Vein tänä aamuna Silvan hoitoon.
Puettiin haalari päälle ja kengät jalkaan, käveltiin käsi kädessä ja rauhassa jutellen autolle. Kuunneltiin matkalla Ipanana Liikenteessä ja Silva pohti, kuinka kaikkien autoilijoiden pitäisi kuunnella tätä levyä, jotta oppisivat liikkennesäännöt. Minä kerroin autokoulusta ja Silva oli vaikuttunut. Hoidossa hyvästelin iloisesti leikkiin hyppelehtivän lapsen, paluumatkalla kuuntelin Radio Rockilta jotain epäkiinnostavaa hölinää urheiluautoista. Kotona ja päivän hommiin valmiina olin 45 minuuttia lähdön jälkeen.
Mutta tämä oli ainoa kerta pitkään aikaan, kun homma on onnistunut näin.
Keväällä alkoi (ja syksyllä jatkui) kausi, jolloin mä en vaan voinut viedä Silvaa. Minun vientikerroillani Silva oli hoitopaikan portille asti tavallinen pirteä itsensä, valmiina kivaan päivään. Mutta – bling – siinä hoitopaikan ovella lapsi muuttuikin kuin taikasauvanheilautuksesta lahkeessaroikkujaistakiaiseksi, joka ei millään suostunut lähtemään leikkeihin mukaan.
”Aina, kun äiti vie mut, mulle tulee ikävä päivä ja ujostelen koko päivän. Kun isi vie, tulee kiva päivä”, Silva itsekin tiedosti.
Niinpä yritimme järjestää hetkeksi aikaa niin, että isi vie. Tänään kokeilimme taas tätä äidin hoitamaa viemistä – onnistuneesti! – kop kop puuta, että tämänaamuinen hyvä menestys toistuu jatkossakin.
*******
Oon käsittänyt, että aika useinkin kahden vanhemman perheessä vienti- ja hakujärjestelyt on järjestetty niin, että toinen vie ja toinen hakee. Meilläkin se on järkevää; tällöin toiselle jää enemmän aikaa omiin hommiin aamusta ja toiselle puolestaan iltapäivästä.
Etukäteisjärkeilylläni olin aina kuvitellut, että hakutehtävä olisi minulle näistä se mieleisempi – saa sen ”jee jee jee, äiti tuli!”-osuuden. Viemistä etukäteen kuvittelin kurjempana – joutuu olemaan aina se, joka jättää sen (kenties ikävöivän) lapsen sinne…
No, meillä se ei ole mennyt yhtään niin.
Mä vihaan hakemista. Siis vihaan vihaan vihaan ihan oikeasti vihaan.
Vettä tulee vaakatasossa – ja tuo ei siis ole hymy vaan irvistys.
Meillä haku tapahtuu useimmiten julkisilla, jotta tytöt nukahtaisivat kotimatkalla vaunupäikkäreille (eivätkä nukahtaisi autoon). Itselläni hakumatka julkisilla kestää useimmiten tasan kaksi tuntia. Kaksi h*vetin hikistä ja tuskantäyteistä tuntia. Joel suorituu nopeammin siitä; en voi tajuta, että miten se sen tekee. Juoksee?
Joka ikinen kerta mun hakupäivänä sataa vettä. Täysillä. Kävelymatkoja siinä sateessa pysäkeiltä kertyy (just googlemapsista tarkistin) 3,4 kilometriä. Ei se paljon auringopaisteessa ole. Sateella on.
Olin kuvitellut, että olen saanut hakumatkoilla jo kaikenlaisia pohjakosketuksia – tyypillistä on nälkäisenä seistessä kaatosateessa, kun eka bussi menee nenän edestä ja toiseen ei mahdu kyytiin; vuoroväli 2o minuuttia.
Mutta ei. Kyllä se pohjakosketus tuli sitten kuitenkin eilen. Ei siitä sen enempää. Kuin että kyllä, se kaarella huutava ja rimpuilva 2-vuotias oli mun. Anteeksi kaikille vaan. Sitä vähän harmitti, kun… …se on 2-vuotias. Että niinku tosi hyvin meillä menee niinku öö joo joo. Mutta säästän teidät yksityiskohdilta. Niitä riitti.
Kun pääsin kotiin (hikisenä, nälkäisenä, itkuisena ja lähes pissat housuissa), vannoin että en ikinä lähde lasten kanssa mihinkään hoida hakemista julkisilla.
Mun vannomisilla ei tietysti ole mitään merkitystä. Totta kai haen. Kiroilen ja haen. Itken ja haen. Hengitän syvään ja haen. Meditoin ja haen. Ja sitten vielä kiroilen ja haen.
En kuitenkaan tänään; tänään mä vein.
Vieminen.
Mun oma valinta siis näistä (silloin kun on mahdollista valita) vaihtoehdoista on ehdottomasti vieminen.
