Isosta vauvasta pieneksi taaperoksi

Ihan ykskaksyllättäen (koska vauvan kasvaminen on tietysti aina yllätys vanhemmalle, haha) meidän pikkutyyppi vaihtoi kategoriaa. Äsken hän oli sellainen iso vauva. Ei siis enää sellainen vastasyntynyt pikkukääryle vaan iso vauvanvonkale. ”Onpa tää iso!” Ja sitten ihan varoittamatta – kappas! – hän vaihtoikin skeneä ja muuttui isosta vauvasta pieneksi taaperoksi.

Samalla hän ei olekaan enää ”skenensä isoin” vaan näyttää ikään kuin uudestaan pieneltä – nyt vaan taaperomoodista katsottuna!

Kategorianvaihdokselle on ollut kaksi selkeää syytä, kahden uuden taidon kertyminen:

1. Liikkelle lähtö. Nyt sitä todellakin mennään!

Vielä Espanjassa ollessa vauveli mönkijapönki sellaisia itsensä mittaisia etäisyyksiä ja lähinnä kehän muodossa. Mutta oho sitä ihmetystä, kun hän täällä kotosalla ensimmäistä kertaa vaihtoi itse huonetta.

Tällainen liikkuminen muutti tavallaan koko kotimeiningin. Alkuun kaikki Barbien kengät ja irronneet paljetinpalaset pystyi vaan siirtämään vauvan ulottuvilta metrin toiseen suuntaan, mutta nyt kaikki tuollaiset oli ihan aidosti aika jo siivota pois lattioilta. Isojen lasten pikkulelut siirtyivät meillä jo viikonloppuna yläkertaan, ja seuraava kotiprojekti meillä onkin tehdä yläkerrasta säilytystiloiltaan järkevä isojen lasten oma tila.

Lattialta menee siis nyt ihan kaikki suuhun. Joka ikinen pikkuroska (MITEN meillä on vieläkin kuusen neulasia tällaisia määriä?), nöyhtä ja langan pala. Ja kyllä: meillä on kuultu jo ensimmäinen ”no ei voi enää mitään, se tulee sitten kakan mukana ulos” -kommentti. (se oli vaan joku nöyhtä, ei hätää) Ja kaikenlaiset johdot ja töpselit, aijaijai mikä vauvanhoukutin!

Vauveli pyrkii jo myös selkeästi pystyyn esimerkiksi sohvaa vasten – etenkin jos isosisko siellä sohvalla lukee kirjaa. Kirja, oi kirja! Miten ihana sitä olisikaan repiä ja imeskellä!

2. Istuminen. Tyyppi siinä vaan istuu ja leikkii.

Tämäkin on jo jotenkin ihan taaperoista. Hän ei ole enää mikään selällään makaavaa lötköpötkö, vaan pikkutyyppi se siinä istuu terhakkaasti ja paukuttaa leluja yhteen. Leikkii! Hei se lasketaan leikkimiseksi!

Tai sitten hän kaataa isosiskon rakentaman pahvipalikkatornin. Ja kasaa itse jo palikoita päällekkäin. Taitava!

Ja siis onhan se haikeaa. Toki ihana nähdä vauvelin kehitys ja ihana elää tätä mahtavaa vaihetta (ja tietää, että lisää ihania vaiheita edessä) – ihana ihana ihana. Mutta nyyyyyh ei enää sitä vastasyntynyttä! Joku sellainen hassu ajatus putkahti tässä tänä aamuna mieleen, että vanhemmuus on tavallaan luopumista heti näin alkumetreiltä asti. Koko ajan harjoitellaan tavallaan sitä, että (hehe) kohta ne lentää jo pesästä. Liikkumisesta alkaen se irtaantumisen polku alkaa.

Tässä vaiheessa vauveli pikkutaaperoinen vielä mönkiipönkii eteenpäin ja kohta kääntyy hymyilemään, vilkuttamaan ja tarkistamaan: onhan se äiti vielä siinä?

On, kultaseni. Äiti on aina tässä. Vaikka et joskus enää kääntyisikään katsomaan.

Apua! Mitämitämitä, ei tähän pitänyt tulla tällaista haikeaa sävyä! Tämähän on – taisin jo käyttää sitä sanaa ihan pari kertaa – ihanaa.

Seuraavana ostoslistalla on portaisiin portti, alkuun vain yläkerran päähän. Aiemmilla lapsilla pärjättiin ilman porttia alakerran päässä; katsotaan, miten tämän tyypin kanssa menee.

42