Tämä postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Kirkon ulkosuomalaistyön kanssa.
Jännä juttu. Oikeastaan ihan joka kerta, kun lähden täällä Fuengirolassa omasta ulko-ovesta ulos, törmään kadulla tuttuihin. Moikataan, jutellaan, vaihdetaan kuulumiset. Itse olen jo siihen ihan tottunut, mutta täällä vierailulla olevaa äitiäni se jatkuvasti huvittaa: Sähän pysähdyt joka kadunkulmalle juttelemaan! Miten sulla voi olla täällä noin paljon tuttuja?
Syitä tähän on varmaan monia.
Ensinnäkin näin ”ulkosuomalaisena” se suomalaisuus on jotenkin tärkeä yhdistävä tekijä. Helsingissä bussissa istuessa keskustelunavaajaksi ei oikein riitä se, että ”ai hei säkin olet suomalainen!”. Mutta täällä se on jo täysi syy alkaa jutella ja tutustua. Hei minkä ikäiset lapset teillä on? Kuinka pitkään olette? Missä päin asutte? Tehdäänkö leikkipuistotreffit?
Toinen syy on varmaankin se, että ehkä täällä asujat tai talvioleskelijat ovat ikään kuin ”sosiaalisesti avoinna” uusille suomalaiskontakteille. On helpompi alkaa juttusille, kun aika suurella todennäköisyydellä se toinenkin osapuoli siitä ilahtuu ja tutustuu mielellään uusiin ihmisiin.
Lisäksi varmasti tämä espanjalainen iloinen puheensorina vähän niin kuin vahingossa tarttuu meihin suomalaisiinkin. Elämä tuntuu kaikin puolin aktiiviselta.
Yksi tärkeä suomalaisia sosiaalisesti yhdistävä taho täällä on Aurinkorannikon suomalainen seurakunta. Heti tänne ensimmäistä kertaa tutustuessa (lähinnä kun tutustuttiin lasten päiväkerhoon) ajattelin, että tavallaan tilanne on vähän sama kuin 80-luvun Kuusamossa, kun minä itse olin lapsi: esimerkiksi koululaisten iltapäiväkerhoille ja lasten muille kerhoille oli oikeastaan olemassa vain yksi järjestävä taho, seurakunta. Niinpä sitä vähän niin kuin automaattisesti oltiin seurakunnan toiminnassa mukana, oli uskonnollinen ajatusmaailma sitten taivaallista tai maallista tasoa.
Ja se on mun mielestä ihan älyttömän hyvä, kaikki pisteet täkäläiselle seurakunnalle. Järjestämällä esimerkiksi meille lapsiperheille toimintaa, jossa ei kirkon jäsenkirjoja kysellä, saa perheet mukaan toimintaan ja osallistumiskynnyksen matalalle. Ihan konkreettisesti tunnen, että seurakunta on tullut täällä asumisen myötä lähemmäs meidän perhettä kuin ennen. Ja juuri siksi, että sillä on ollut meille aitoa, meidän perheen elämää koskettavaa annettavaa.
Seurakunnan kerhon pihamaalla.
Erityisesti kahtena ensimmäisenä talvena suurin osa meidän täkäläisistä tutuista oli peräisin joko seurakunnan Pacosintuvan päiväkerhosta tai perjantain avoimesta perhekerhosta. Perjantain perhekerhon päätteeksi mentiin usein yhdessä läheiseen leikkipuistoon, ja siinä tuttavuudet syvenivät vähän niin kuin itsestään. Niin lapsien kuin aikuistenkin osalta. Facebookissa sitten jatkettiin ja sovittiin leikkitreffejä.
Tällaisessa ympäristössä seurakunnan ajatus vain jotenkin… ….toimii. Saankohan tähän muotoiltua, mitä oikein ajan takaa…? Eli siis. Mun ideaalimaailmassa seurakunta voisi olla sellainen avoin suvaitseva yhteisö, joka kutsuu yhteen erilaisia ihmisiä taustoista ja ajatusmaailmoista riippumatta. Vastakohtana tälle on siis sellainen jyrkkä tuomitseva uskonnollinen yhteisö, johon on vaikea päästä sisään ja jossa erilaisuutta kyräillään ja paheksutaan.
Mutta täällä tosiaan seurakunnan kynnys tuntuu olevan ihan valtavan matalalla. Toki samoin on esimerkiksi Suomessa omalla alueellani (kuulun siis itse Helsingissä Paavalin seurakuntaan), jossa kirkko on myös ottanut sellaisen ihmislähtöisen, avarakatseisen toimintamallin. Suuri arvostukseni sellaiselle!
Lapsiperhetoiminnan lisäksi olen itse astunut seurakunnan kynnyksen yli täällä erityisesti…
…kirjastoon, aaaaah!!!
Hahaa tekee mieli kirjoittaa, että ”olin kuin taivaissa”, kun menin ensimmäistä kertaa Aurinkorannikon seurakunnan kirjastoon. Mutta olin! Ai että, miten paljon hyvää luettavaa suomen kielellä, oikea Fuge-talvehtijan aarreaitta!
Tämän aamun lainat seurakunnan kirjastosta. Jesh!
Kun tosiaan menin pari vuotta sitten (täällä) ensimmäistä kertaa sinne kirjastoon, pyörin epäuskoisena ympyrää (vaunujen kanssa, Seela oli silloin taapero). Saako täältä oikeasti lainata kuka vaan? Maksaako se? Miten lainaaminen toimii? Avuksi tuli vanhempi rouva, joka opasti: nimi vihkoon vaan ja lainaamaan. Nainen kulki siellä hymyillen pitkin hyllyvälejä ja hioi kirjarivejä järjestykseen. Hän jotenkin ihan selvästi tunsi iloa ja ylpeyttä tekemisistään; kiinnitin siihen ihan erikseen huomiota.
Myöhemmin kuulin, että tuota seurakunnan kirjastoa ja oikeastaan kaikkea muutakin toimintaa (kahvilat ym.) pitävät vapaaehtoiset; koko suuresta porukasta vain muutama saa täällä palkkaa työstään, kaikki muut ovat vapaaehtoisia. Ehkäpä osittain myös tuollainen vapaaehtoistyö seurakunnassa sitouttaa ja palkitsee. Koska jos ei olisi näitä vapaaehtoisia, ei voisi olla tätä aktiivista toimintaakaan!
Kuulin muuten turistipappi-Kaisalta, että täällä sunnuntain jumalanpalveluksissa sali on ihan täynnä. Usein pitää kantaa lisätuoleja, että kaikki mahtuvat messua kuuntelemaan. Oho. Suomessa stereotypiani ovat lähinnä sellaisia puolityhjiä kirkkosaleja.
Ovatko täkäläiset suomalaiset sitten Suomen-suomalaisia uskonnollisempia? Itse asiassa en usko. (haha mikä tahaton sanaleikki) Mutta sen uskon, että sosiaalisuus ja toisten ihmisten tapaaminen ovat monelle se tärkeä juttu, joka tuo suomalaiset ulkosuomalaisen seurakunnan pariin. Toisten ihmisten pariin.
