsin oloni todella hölmöksi. Lasken nyt sen varaan että kirjat ja piirretyt opettavat nuo sanat :D
Omat vanhempani puhuivat lapsista tyttöinä ja poikina. Miehet ja naiset olivat setiä ja tätejä. Tein itse ihan vaan periaatepäätöksen että rupean puhumaan lapsista ja aikuisista (tarvittaessa miehistä ja naisista). Tosi äkkiä siihen asettui ja nyt hämmennyn kun oma äitini puhuu lapselleni tyyliin ”Tuo tyttö menee leikkimään tuon tädin kanssa”.
Veera
18.8.2017 at 15:24Mua kyllä välillä harmittaa lapseni puolesta, kun häntä lähes päivittäin kutsutaan tytöksi. Hän on siis poika ja kokee itsensä pojaksi tällä hetkellä. Hänellä on ihan valkoinen pitkä kihara tukka, joka on kuulemma se tekijä miksi häntä puhutellaan tytöksi. Aikuiset ihmiset ovat selvästi myös lukutaidottomia, sillä tätä tytöttelyä tapahtuu myös vaikka hänessä olisi nimilappu tai hän olisi lääkärin vastaanotolta. Hänellä on siis tyypillinen suomalainen pojan nimi. Mielestäni olisi kohteliasta puhutella toista myös siksi henkilönä tai lapsena, että ei aiheutuisi turhaa mielipahaa. Lapsi on onneksi reipas ja hän sanoo yleensä kaikille kuuluvalla äänellä, että minä olen kyllä poika. Tämä ei ole toistaiseksi häntä kamalasti häirinnyt, eikä hän myöskään halua lyhyttä tukkaa. Hän saa siis pitää mielettömän kauniin ja upean tukkansa ihan niin kauan kuin siinä viihtyy. En ole itsekkään sukupuolineutraali kasvattaja, mutta yritän kiinnittää asiaan huomiota. Ainakin haluan kunnioittaa kaikkien ihmisten persoonallisuutta ja ihmisyyttä.
krista
18.8.2017 at 15:57Hupsis tuli kahteen kertaan, kun oli jumittunut (en tiedä miksi, nää on näitä mysteereitä) ensin roskapostiviesteihin. Vapautin sieltä ja poistan tuplan!
Miima
18.8.2017 at 18:45Mä taas en ymmärrä, mitä pahaa tytöttelyssä tai pojittelussa on. Oma tyttäreni on milloin tyttö, tirppa, muija tai pikkuakka, eikä mikään näistä nimityksistä ole millään tavalla alentava tai hänen arvoaan halventava. Olen kotona opettanut (ainakin yrittänyt), että me naiset ollaan ihan yhtä hyviä ja päteviä kuin miehetkin, ja että tyttönä(kin) oleminen on muuten ihan pirun kivaa. Sukupuoli ei määritä ihmistä millään tavalla, mutta ei sen tarvitse mikään salaisuuskaan olla.
Veera
18.8.2017 at 20:40Kyllä se tytöttely voi haitata, jos ei ole tyttö vaan poika. Tarkoitan siis sitä että jos ei voi olla aivan varma siitä mitä sukupuolta henkilö edustaa ei kannattaisi arvailla. Poikani pukeutuu usein steretypioiden mukaisiin ”poika vaatteisiin” koska tykkää autoista, koneista ja dinosauruksista. Hänellä on myös kaksi siskoa ja kaikille lapsille on tarjottu kaikenlaisia leluja, värejä ja vaatteita. Kiinnostuksen kohteet on mielestäni vaihdellut myös paljon iästä riippuen, kuten Kristakin kirjoitti.
Miima
18.8.2017 at 20:53No joo, siitä olen samaa mieltä. Jos ei tiedä, niin ei kannata tosiaan arvailla. Se menee aavistuksen verran samaan kategoriaan kun pyöreämmässä kunnossa olevan naisen raskausveikkailut, saattaa pikkasen vihlaista sielua.
