Ultran kynnyksellä

Kun joskus rv6 tienoilla odottelimme varhaisultran näkymiä, oli vielä suht helppo psyykata ajatuksensa kulkemaan jotekin näin:

Että jos sykettä ei löytyisi, en lähtisi ajattelemaan, että menetimme vauvan – koska ei se siinä tapauksessa vauva olisi vielä ollutkaan.

En myöskään ajattelisi, että menettäisimme ajatuksen vauvasta. Päinvastoin! Koska raskautuminen oli ihana yllätys ja sen jälkeen tajusimme haluavamme kolmannen lapsen, pikemminkin saimme! Emme olisi menettäneet siis edes ajatusta vauvasta, vaan olisimme nimenomaan saaneet ajatuksen vauvasta. Vauvasta, jota sitten ihan yrittämällä yrittäisimme uudestaan!

Olin siis ennakkojärjestänyt ajatusratani kulkemaan niin, että olimme vain voittopuolella, kävi miten kävi.

Seitsemän viikkoa myöhemmin omien ajatusten ennakkopetaileminen ei enää olekaan niin helppoa.

Nyt 13. raskausviikko käynnistyy huomenna kuukautisista laskien – hedelmöittymisestä laskien se olisi jo käynnistynyt. Ja se ensimmäinen kaupungin ultra häämöttää tämän viikon lopussa.

Se tulee kyllä jotenkin ihan älyttömän myöhään! Jos me ei oltaisi käyty yksityisellä varhaisultrassa, niin me ei vieläkään edes tiedettäisi, että onko se ollut tuulimuna vai oikea raskaus. Tosi hurjaa. Muistaakseni aiemmilla raskauksilla tuo eka ultra olisi tapahtunut vähän aikaisemmin.

Jännittää.

Jännittää ihan älyttömästi, että onko se syke lähtenyt kasvamaan vauvaksi asti vai ei.

Varhaisultran kohdalla olisin tosiaan vielä saanut ajatuspsyykattua itseni torjumaan pettymystä, mutta nyt tiedän kristallinkirkkaasti, että ”ei sykettä” tai ”ei kasvua” olisi aivan valtava pettymys. Koko perheelle. Sitä ei enää tuolla tavalla ajatuksiaan ohjailemalla pystyisi torjumaan, vaan se pitäisi ottaa vastaan ihan sellaisena kuin se tulee.

Että näin 13. viikon kohdalla mitään kasvavaa vauvaa ei enää olisikaan.

Se voi olla niin.

Voi myös olla, että kaikki on oikein hyvin.

Todennäköisesti itku tulee molemmissa tapauksissa.

Mulla ajatukset toimivat siis yleisestikin just näin, että usein ”isoissa jutuissa” yritän pohjustaa oman ajatusmaaperäni sellaiseksi mahdollisimman suotuisaksi. Että sinne voi sitten tumpsahtaa mahdollisimman pehmeästi kaikenlaiset asiat – ikään kuin rakennan ajatuksiini etukäteen eväät itselleni niiden käsittelyyn mahdollisimman rakentavalla tavalla.

Ehkä tällaisia vähän outouksia, en tiedä. Itseäni sillä tietysti varjelen.

Olen jotenkin jo alkanut myös jännittää sitä, että mulla on liian hyvä olo. Pahoinvointi ja väsymys ovat hellittäneet, turvotuskin ehkä laskenut. Vatsa on vähän enemmän pullollaan kuin ennen koko plustestiä – vai onko, en tiedä. Hah mullahan on ollut päivän mittaan omaa elämäänsä elävä vatsanympärys aina muulloinkin.

Painoa on tullut todennäköisesti muutamia kiloja (en ole käynyt vaa’alla), joten sehän voi olla myös sitä.

Toisaalta sitten välillä kuvittelen jopa tuntevani pienenpientä liikettä vatsassa! Totta kai se on kuvitelmaa tai vatsan muuta liikehdintää, mutta sitten taas alitajunta sanoo, että… ehkä?

Välillä makaan hiljaa kuulostellen ja kuvittelen tuntevani pienen kuplan tai hipaisun. Hei sinä siellä! Oletko siellä? Anna merkki, jos olet!

No. Se tiedetään sitten tämän viikon lopussa.

Tavallaan ei edes haluaisi vielä tietää. Jos jotain olisi huonosti, olisipa niin paljon helpompaa vielä jatkaa tätä ihanaa  kuvitelmaa!

Hassua kyllä, mitään niskaturvotuslukuja en ole vielä ehtinyt edes ajatella – nyt vain ajatuksissani jyllää se, että onko siellä ketään. Ne sellaiset riskitekijät otan sitten vastaan ja käsittelen, jos niitä eteen tulee. Ilmeisesti ajatuksiin mahtuu just nyt yksi huolenaihe kerrallaan, haha. Tai se ensimmäinen jyrää siis kaikki muut alta pilkkivät.

Se kuitenkin ihan aktviisesti harmittaa, että Helsingissä ei ilmeisesti pääse siihen nipt-testiin; tai ehkä vasta tämän seulonnan (ultra plus verikoe) tulosten perusteella pääsee, jos tässä on jotain huolestuttavaa…? Muualla Suomessa minua vuosia nuoremmatkin odottajat ovat päässeet ihan automattisesti. Ei varmaan kaikkialla Suomessa, mutta tosi moni munikäinen tai vähän nuorempi on Insta-viesteissä kertonut sellaiseen päässeensä ihan kunnallisena. Höh Helsinki!

Tämän viikon lopulla Helsinkiin palatessa on sitten monenlaista menoa: samalle päivälle on verikoetta, ultraa, lapsen asiointimenoja ja vielä se koronarokotekin. Otan siis senkin nyt; olisin ottanut jo ennen tänne Sotkamoon lähtöä, mutta perheessä oli flunssaa ja peruin rokoteajan ihan varalta, jos se flunssa olisi ollut minullekin tuloillaan.

Rokotteesta jännitän tällä hetkellä eniten sitä, että ehdinkö sinne kaikkien muiden päivän juoksujen jälkeen ja mihin saan auton parkkiin Pasilassa, haha.

Mutta sellaista sitten näin etukäteen vaan, että jos tähän asiaan liittyen ei kuulu blogissa tai Instassa siinä juuri juhannuksen kynnyksellä mitään, niin silloin luultavasti uutisissa on ollut jotain huonoa. Todennäköisesti en halua tehdä sellaista juhannuspostausta, joten kerron asiasta sitten juhannuksen jälkeen. Tai kun itse katson, että ajankohta on sopiva.

Tai jos juhannusaattona ilmestyy ”hip hei hurraa!” -otsikkoinen postaus, niin tiedätte jo siitä, että uutiset ovat olleet hyviä.

Nyt yritetään mennä kuitenkin vielä päivä kerrallaan siihen asti.

Eli huoliajatukset pois mielen päältä naps: tällä hetkellä kuitenkin isoin harmitus on se, että ”omalle” lähirannalle oli taas ilmestynyt sinilevää. Äääh!

Mutta lähdetään sitten polskimaan tuonne vähän kauemmas!

40