Täällä voi muuten myös käydä pyhäkoulussa tai vaikka riparilla. Vapaaehtoiset pyörittävät myös Lumipartio-partioryhmää sekä Saapas-nuorisokahvilaa lauantai-iltaisin.
Itselläni on nyt (hurjan positiivisia) kokemuksia ulkosuomalaisten seurakunnista vain tästä Aurinkorannikon suomalaisesta seurakunnasta. Mutta näitähän on ympäri maailman, 37 eri maassa.
Voin vain toivoa, että toiminta niissä muissakin ulkosuomalaisten seurakunnissa on yhtä positiivista, avointa ja tervetulleeksi toivottavaa kuin täällä. Näiden talvien jälkeen olen ihan 100 % varma, että meidän perheen kynnys tulla seurakunnan toimintaan myös Suomessa on paljon matalammalla kuin tätä ennen.
Paljon se on varmasti kiinni ihmisistä. Meidän perheen osalta kaikkein lämpimin kiitos kuuluu Pacosintuvan upeille lastenohjaajille (sekä nykyiselle että aiemmalle), jotka ovat todellisia ammattilaisia ja joiden aito lämpö on toivottanut meidän perheen tervetulleeksi seurakunnan toimintaan ja oikeastaan koko Fuengirolaan.
Kiitos! <3
36
Sanjana
15.1.2019 at 19:16Seurakunnassa pappina työskentelevänä tää on tosi innostava juttu :) jospa tämä ihana puoli seurakunnista pääsisi kukoistamaan Suomessakin. Monessa paikkaa ollaan vaan niin hitaita muuttumaan, että meinataan pudota kelkasta. Nykyaikana juurikin lämmin yhteisöllisyys ja matala kynnys tulemiselle on ensiarvoisen tärkeitä :)
krista
15.1.2019 at 19:41Kiva kuulla! Ja siis tätä tosiaankin toivoisi! Mun Suomen kotiseurakunta Paavali tosiaan vaikuttaa ainakin mun silmään myös sellaiselta ”avoimelta”, oikeastaan se ja Kirkko&kaupunki -lehdet ovat ne syyt, joiden vuoksi mä itse olen kirkon jäsenenä pysynyt. Tai siis oikeammin se, että ne näyttävät just sellaista mallia, jota mun mielestä kirkon/seurakunnan pitäisi olla. Varmasti tuollaista on muuallakin! Mutta jännä, että Suomessa en ole mihinkään toimintaan koskaan mennyt, vaikka vähän vauvamuskareita katselinkin molempien lasten vauva-aikoina. Mut sinne kynnys tuntui kuitenkin jotenkin korkeammalta. Veikkaan kuitenkin, että täällä seurakunnan jutuissa mukana oleminen on kuitenkin laskenut tosiaan sitä kynnystä osallistua Suomessakin, ja nyt tuntuu, että ”miksipä ei!”, jos ajattelee vaikka jotain seurakunnan järjestämää lasten/perheiden harrastusta.
–
Mutta joo tuo on tosiaan sellainen ahaa-elämys, että tuollainen avoin toimintatapa saa ehkä ”kirkkoa lähestymään” tällaisetkin perheet, jotka ovat ennen olleet ikään kuin vähän kauempana kirkosta (just ateisti-puolison myötä). Samoin veikkaan, että Joel ei enää suhtautuisi niin kielteisesti vaikka johonkin kirkon järjestämään muskariin kuin mitä se ois näitä Espanjan-kokemuksia ennen suhtautunut. Paljon on kyllä kyse myös ihmisistä <3 Joel itsekin tästä aiheesta jutellessa just mainitsi, että pelkkää hyvää sanottavaa <3
Anna
15.1.2019 at 20:41Minulla on itseasiassa myös Suomesta seurakunnasta hyvä kokemus, mutta samalla huono. Aloitetaan ruusuista.
Seurakunnan vauvakerho jossa kävin vaikka olen ihan täysi pakana oli hieno kokemus. En tuntenut paikkakunnalta juuri ketään ja jäin lapsen kanssa kotiin ja oli aikaa tyhjää kalenterissa. Torstaisin sitten hurautettiin pariksi tunniksi kerhoilemaan muiden vauvaperheiden kanssa ja sieltä jäi joitain ystäviäkin. Ainut uskonnollinen elementti mikä toistui viikottain oli loppulaulussa ja jätin aina uskonnollisimman kohdan laulamatta (ihan oman epämukavuuteni takia, en mielenosoituksellisesti). Hartauksia oli pari vuodessa. Yleensä yritin jättää hartauskerrat väliin, mutta silloin kun unohdin ja paukkasin paikalle niin menin takapenkkiin imettämään lasta ja yritin mahdollisimman vähän häiritä muita kuitenkaan itse mitenkään osallistumatta. Kukaan ei katsonut pahalla ja aina tunsi olevansa tervetullut.
–
Sitten risut. Olen päiväkoti-ikäisen lapsen äiti ja se miten seurakunta aika agressiivisesti tunkee mukaan päiväkodin arkeen on aika ahdistavaa. Päiväkoti järjestää hienosti vaihtoehtoista toimintaa, mutta kun tiedotus seurakunnan suunnalta on niin surkeaa että aina ei edes päiväkodin henkilökunta tiedä onko tilaisuus uskonnollinen ja mitä lauletaan tms. tärkeitä infoja vanhemmille. Lisäksi luottamukseni siihen että seurakunnassa osataan erotella uskonnon harjoittaminen ja yleissivistävä opetus toisistaan on aika huono. Ja sitten herää myös kysymys että jos tilaisuus ei ole uskonnollinen, vaan kaikille sopiva niin miksi sitä järjestämään tarvitaan seurakunta? Olen joutunut itse olemaan yhteydessä seurakuntaan ja kysymään tilaisuuksien ohjelmasta ja vastaukset ovat olleet todella tylyjä. Minä pyydän vain parempaa tiedottamista etten joutuisi erikseen kyselelmään ja vastaukset ovat sitä luokkaa että ”meillä ei ole tapana tehdä tiedotteita”. No jahas… Tämän takia ennen pakanaksi aika positiivinen suhtautuminen seurakuntiin on alkanut kääntyä melko negatiiviseksi. Myönnän edelleen että heillä on paljon hyvää annettavaa, mutta kaiken sen kiltteyden ja avoimuuden takana piilee aika agressiivista sanan levittämisen vimmaa. Pitää tavoittaa kaikki maan lapset nyt ja heti kun ovat vielä pieniä ja avuttomia eivätkä osaa erotella satua ja totuutta. Jotain tällaista olen aistivinani taustalta. Mikä ei näy kun kohtaa seurakunnan työntekijöitä kasvokkain vaan se tulee esille juuri siinä miten toimitaan käytännössä päiväkotien kanssa ja suhtautumisessa vanhempaan joka ilmeisesti heidän mielestään kyselee liikaa.