Miima
18.8.2017 at 18:52Lisäyksenä vielä edelliseen, niin se meidän pikkumuija kokkailee leikkikeittiössään, ihastelee kauniita kukkia ja perhosia, ja järjestää teekutsuja vaaleanpunaiseksi sisustetussa leikkimökissään. Sen jälkeen ajelee pikkuautoilla kilpaa, ottaa painimatseja isänsä kanssa, kiipeää puuhun ja potkii jalkapalloa kuin vanha tekijä. Hänellä on vaaleanpunainen yksisarvispehmo, jonka nimi on Talvikki, ja se on poika. Kavereista taitaa löytyä itseasiassa enemmän poikia, kuin tyttöjä :D viimeeksi kun saunoimme kahdestaan, neiti huokaisi onnellisena, että onpa ihana naisten saunavuoro. En siis koe, että tytöksi kutsuminen on mitenkään vahingoittanut lastani.
Anu
18.8.2017 at 20:37Ei siinä tyttöydessä ja poikuudessa ole mitään vikaa jos se ei samalla pidä sisällään oletusta siitä että tytöt ovat tietynlaisia tai pojat tietynlaisia.
Ja sitten kun on vielä sekin, että sukupuoli ei aina ole mitä ulospäin näkyy. Tärkeintä olisi pyrkiä kohtaamaan lapset aina yksilöinä ja silloin se sukupuolen leimaaminen on tarpeetonta.
Miima
18.8.2017 at 20:50No niin, se onkin tärkeintä. Ja IMO näihin oletuksiin pystyy äärimmäisen paljon vaikuttamaan kotona puheissa ja omalla esimerkillä.
Piipo79
18.8.2017 at 21:55Minusta se että pinkistä tai ns. tyttöjenjutuista tehdään ’ongelma’ ja yritetään neutralisoida sitä, korostaa edelleen tätä eroa ja uskomusta että pinkki tai nuket ovat höttöä. Ei kait epätasa-arvoa saada neutraloimalla erilaisuutta pois? Sehän olisi sama kuin eri kulttuurit saataisiin tasa-arvoisiksi vaan poistamalla kaikki ulkoiset merkit? Itse näkisin että siinä missä vihreä sininen ja keltainen niin pinkkikin on ok, kunhan se ei määritä miten pitää käyttäytyä. Ps. Meillä nuorempi (2,5v) on pinkki kaulakorutyttö ja vanhempi (5v) ei ole oikeastaan koskaan ollutkaan vahvasti pinkkikaudessa, hän on halunnut luurankopukua naamiaisiin jne. Saman kasvatuksen saaneet ja olen ehkä kummallekin ostellut pinkkiä ja tyttöjen juttuja yhtä paljon :-) Eli sanoisin että kyse temperamentista. Molemmat tyttöyden muodot on mielestäni oikein passeleita! Minua ei myöskään haittaa sanoa heitä tytöiksi, olen ylpeä tyttöjen äiti.
Sandei
19.8.2017 at 01:13Me puhutaan tosi luontevasti meidän lapsista aina lapsina vaikka meillä on kaksi tyttöä (4- ja 1-vuotiaat). En muista koskaan sanoneeni että teen jotain tyttöjen kanssa tai tytöt tänne tms. En tiedä mistä tämä tulee mutta olen tähän puhetapaan tyytyväinen. Mutta se mikä itseltä aina lipsahtaa (ja mitä inhoan) on se kun joskus kehun isompaa lasta ja sanon että olet kiva tyttö. Miksi en voi sanoa lapsi? Eihän se nyt toisaalta haittaa mutta kun en juuri koskaan muulloin kutsu häntä tytöksi niin se jotenkin alleviivaa sitä tyttöyttä. Ärsyttää mutta aina se sama lipsahtaa.
Neiti Nimetön
19.8.2017 at 11:27Minulle suuri herätys oli, kun menin lasten -poikani ja tyttäreni – kanssa juhliin ja oltiin pukeuduttu vähän paremmin; tytöllä röyhelöinen tunika ja farkut ja pojalla siisti kauluspaita ja farkut. Tytölle kommentoitiin muiden juhlijoiden toimesta useampaan otteeseen, että ”oletpa hienona!” (”Du var så fin i dag”) Lopulta poikani avasi suunsa ja kysyi, että eikö hän ole ollenkaan hienona.
On todella tärkeää kiinnittää aikuisena huomiota siihen, miten lapsille puhuu ja mitä adjektiiveja käyttää. Lapset kyllä kiinnittävät huomiota, jos aikuiset eivät.