–
Kyllä meilläkin puhutaan lapselle uskonnoista ja Jeesuksesta jonka jotkut uskovat olleen olemassa ja osanneen tehdä ihmeellisiä taikoja. Pakkohan se on kun kristinusko liittyy niin moniin tämän päivän suomalaisiin perinteisiinkin. Kirkkoja on joka paikassa ja osa lapsista on kastettu ja osa ei ja sukujuhlia häistä hautajaisiin vietetään kirkossa ja papit puhuvat niissä. Eikä kristinuskon näkyminen ole minusta yhtään paha asia. Mutta kun Suomessa ei nykyään saa asettaa lapsia kouluissa ja päiväkodeissa eriarvoiseen asemaan heidän katsomuksensa mukaan ja seurakunnat tuntuvat taistelevan kaikin käytettävissään olevin keinoin tätä määräystä vastaan ja kiertävät sitä todella törkeästi jos koulujen ja päiväkotien työntekijät eivät ole valveutuneita asiasta.
Uskontojen harjoittaminen ja harjoittamisen opettelun pitäisi minusta olla kotien tehtävä ja se pitäisi saada julkisista laitoksista pois. Omissa kerhoissaan he tietysti saavat tehdä mitä haluavat ja on hienoa kun avaavat ovensa kaikille halukkaille riippumatta siitä maksavatko kirkollisveronsa vai eivätkö. Edelleen siitä heille iso kiitos ja hatunnosto. Paljon hyvääkin he tekevät.
–
Pahoittelut että meni vähän paasaamiseksi. Tämä aihe herättää ehkä vähän liikaakin tunteita kun se on niin ajankohtainen meille ja pinnalla niin valitettavan usein ihan arjessa.
Nellisi
15.1.2019 at 21:12Itse päiväkodin työntekijänä ja kahden päiväkoti-ikäisen lapsen äitinä olen nähnyt hyvin erilaisia seurakunnan hetkiä päiväkodeissa. Nykyisestä työpaikastani ne on lopetettu nyt kokonaan ja seurakunta järjestää esimerkiksi joulun aikaan perheille perhekirkon, joka on illalla ja sinne saa osallistua, jos haluaa. Aiemmin, kun meillä oli seurakunnan pitämiä hetkiä, niin niissä kerrottiin raamatun tarinoita ja sytytettiin kynttilä ja laulettiin muutama laulu. Vetäjälle teki vähän vaikeaa olla kertomatta asioita ”nämä ovat kaikki aivan varmasti ja todella totta ja tapahtunut” -tyylisesti, mutta hän yritti kyllä. Olisin kuitenkin varhaiskasvatuksen näkökulmasta kaivannut juurikin sellaista lähestymistapaa missä tutustutaan siihen kristinuskoon uskontona ja kerrotaan, että jotkut uskovat näiden asioiden tapahtuneen ja toiset eivät ja tällaiset ja tuollaiset tavat ja perinteet kuuluvat tähän uskontoon. Varhaiskasvatuksessahan pitäisi edelleen tutustua sellaisiin uskontoihin, joita on lasten lähellä (esim. juuri päiväkotiryhmässä), mutta se on vaikeaa, kun siihen ei olla me työntekijät saatu minkäänlaista koulutusta ja jokainen sitten vähän lähestyy asiaa omasta vinkkelistä (mikä on vähän ”vaarallista”) tai jättää sen kokonaan pois.
–
Toisaalta omien lasteni päiväkodissa seurakunnan hetkillä on aina joku ihana aihealue, kuten ystävyys tai halaus ja syli. En toki tiedä mitä niihin varsinaisesti sisältyy, mutta joillakin pehmohahmoilla ilmeisesti tarinan muodossa tähän tutustutaan ja likka on oppinut Jumalan kämmenellä -laulun, joten sen ilmeisesti laulavat. Heillä on tapana kysyä vanhemmilta aina ennen jokaista seurakunnan hetkeä, että saako lapsi osallistua. Me ollaan esikoisen (4v.) kanssa kuitenkin paljon puhuttu muun muassa uskonnosta ja jumalasta/jeesuksesta ja pohdittu asioita yhdessä. Itse koen, että kiva kun on seurakunnan hetki (joka ei ole kovin paatoksellinen) ja me voidaan sitten kotonakin jutella näistä asioista. Toki olisi tosiaan mukava olla kärpäsenä katossa näkemässä millaisia ne hetket ihan oikeasti on.
–
En nyt oikein tiedä oliko tällä mun selostuksella jotain pointtia, mutta ymmärrän kyllä sinua Anna. Nää on tosi vaikeita juttuja välillä ja seurakunnalla on paljon erilaisia lähestymistapoja ja erilaisia persoonia töissä. Itselleni erittäin tärkeäksi on tullut rippipappini, joka on myös kastanut meidän molemmat lapset (on myös miehen rippipappi). Hän on ihana ja lämmin ihminen ja toki hänellä on lähestyminen joihinkin asioihin hyvin uskonnollinen, mutta se ei minua haittaa. Toisaalta minulla on myös kokemusta hyvin toisesta ääripäästä persoonia. Se on totta, että kirkko kaipaisi enemmän läpinäkyvyyttä toimintaansa!
Anna
15.1.2019 at 22:42Minusta kommenttisi oli varsin hyvä. Ja teillä on tosi kivasti huomioitu tasa-arvo. Kirkko on, mutta illalla. Isot peukut sinne.
Valotan sen verran omaa taustaani että olen myös koulutukseltani pätevä toimimaan joko päiväkodissa tai seurakunnan kerhossa ja olen lyhyen aikaa jopa pomoni pyynnöstä vetänyt päiväkodin ”seurakunta”tuokiot (joskus 2000-luvun alussa vasta valmistuneena), kun seurakunnalla oli ongelmia saada työntekijää pois jääneen tilalle. Minä en oikeastaan koskaan puhunut suoraan uskonnosta vaan pidin nimenomaan tuokiot sellaisina että niissä uskonto oli hyvin taka-alalla ja enemmän keskityttiin rauhoittumaan ja puhuttiin luottamuksesta, ystävyydestä yms. tai luettiin kertomuksia kuin mitä tahansa tarinoita ja puhuttiin niiden opetuksista erilaisuuteen tai anteeksi antamiseen liittyen.
–
Omat epäluuloni seurakunnan kaikille sopiviksi ilmoittamiin tuokiohin on lähtöisin siitä että monille uskoville tuntuu oman kokemukseni pohjalta olevan vielä enemmän hämärän peitossa se mikä on uskonnon harjoittamista kuin meille uskonnottomille. Esimerkiksi virsi on laulettu rukous ja uskonnon harjoittamista. En ole suvivirttä vastaan, en ole sitä koulukuntaa joka tahtoo karsia kaikki kristilliset elementit esim. juhlista pois, mutta ketään ei saa käskeä laulamaan virsiä vasten tahtoaan ja kun puhutaan pienistä lapsista jotka eivät voi itse erotella onko kyse uskonnon harjoittamisesta niin heille on todella hankala selittää sitä miksi jotain laulua ei tarvitse laulaa jos ei tahdo ja toiseen taas pitäisi osallistua. Tai jos kehotetaan että ”laitetaan nyt kaikki kädet ristiin ja rukoillaan” niin pieni lapsi joka päiväkodissa on tottunut tekemään kuten pyydetään johdatellaan osallitumaan johonkin oman perheen vakaumuksesta poikkeavaan uskonnolliseen toimintaan. Tai jos kielletään yhtä ristimästä käsiä ja muita kehotetaan se tekemään niin ei sekään nyt ihan oikein ole ja hämmentää lasta. Tällaisia tilanteita pelkään kun seurakunta on järjestämässä ohjelmaa. Tai sitä että raamatun kertomuksissa ei pysytä tarina-linjalla vaan aletaan puhua niistä todellisina historiallisina tapahtumina. Tuskinpa virret tai edes se rukous ketään varsinaisesti vahingoittavat, mutta jos ajatellaan että kristityn lapsi laitettaisiin päiväkodissa osallistumaan islamilaiseen rukoukseen niin olisiko se vanhemmista ok?
Toinen juttu on se että harvassa päiväkodissa tosiaan on tietoa ja osaamista muiden uskontojen asioista ja vierailijoita ei saa niin helposti. Tosin minusta tuntuu että mahdollisuutta saada vierailija jostain toisesta uskonnosta ei edes kauheasti selvitetä. Enkä kyllä välttämättä pidä hyvänä ideana sitäkään että jostain paljon kristinuskoa kiihkeämmästä uskontokunnasta tulisi joku ”saarnaamaan” lapsille. Mutta pitäisi silti pyrkiä paremmin tasapuolisuuteen päiväkodissa edustettujen erilaisten uskontojen kanssa. Maassa maan tavalla ja kristinuskosta meillä on eniten tietoa ja kokemusta, mutta kun sitä pitäisi käsitellä yleissivistävästi niin minusta siihen sivistykseen kuuluu opettaa myös muunlaisista tavoista katsoa maailmaa.
Niin ja monissa paikoin seurakunnan järjestämille kirkkoretkille tms. ei järjestetä vastaavaa uskonnotonta toimintaa vaan katsotaan että ihan hyvin kun osa lähtee retkelle voivat muut jäädä päiväkodille askartelemaan. Pahimmassa tapauksessa pienempien ryhmään askartelemaan. Kun korvaava toiminta voisi hyvin olla vaikka retki johonkin museoon tai kirjaston satutunnille tms. Ei se olisi niin vaikeaa jos halua vaan löytyisi. Jos on resursseja lähteä kirkkoon niin pitää olla resursseja lähteä myös muiden kanssa muualle. Jos ei samana päivänä niin sitten yhtenä päivänä toisten kanssa ja seuraavana toisten. Ja jos tiedotus hoidettaisiin asiallisesti niin varmasti tuonne satutunnille/luontopolulle/museoon olisi myös ihan reilusti tulijoita. Mutta niin kauan kun vaihtoehtoinen toiminta yritetään hyssytellä piiloon eikä tuoda esille sitä että jokaisella katsomuksesta riippumatta pitäisi olla vapaus valita kumpaan osallistuu, ei väki tiedä vaihtoehdoista ja sen takia uskonnoton vaihtoehto voidaan pitää paljon vaatimattomampana ja näin mahdollisesti asettaa lapset eriarvoiseen asemaan riippuen perheen maailmankatsomuksesta. Tästä syystä suhtaudun aiheeseen aika kovaäänisesti ja kiihkeästi. Oma lapseni on tällä hetkellä siinä vähemmistössä joka on vaarassa jäädä vaille retkiä yms. koska tuohon uskonnottomaan vaihtoehtoon ei panosteta pienen osallistujamäärän takia. Voisin toisaalta antaa lapseni osallitua seurakunnan tuokioihin ja retkiin koska tuskin hän siitä vahingoittuisi, mutta haluan omalla valinnallani olla tukemassa lasten oikeutta saada katsomuksellisesti tasa-arvoisempaa varhaiskasvatusta ja opetusta. Tai ehkä vielä enemmän toisinpäin että en halua olla tukemassa yhden katsomuksen erityisasemaa julkisissa päiväkodeissa ja kouluissa.
–
Ja taas meni paasaamiseksi. Anteeksi. Ehkä joudun lopettamaan tämän keskustelun omalta osaltani, koska postaus ei varsinaisesti edes koske tätä asiaa ja suhtaudun siihen vähän turhan tunteikkaasti. En osaa lopettaa kun ajatus alkaa juosta. Tästä aiheesta löytyy kyllä keskustelua muualta netistä niin en halua täyttää tätä kommenttiboksia kokonaan tällä :) Kiitos ja anteeksi.
krista
16.1.2019 at 00:12Superhyvä kommentti Nellisi, ja hyvää keskustelua siis teillä molemmilla Nellisi ja Anna! Ja mua ei ainakaan haittaa, että menee vähän aiheen viereen suomalaisiin seurakuntiin, vaikka mä kirjoitin ulkosuomalaisesta – mutta tavallaan olihan mun pointtikin jo kirjoituksessa siinä, miten täällä seurakunnan toiminta on ollut niin hyvää. Että TAVALLAAN se on edelleen ihan samasta aiheesta puhumista miettiä, että mitä parannettavaa sitten suomalaisillla seurakunnilla Suomessa on toiminnassaan :)
–
Tosiaan sekin on varmasti haaste, että osaamista ei välttämättä löydy päiväkohdin henkilökunnalta, mutta ei välttämättä sieltä seurakunnastakaan. Esimerkiksi jos seurakunnan edustaja on vuosikausia pyhäkouluhenkeen kertonut kertomukset tosina, niin onhan sen varmasti vaikea loksauttaa aivot siihen tilaan, että ottaa asioihin erilaisen näkökulman. Kaikilta ei löydy osaamista, joillain ei välttämättä motivaatiotakaan. Voisi toivoa, että aktiivisten vanhempien keskustelu päiväkodin kanssa ja päiväkodin keskustelu seurakunnan edustajan kanssa (toki keskustelu suoraankin) voisi ajan kanssa tuota hioa. Ehkä vähän idealistista, mutta näin toivoisin!
–
Mä itse toivoisin myös, että viimeistään koulussa (ja miksei myös päiväkodeissa) puhuttaisiin erilaisista uskonnoista/kulttuureista/uskomuksista yleissivistävällä tavalla. Me ollaan esimerkiksi kotona puhuttu Espanjan katolilaisuudesta ja toisaalta sitten esimerkiksi käyty Buddhalaisella stupalla ja sen yhteydestä puhuttu siitä. Ehkä tällaiset keskustelut tulee sitten lapsille elämänkatsomustiedon tunnilla; en tarkalleen tiedä. Mulla itsellä oli koulussa uskonto, mutta kouluun valittiin just elämänkatsomustieto. Puhutaankohan siellä eri uskonnoista, tiedättekö?
Anna
16.1.2019 at 11:03Valitettavan usein asiallinen keskustelu ei tuota tulosta (puhun nyt yleisesti siitä millaisista kokemuksista olen kuullut ja saanut lukea ympäri maata) vaan vasta AVIN kautta tehty valitus on EHKÄ tuottanut tulosta. Tosin iloinen uutinen on se että yhä enenevissä määrin kuulee myös juttua siitä miten hienosti asiat jossain hoidetaan ja miten hyvin palautteeseen on suhtauduttu ja toimintaa muokattu. Mutta työtä tällä saralla on edelleen valtavasti.
krista
16.1.2019 at 15:09Toivottavasti suunta on oikea kohti avoimempaa kirkkoa! Varmasti työtä on jäljellä paljonkin, ja tavallaan seurakuntien ulkopuolisilla ”puheeksiottajilla” on tärkeä rooli siinä, että seurakunnan osa voi kehittyä tähän nykyaikaan <3 Joissain paikoissa (mun silmään näyttää, että mun oma seurakunta Paavali ois tällainen) ollaan jo pitkällä, joissain puolestaan matka on varmasti paljon pidempi (ja hankalampi).
krista
15.1.2019 at 23:59Ihana, että teillä oli noin hyvä kokemus vauvamuskarista! Mäkin olin kuullut suunnilleen tuollaista, mutta en sitten ”uskaltanut” mennä kokeilemaan… Nyt oikeastaan vähän harmittaa, että en mennyt. Just tuolleen se pitäisikin mennä!