Tilia
19.8.2017 at 17:59Jos poikien juhlapukeutumista kommentoitaisiin edes kymmnesosa siitä, mitä tyttöjen, joku aikuinen mieskin saattaisi joskus tulevaisuudessa viihtyä juhlavaatteissa? (On muuten tosi vaikeaa edes löytää pojille kivoja juhlavaatteita, ainakin täällä kehä 3:n ulkopuolella. Kaikki kotimaiset lastenvaatemerkit tekee vain tunikoita tytöille ja äideille.)
Rinkeli
19.8.2017 at 20:17Nähtiin teidät tänään Piruetissa tanssimekko-ostoksilla, mutten uskaltanut tulla moikkaamaan. Tunsin itseni hirveäksi stalkkeriksi, kun miehelle yritin murahdella että tossa on se puutalobaby jota luen! :D Oltiin myös ostamassa meidän typykälle tanssimekkoa.
krista
19.8.2017 at 21:29No äääääh hitsi oisit vaan tullut juttelemaan!!! Vielä kun olisit sanonut nimimerkkisikin, niin varmasti olisin ”tiennyt” sut, sun nimimerkki on jäänyt mieleen! :) Mulle silloin tällöin joku tulee juttelemaan, ja aina yhtä kiva mieli siitä tulee! (tai siis koskaan kukaan ei ole tullut haukkumaan, heh)
–
Joo meidän piti käydä katsomassa voimistelunauhojen hintaa, oltiin matkalla eläinmuseosta syömään ja Seela oli jo liian väsynyt pyörimään siinä ruuhkassa (oli Joelin kanssa siinä ulkona). Mutta sit mä jotenkin huumaannuin (tosi ihana palvelu oli, vaikka kauppa oli ihan täynnä) ja sit ostettiin Silvalle tanssitossut ja jumpppapukukin. Vaatteet ovat olleet päällä ja nauha pyörinyt jo koko illan :)
–
Hah nyt mä täällä mietin, että kuka sä oisit siellä ollut – mutta en mä muista :) Siellä oli niin paljon ihmisiä! Ois ollut kiva tavata livenä!
Rinkeli
20.8.2017 at 00:08Joo tosi hyvä palvelu oli! Mekin saatiin heti apua vaikka oli tupa täynnä.
Mä instaan jo vastasinkin, että mentiin sinne museoon Piruetin jälkeen kun meillä oli vielä 1,5h parkkiaikaa jäljellä siinä lähellä :D
Me oltiin ne jotka oli siinä kassalla kun tulitte jonoon. Meidän 3v tyttö antoi just rahaa kassalle mekostansa. Toki bongasin sut sieltä jo aiemmin hah :D
Piia
21.8.2017 at 22:14Mua ei tytöttely tai pojittelu haittaa, mutta lelujen ja leikkien sukupuolistaminen (onko edes sana..) ärsyttää. Esim, kun esikoista odotin, eikä haluttu sukupuolta tietää etukäteen, oli appiukko ostanut jo kauko-ohjattavan veneen lapselle. Puhui kuinka pojan kanssa sitä sitten ajeluttaa läheisellä lammella. Totesin että voihan tyttökin sitä ajeluttaa, oli vastauksena mulkaisu ja murinaa ettei tytöt tollasilla leiki.
Neitihän meille syntyi ja nyt 1v syndeille pyydettiin lahjaksi legoja. Anoppi harmitteli ettei hänellä ollut antaa tarpeeksi tyttömäisiä legoja..? Ihan hyvin voi tytöt kiipeillä puissa ja leikkiä kuorma-autolegoilla.
Koen myös tosi epämukavaksi pukea tytärtä röyhelöihin ja prinsessamekkoihin ja huomaan ettei tyttökään niissä viihdy. Mutta vanhakansa taitaa odottaa selkeää rajaa ja muuria sukupuolten välillä.
mutta vaikkei olla miehen kanssa vedetty mitään rajaa ”tyttöjen ja poikien leluihin”, rakastaa neiti työnnellä nukkea vainuissa ja ”kokkailla” astioilla. Mutta neiti on luonteeltaan rakastava ja hoivaava, niin on tullut häneltä itseltään nuo leikit. Lempikirja on kuitenkin autokorjaamo-kirja (ja joululaulu-kirjanen, ei kyllä mun äänihuulille hyvä).
Menikö ihan kokonaan ohi aiheen? :D