–
Ja noihin risuihin sitten: ymmärrän täysin! Meillä itsellä on kokemusta nyt kahdesta päiväkodista Suomessa, ja niissäkin vuodet olivat katkonaisia, mutta just näissä meidän päiväkodeissa oltiin mulle yllättävänkin huomaavaisia uskontoasioissa. Itse asiassa mun näkemyksen mukaan kaikki uskonto oli kokonaan riisuttu päiväkodista pois; tosin ei esimerkiksi joulujuhlissa olla oltu mukana, joten ihan tarkkaa tietoa ei siitä ole. MUTTA siis veikkaan, että tämä ihan valtavan paljon vaihtelee päiväkodeittain/seurakunnittain. Ja en tiedä, mutta voisin kuvitella, että ihan jo seurakunnan sisälläkin on monenlaista näkemystä siitä, että miten asiat pitäisi hoitaa. Ehkä jotkut ovat ”lähetystyöhenkisempiä”, kun taas toiset enemmän tällaista huomaavaista koulukuntaa. Ja mä tietysti itsekin olen jälkimmäisen kannattaja :) On tosi kurjaa, että tuollaisen ”ujutetun käännytystyön” (kärjistesttynä) takia koko käsitys kirkkoa kohtaan voi muuttua huonommaksi, eihän sen niin pitäisi mennä! Toivottavasti näistä asioista keskustellaan seurakuntien sisälläkin, mutta toisaalta voin hyvin ymmärtää, että ”vanhakantaisempaa” ajattelua ei välttämättä kitke (kröhöm) muu kuin aika :)
–
Sitten taas toisaalta täällä meidän Espanjan kahden talven päiväkerhossa meille oli ihan itsestään selvää, että uskonto on kerhotoiminnassa jollain tavalla mukana, kun kyse on kerran seurakunnan kerhosta. Ja se oli jopa Joelille heti alkuun ok. Mutta siinä olikin just se, että MITEN se oli hoidettu. Tästä tosiaan täydet pisteet näille kerhojen aikuisille <3 Eli vaikka kyse on seurakunnan kerhosta, se uskonnollisuus on kuitenkin sellaista... no, mä en nyt muuta sanaa keksi kuin huomaavaista. Totta kai jouluna esimerkiksi kerrottiin Raamatun tapahtumista ja joulujuhlissa näyteltiin jouluevankeliumi; mutta mun nähdäkseni tosi hyvin pysyttiin kuitenkin sellaisella yleissivistävällä tasolla, josta voi tuntea ihan iloa, että eipä tarvitse itse opettaa näitä Raamatun tarinoita :D Ja tämä huomaavaisuus mun mielestä tuli esiin jo ihan sellaisella pienellä tavalla kuin (ainakin jossain vaiheessa) ruokarukouksessa. Se rukous oli nimittäin ihan mahtava! Siihen oli jotenkin aivan älyttömän taidokkaasti löydetty sellainen rukous, joka piti sisällään merkityksiä varmasti uskonnollisille, mutta jonka myös mun mielestä ateisti voisi hyvin sanoa ja löytää siihen omat merkityksensä. Me oltiin ihan, että VAU, kun eka kerran se rukous kuultiin.
-
Mutta joo, siis tosiaan täällä tämä on eri asia, kun lähtökohta on se, että tuo kerho on seurakunnan järjestämä. Mutta oon ihan samaa mieltä, että kunnallisessa päiväkodissa Suomessa tän kanssa pitäisi olla hyvin herkkänä ja tosiaan lapsia ei saisi asettaa eriarvoiseen asemaan uskontojen tai uskonnottomuuksien perusteella. Seurakunnat voivat harjoittaa omia tehtäviään (joita monia hyvin harjoittavatkin) irrallaan koulusta, mun mielestä. Plus sitten yleissivistävä opetus kaikista eri uskonnoista/kulttuureista, se on sitten mun mielestä asia erikseen ja ihan hyvä juttu.
Noora
18.1.2019 at 22:49Kiva kun oot uskaltanut astua, välillä korkean kirkon kynnyksen yli ja tulla mukaan toimintaan vauvan kanssa. Rohkeasti vain jatkossakin, sillä ev.lut. kirkon seinät on leveät ja katto korkealla. Mukaan mahtuu monella tavalla elämästä ja uskosta ajattelevia ja epäilevä saa olla. Seurakunta on onneksi myös Suomessa monelle yhteisöllisyyden paikka (kotiäideille, yksinäisille vanhuksille, työttömille, elämän suuntaa hakeville nuorille jne.).
Seurakunnan roolista ja vastuusta varhaiskasvatuksessa ja koulussa olen kanssasi hieman erimieltä. Seurakunnan työntekijät, joilla on tehtäväänsä ammatillinen tutkinto ja pätevyys, tulevat paikalle aina kutsuttuina, oman alan asiantuntijoina ja yhteistyökumppaneina. Pedagoginen vastuu kuten myös tiedottaminen koteihin on aina päivähoidon ja koulun vastuulla. Seurakunnissa tiedetään tänä päivänä varsin hyvin, mitä on katsomuskasvatus ja miten se eroaa uskonnon harjoittamisesta.
Minusta olisi ainakin tosi hienoa jos vanhemmat rohkeammin olisivat kuuntelemassa ja mukana näissä tuokiossa tai koulujen uskontotunneilla, niin ei tarvisi pelätä turhaan tai olla kuulopuheiden varassa.
Kiitos vielä tästä hyvin kirjoitetusta blogista ja pienestä lämmön ja valon tuulahduksesta tammikuun pakkasiin.
krista
18.1.2019 at 23:33Hei tuo oiskin muuten kiinnostavaa: käydä seurailemassa vaikka uskontotunnilla! Oiskohan se se ihan sallittua, vaikka omat lapset on elämänkatsomustiedossa…? Mua ainakin kiinnostaisi! Itse asiassa haluaisin käydä seuraamassa myös elämänkatsomustiedon opetusta :) Mun aikana kun elämänkatsomustietoa ei edes meidän koulussa (peruskoulu) järjestetty – että valtava askel tultu eteenpäin siitä. Silloin oli koulussa muutama jehovantodistaja (mutta ei muistaakseni uskonnottomia) ja he istuivat yksin käytävässä uskontotunnin ajan :( Aikamoista. Lukiossa sitten oli myös elämänkatsomustietoakin. Mutta joo, veikkaan, että opetus on tosi paljon muuttunut (mikä on hyvä) siitä, kun itse on ollut koulussa. Tuo on hyvä kutsu: moni ennakkoluulo voi hälventyä ja tosiaan on hyvä nähdä itse eikä olla kuulopuheiden varassa!
–
Ja kiitos itsellesi ihanasta palautteesta <3
A
16.1.2019 at 10:35Meillä päiväkodissa on retkiä kirkkoon kaksi kertaa vuodessa. En tiedä millaisia ovat, kun lapsemme ei näihin osallistu. Parempaan suuntaan ollaan menty vaihtoehtoisessa ohjelmassa, joskus ekoja kertoja oli just sitä että pääsee pienten ryhmään jos ei lähde kirkkoon (ohjelmaa ei edes etukäteen kerrottu, vaan kysyttiin että saako lähteä ja että pk:lle jääville on korvaavaa ohjelmaa joka sit samana pv paljastui siihen että ovat pienten ryhmässä), viimeisimmät kerrat on olleet sellaisia että on kerrottu että on kaksi vaihtoehtoa, retki kirkkoon ja metsäretki, ilmoita kumpaan lapsi osallistuu (ja tää on hyvä, ei eriarvoista lapsia!) Aiempina vuosina on kyllä ollut että 80-90% lapsista lähtee kirkkoon, eli aika vahvasti on ev.lut. voimissaan. Nyt eskarivuonna taitaa tosin olla että 10% ryhmän eskareista on uskonnottomia, 40% ev.lut. ja 40% muslimeja. Eskariope olisi mielellään järjestänyt (ei-uskonnolliset) vierailut kirkkoon ja moskeijaan (näihin lapsi olisi meidän vanhempien puolesta voinut mennä), mutta taisi luovuttaa kun vanhempien enemmistö ei innostunut…no, ei harmita, mun mielestä eskari-ikäiset pärjäävät ilmankin :)
krista
16.1.2019 at 15:17Tuo kuulostaa tosi kivalta; metsäretki vai kirkkoretki, ja niistä saa valita arvottamatta. Mä en edes tiedä, kumman meidän lapset valitsisi, varmaan vähän fiilispohjalta menisi :) Voisko olla, että tuo muutos tuli teille vanhempien palautteiden myötä…? Näin jotenkin voisi kuvitella. Että palautetta todellakin (silleen kivan rakentavasti, toki) kannattaa antaa, niin ne asiat vähitellen muuttuu!
–
Mun mielestä ois hurjan hienoa, jos omat lapset tekisi just retkiä muidenkin uskontojen temppeleihin. Ystävän kanssa juteltiin jopa sellaista, että oisko aika hienoa, jos päiväkodeissa voitaisiin juhlia (koska juhlinta on kivaa) eri kulttuurien juhlia; divalia, yom kippuria, eidia – mitäs näitä nyt onkaan. Ja silloin tietysti myös joulua! Heh tässä saataisiin kaikki tasapuolisesti ärsyyntymään :D No ei; vaan ajattelin, että niitä juhlittaisiin silleen ”kulttuuriintutustumismielessä”, ei tietenkään tunnustuksellisesti. Toki joku voisi syyttää kulttuurisesta omimisesta varmaan :D Tämä idea tuli jostain lastenkirjasta, jonka tarinassa kerrottiin, että yhtä aikaa suomalaisen pääsiäisen aikaan juhlitaan jotain muuta juhlaa (hitsi kun en muista mitä), joissa oli ihan samoja elementtejä, kuten vihreän ruohon kasvattaminen. Muistaakseni. Se oli ihan uutta ja tuntui kiinnostavalta! Lapset oli siitä hurjan kiinnostuneita myös, muistaisivat varmaan paremmin, että mikä se kirja oli ja mikä se juhla :D
Anna
16.1.2019 at 18:40Tuo teidän ajatus kuulostaa tosi kivalta. Se vaan vaatisi aikamoista perehtymistä projektiin päiväkodin työntekijöiltä. Mutta voisin kuvitella että se olisi hurjan hieno tutkimusmatka erilaisiin kulttuureihin. Se vaan pitäisi toteuttaa oikein. Niin että tiedettäisiin oikeasti mistä puhutaan jokaisen juhlan kohdalla ja niin että pysyisi tunnustuksettomana. Olisi ihan mahtavaa!
Tilia
17.1.2019 at 08:34Eikös se Jeesus ratsastanut juuri aasilla sinne Jerusalemin pääsiäisjuhlille ennen ristiinnaulitsemistaan? Eli juutalainen pääsiäinen oli siellä jo menossa silloin Raamatun omien kertomustenkin mukaan? Ja kyllähän monet kristilliset juhlat muutenkin pohjautuvat aiempiin pakanallisiin juhliin, kuten joulukin.
krista
17.1.2019 at 11:27Totta! Oisko se kirjan toinen perhe sitten ollut juutalainen… Ihan hassua, kun en muista! Varmaan pitää kaivaa satukirjastoa, äänikirjoja siis, se kirja oli ehkä siellä!
KM
21.1.2019 at 11:20Mun korvaan tää kuulostaa ”Onni-poika saa uuden ystävän” – krjalta, jossa Onnin perheessä valmistellaan pääsiäistä ja Onnin uusien naapureiden perheessä persialaista uuden vuoden juhlaa Nowruzia.
Eli persialainen perhe kyseessä, ei juutalainen. Juutalainen pääsiäinen ei aina osu ihan samalla kohdalla kuin kristillinen pääsiäinen. Ja kristillisten kirkkojen sisälläkin on eroja, joidenkin ortodoksikirkkojen pääsiäinen on myöhemmin, esim. Romaniassa ja Bulgariassa.
krista
21.1.2019 at 11:23JESH tämä oli just se kirja, KIITOS! Mulla jäikin jotenkin kaihertamaan mieltä, kun ajattelin, että olisinhan mä sen varmaan paremmin muistanut (tutumpi uskonto), jos se olisi ollut juutalainen. Mutta kyllä, just näin se oli!!! Ai että, se oli hyvä ja kiinnostava (aikuisellekin) lastenkirja!
Puumis
16.1.2019 at 11:43Meillä on täällä paikallinen Merimieskirkko, jonka yhteydessä toimii myös Suomi-kauppa (ensiapua akuuttiin HK:n sinisen- tai karjalanpiirakkahimoon ym ym, isot valikoimat Suomituotteita!!). Merimieskirkko järjestää myös aktiivisesti toimintaa ”vauvasta vaariin”, siellä järkätään myös saunavuoroja tai saunaa saa privaatisti itse varata. Tämä taho on myös mukana vuosittain järjestettävillä Suomalaisten Naisten Päivillä (oi kyllä! 100+ suomalaista naista, joita yhdistää vain suomalaisuus, valtaa kerran vuodessa viikonlopuksi hotellin ja järkkää työpajoja, myyjäisiä, arpajaisia ja kirjatorin sekä iltabileet <3) ja muutenkin toimii jotenkin tosi hyvin yhdistävänä liimana meille ulkosuomalaisille. Just käytiin joulukuussa joulumyyjäisissä, seurustelukumppanini (!!) ihmetteli että tunsinko papin jo entuudestaan kun niin sujuvasti jutustelin. No en tuntenut, tyyppi oli suomalainen joten se riitti :D
krista
16.1.2019 at 15:20Ihan mahtavaa! Ja just tämä; mäkään en sua mitenkään uskonnollisena pidä (hih korjaa jos olen väärässä), mutta tosiaan seurakunta voi kuitenkin ulkosuomalaiselle tarjota sen sosiaalisen puolen, jota ulkomailla ikävöi. Että voin hyvin kuvitella sut jutustelamaan papin kanssa joulumyyjäisissä :D Mäkin muuten tutustuin täkäläiseen turistipappiin, juuri tuohon jutussa mainittuun Kaisaan. Heti meni jutut yksiin eikä yhtään ”haitannut”; että toinen oli pappi ja toinen ”vain tapakristitty” :)
–
Kuulostaa ihanalta tuo teidän naisten yhdistys. Aika silleen suloisen perinteiseltä jopa; mutta hassusti niitä perinteisiä piirteitä alkaa arvostaa <3
-
PS. (seurustelukumppani!!) <3
Karina
16.1.2019 at 22:21Mä en lasten vauva-aikana osannut mennä seurakunnan perhekerhoon, vaikka sinne toki olisi ”saanut” mennä ja varmaan varmaan ihan avosylin olisi otettu vastaan, mutta mä vaan en koe, että voin ottaa sellaista palvelua vastaan josta en maksa mitään :D – meidän perheestä kukaan ei siis kuulu kirkkoon. Ja joo joo, tiedän että voi mennä ja se ei ole keltään pois ja kirkko on Suomessa varakas, mutta silti. En maksa kirkollisveroa, en käytä myöskään palveluita. Samasta syystä en varmaan kävisi merimieskirkon jutuissakaan missään ulkomailla – omapa häpeeni, tiedän!
Meidän päiväkodeissa Helsingissä ja sittemmin Vantaalla oli tosi hienosti järjestetty kaikki seurakunnan jutut. Niistä tuli hyvissä ajoin tiedote, ja muu ohjelma niille, jotka eivät osallistuneet, oli aina laadukasta. Tosin annoin lasten osallistua esim joulukirkkoon, koska se nyt kuuluu länsimaiseen yleissivistykseen, mutta jotkut seurakunnan aamunavaukset olivat mun mielestä turhia. Koulussakin lapset on saaneet mennä kirkkoon (aika jännä muuten että ET-opetukseen osallistuville on kaksi vaihtoehtoa) jos haluavat, mutta eivät ole halunneet kun sinne on liian pitkä kävelymatka :D (1km) niin olen sitten lappuun laittanut että jäävät koululle. Aina on ollut kivaa.
Hassua muuten, että kun yliopistoaikoina olin vaihdossa ulkomailla, niin varoin visusti törmäämästä toisiin suomalaisiin, mutta tosiaan nyt jos muuttais jonnekin ulkomaille niin varmasti olis kiva tutustua toisiin maanmiehiin. Nuorena se jotenkin oli noloa :D – niinkuin moni muukin asia :D
Anna
17.1.2019 at 07:16Itseasiassa nykyasetusten mukaan kaikilla pitäisi olla ne samat vaihtoehdot valittavana. Myös kirkon jäsenillä ja uskonnonopetukseen osallistuvilla. Vaihtoehdot pitää tarjota avoimesti ja tasapuolisesti kaikille.
krista
17.1.2019 at 11:35Mulla oli vauva-aikana ihan sama fiilis – JA vaikka olen siis itse kirkon jäsen, mutta kun VAUVAA ei oltu kastettu, niin tuntui, että se on jotenkin sellainen palvelu, josta me ei olla maksettu joten ei voi mennä :D Me suomalaiset, tää on just sitä ajattelua, joka omassa päässänikin aina jyllää. Kun taas sitten VARMASTI olisi otettu siellä avosylin vastaan ja oikeastaan varmaan päinvastoin ilahduttu, että jollain palvelulla saa tällaisen meidäntyyppisen ”sekaperheen” lähemmäs seurakuntaa. Mutta kyllä, tunnistan täysin tuon ajattelun itsestänikin, ja vasta tosiaan täällä ”uskaltauduttiin” menemään seurakunnan lastenhommiin mukaan ja nyt kynnys tuntuu matalammalta Suomessakin.
–
Ja hei MYÖS sama kokemus tuosta muista suomalaisista ulkomailla! Etenkin tuolla kaukomailla mulle tuli jopa aina sellainen angsti, kun näki suomalaisia, että äkkiä pois, täällä on muitakin :D Suljin nopeasti suuni, että ne ei huomaisi, että mekin ollaan suomalaisia :D Poikkeuksen tästä teki ehkä Intian vapaaehtoistyöjakso, siellä kun oli monta kuukautta ihan maalla intialaisten joukossa, niin kun kerran törmäsin suomalaisiin isommassa kaupungissa muutaman tunnin matkan päässä, teki mieli mennä halaamaan :D Ennen suomalaisuus tuntui ulkomailla ollessa myös jotenkin hävettävältä; aina vähän ärsytti, jos joku tunnisti suomalaiseksi. Nyt en enää löydä itsestäni yhtään tuota puolta; mä en häpeä yhtään olevani suomalainen, vaan päinvastoin olen siitä ihan ylpeä Tietysti täällä se johtuu myös siitä, että suomalaisilla on täällä ”hyvä maine”, etenkin tällä asuvilla suomalaisilla; tiedetään, että maksavat vuokrat ja laskut, ovat luotettavia ym. Ei yhtään tunnu nololta olla suomalainen, vaikka joskus nuorempana mukamas tuntui. Mutta tosiaan just niin kuin sanot; niin tuntui tietysti moni muukin asia :D
anne
17.1.2019 at 17:19Ei voi olla totta! Tuo seurakunnan kerhon pihamaa ja puu ovat erittäin tuttuja, tosin viimeisestä kohtaamisesta on kohta jo lähemmäs 15v :D mummo asuu tossa talossa ja aikoinaan pommitettiin tuosta puusta mandariinejä alas mummon kepillä mummon huutean parvekkeelta ”lopettakaa” :D Silloin oli tossa alakerrassa joku kirjaston tapainen ja toisella puolella taloa sisäpihan puolella pieni kauppakin.
Ensimmäistä kertaa kommentoin tänne ja pitää sanoa, että juttujasi on mukava lukea ja katsella tuttuja maisemia..
Pitäisi tulla verestämään muistoja lapsen ja miehen kanssa. On tullut yhdessä matkustettua aina jonnekkin muualle, mutta seuraavan kerran on kyllä lähdettävä sinne. En varmasti tunnista koko paikkaa enää, kuuleman perusteella rakentaneet paljon uutta. Vieläkö se härkä on siellä? sen lähellä oli tuolloin 2 hevosta, joita kävi niin sääliksi niin kannettiin niille vettä ja ruokaa..olivat laihoja kun mitkä.. oivoi mitä muistoja <3
krista
17.1.2019 at 23:00Voi ihanaa! Asuuko mummosi edelleen samassa talossa? Mekin ollaan sitä taloa katseltu, että ainakin olisi lyhyt kerhomatka <3 Mutta surullisiakin uutisia; jos nyt oikein hahmotan, tuo puu on kaadettu :( Kuva on siis vuoden takainen. Mutta nyt en ole ihan varma tästä muistikuvastani, en ole nyt kiinnittänyt asiaan huomiota, mutta mun mielelstä tuo oli just se puu, joka viime vuonna yht äkkiä oli kaadettu, niisk.
-
Härkä on, jos tarkoitat härkäkukkulaa! Ja itse asiassa siellä lähistöllä oli vielä ainakin vuonna 2015 hevoslaidun, näkyi ikkunasta siitä asunnosta jossa olimme eka kertaa kuukauden täällä, kun Seela oli vauva. Mutta siis kyllä, rakennettu on pal-jon; toisaalta en tiedä, onko 15 vuodessa kuitenkaan ihan valtavasti, varmaan Pacos on ollut silloin kyllä jo aika rakennettua. Mutta joihinkin vielä vanhempiin kuviin kun vertaa, niin ero on aivan valtava.
-
Oliko siinä teidän mummon talossa uima-allas vielä silloin? Kuulemma siinä on joskus ollut, mutta myöhemmin viereinen kerrostalo rakennettiin sen päälle. Kauppaa siinä ei enää ole, se alakerta on tosiaan seurakunnan tiloja, Pacosintupa nimeltään :)
-
Ehdottomasti kannattaa tulla tänne joskus muistoja verestämään! <3
Anne
18.1.2019 at 16:27Kyllä se siellä asuu aina talvet. Täällä pohjois-savossa mittari näyttää 18 pakkasta, niin kylläpä kelpais nyt lämpöasteet. Oli siinä aikoinaan uima-altaat ja tais joku pieni allasbaari/ravintolaki. Tosin olin itse silloin niin pieni ettei ole omakohtaisia muistikuvia vaan valokuvista nähnyt 😁
Siinä talossa on kyllä ihanan isot parvekkeet. Leveydeltään yhtä pitkä kuin mummon kaksiokin. Ja se alue on kyllä niin ihana.
Siinä melko lähellä oli heppatalli ja käytiin paljon ratsastamassa vuorilla.
Onko katukuvassa näkynyt minkä verran näpistelijöitä? Silloin sai olla todistamassa jatkuvasti kun joltakin pöllittiin lompakkoa ja ties mitä, tosin ne varkaudet tapahtui yleensä rantakadulla suuressa ihmisvilinässä :/
krista
18.1.2019 at 17:07Täällä on saman verran plusssaa :) Tosin nyt on ollut just se viilein kausi, kyllä aamulla ja illalla kaipaa jo takkia päälle. Mutta sitten taas päiväsaikaan auringossa levitellään aurinkorasvaa :)
–
Joo se on siis muuttunut ainakin, ei ole enää ravintolaa eikä allasta. Siinä on korkeat talot (Vegasol muistaakseni nimeltään) päällä. Heppatalliakaan en enää Pacosissa ainakaan tiedä, muutamia hevosia on siellä motarin (olikohan sitäkään) silloin molemmin puolin vähän kauempana. Kuulostaa niin idylliseltä tuo vuorilla ratsastaminen, ai että <3
-
Näpistelijöitä kuulemma on, mutta me ei olla niihin törmätty. Tai no eka vuonna mulla oli sellainen tilanne, että Los Bolichesin bussipysäkillä, kirkkoaukion edessä kannoin isoa pakettia ja samalla sähelsin kukkaroa laukusta. Laitoin sitten kukkaron hetkeksi kantamani laatikon päälle, kun kaivoin varmaan kännykkää seuraavaksi, että katsoisin kelloa. Ihan selvästi näin, että mies lähti muina miehinä mua kohti siirtymään. Mä oon tottunut huomaamaan tuollaiset jutut, varmaan Intia-matkojen myötä :D Nappasin terävästi kukkaron käteeni ja katsoin mieheen suoraan, niin hän vilahti nopeasti pois siitä. Olisi varmasti lähtenyt mun kukkaro, jos en olisi ollut tarkkana - toisaalta tietysti tyhmää sähellystä ja tyrkylle laittamista multa muutenkin :D Ja tuo oli keskellä päivää. Mutta tuo on ainoa mun kohdalle osunut tapaus, kop kop puuta.
Espanjaan
19.1.2019 at 12:21Kiitos kivasta ja myönteisestä kirjoituksesta! Onpa hienoa, että olet löytänyt Aurinkorannikon seurakunnan positiiviset, sosiaaliset ja avoimet mahdollisuudet. Niin mekin. Toki olemme niitä talvimatkailijoita, eläkeläisiä, jotka hakeutuvat sinne katkaistakseen Suomen kylmää, pitkää ja pimeää talvea. Mutta juuri seurakunnan ansiosta matkoistamme sinne on tullut aivan muuta kuin Suomen talven pakenemista. Aurinkorannikosta on tullut paikka, jonne ikävöimme vähän kuin kesämökille ja siihen kuuluu aivan erottamattomasti myös se sosiaalinen yhteisö, johon seurakunnan kautta on helposti solahtanut. Toinen meistä laulaa Aurinkorannikon kuorossa, mikä on esiintymisineen ja harjoituksineen antoisaa. Ja mainitsemasi Kaisa-pappi on upeasti pyytänyt meitä muihinkin tilaisuuksiin avustamaan. Siinä on löytynyt käyttöä musiikkiammatistaan eläkkeelle jääneelle ja sitten minullekin. Juuri tämä osallisuus on upeaa. Aivan erityisesti pitää vielä mainita yksi kiva harrastus. Olemme nauttineet seurakunnan piirissä toimivasta Lähivuorten vaeltajien toiminnasta. Vapaaehtoiset kokeneet vaeltajat ovat lähteneet porukan kanssa milloin millekin reiteille sauvojen ja reppujen kanssa. Olemme tykänneet seurasta, mutta myös oppineet tuntemaan paikkoja, joihin olemme sitten retkeilleet kahdestaan. Kirjoitin tästä toiminnasta blogipostauksenkin. Ehkä haluat lukea: https://www.rantapallo.fi/ailajajuha/lahivuorten-vaeltajat-hienoa-vapaaehtoistyota-fuengirolassa/
Ja ehkä tavataan? Olemme siellä jälleen ainakin maaliskuussa.
krista
21.1.2019 at 22:03Kiitos ihanasta kommentista! Vaikka ollaan erilaisissa elämänvaiheissa, te eläkkeellä ja me vielä tässä lapsiperhehulinassa, ihan selvästi tunnistan kirjoittamastasi paljon tuttua: juuri sen, että tästä on tullut toinen koti. Tunnistin tasan tuon saman, että ikävöi niin kuin kesämökille, meillä kans on just näin <3
-
Me itse asiassa katseltiinkin tuollaista vaeltajien retkeä, se näkyy tuossa yhdessä kuvassakin (hämärästi) tuossa seurakuntakodin ikkunassa. Kuulostaa kiinnostavalta! Voisin sellaiselle lähteä vaikka yhdess äitini kanssa. Ja itse asiassa mullakin on ollut aikeena kävellä joskus Mijasiin, mutta ois kiva tehdä se ensin ohjattuja ja vasta myöhemmin vaikka itsekseen. Joten täytyypä seurailla noita vaeltajien retkiä! Kiitos myös blogilinkistä, menin heti tutustumaan :) Me ollaan täällä maaliskuun loppuun asti!