Perusteet: Meillä aamuiset lähdöt eivät kuitenkaan ole niin kiireisiä ja useimmiten kelloa ei tarvitse kovin paljon tuijottaa – yritetään ehtiä kuitenkin puoli kymmeksi hoitoon ja se ei ole paha, kun kasilta herää. Pahimmankin aamuhärdellin (on niitäkin joskus) jälkeen useimmiten saa vielä kupin kahvia ja päivä on vasta edessä. Paluumatkalla puolestaan niin lapsista kuin aikuisistakin alkaa olla jo mehut pois ja väsymys päällä. Ja silloin sataa j*malauta aina vettä.
Joo. Vieminen on mun valinta.
Kumpi sun? Millä perusteilla?
25
Tilia
2.9.2016 at 10:25Vienti on kivempi. Jos joutuu hakemaan, on koko iltapäivän sellainen levoton olo töissä, että muistanko lähteä ajoissa, tuleeko vielä joku palaveri tai työkaveri jotain selittämään ja paras työvirekin yleensä on silloin, kun olisi jo pitänyt lähteä hakemaan. Sitten on se nälkäkiukkuinen lapsi odottamassa pihalla (toiseksi viimeisenä, vaikka ehdin 16:25 paikalle) ja joku toisen ryhmän (joskus omankin!) täti, joka selittää sujuvasti, mitä lapsi on aamupäivällä päiväkodisssa tehnyt, vaikka hyvin tiedän, että iskä on vienyt lapsen suoraan lounaalle iltavuoroaamuna eikä hän ole aamupäivän askarteluihin tai retkiin osallistunut ollenkaan. En ikinä edes sano tästä mitään henkilölle, kuuntelen vain sujuvasti sitä puutaheinää ”hyvä päivä ollut ja aamulla askarreltu”. Ja tosiaan se puoli kilometriäkin muuttuu kauttaaltaan ylämäeksi lapsen pyöräillessä nälkäisenä kotiin ja kahden pyörän kelkkominen ja lapsen houkuttelu ja kantaminen itsekin väsyneenä ja nälkäisenä ei ole mun vahvuuksia vanhempana. Meillä ei ole edes jalkakäytävää, ja koko homma leviää keskelle katua aina.
Aamulla sen sijaan, kun vie lapsen, päivän vaikein osuus on heti hoidettu, ja kun pääsee päiväkodilta pyöräilemään raikkaassa syysilmassa puolisen tuntia töihin, niin on töissä ihan uusi ihminen ja kaikki aamun mahdolliset vänkäämiset on karisseet matkalle.
krista
2.9.2016 at 16:19Apua, saat kuulumiset aamupäivästä, vaikka lapsi ei ois silloin siellä ollutkaan? :D
–
Mutta joo mulla on sama; kun se logistiikka on aamulla hoidettu pois alta, saa jotenkin uuden alun koko päivälle siinä saman tien!
Tilia
3.9.2016 at 21:50Jep – ja joka kerta! Ilmeisesti se on aika outoa, että lapsi on hoidossa pelkän iltapäivän. Mutta kyllähän se aika karusti kertoo siitä, millaisia havaintoja meille päivästä kerrotaan eli vaikka ei olisi paikallakaan, on ihan kivasti askartellut…
Iina
2.9.2016 at 22:39Oletatko että on aina kaksi aikuista, että olis valinnanvaraa?
Vien ja haen. Joka ikinen päivä. Ja hoidan kaiken muunkin, ihan kaiken itse. Minä äiti. Yleensä on kivaa ja joskus ei. Rakastan kahta tyttöäni yli kaiken 💖
(Terveenä aina jaksaa, kipeänä on raskasta joskus aivan kauhean raskasta. Mutta kyllä siitä selviää kun on pakko ja kun rakastaa)
Iina
2.9.2016 at 22:50En ole kokopäivätöissä koska en halua enkä jaksaisi. Kaikki on iloisempia ja arki on mukavaa kun hoitoaika jää 5-7 tuntiin päivässä ☺ koiratkin kiittää 💖
krista
3.9.2016 at 19:27En oleta, mä yritin muotoilla tekstin nimenomaan niin, että tämä kävisi ilmi :)
–
Todellakin hatunnosto niille, jotka pyörittävät koko lapsiperhemeininkiä ainoana aikuisena! Mulla aina meinaa päästä, että ”mä en ikinä pystyisi”, mutta tietysti sitä sellaisen paikan tullen todennäköisesti juuri nuo kaksi juttua, pakko ja rakkaus kantaisivat ainakin johonkin <3 Hienoa, että pystyt tekemään osapäivätyötä! Mä oon vankka osapäivätyön kannattaja (etenkin kun lapset ovat pienet), jos se vaan on taloudellisesti mahdollista. Toivottavasti itsekin saan sellaisen vaihtoehdon, kun töihin palaaminen on ajankohtaista!
Laurakaisa
3.9.2016 at 01:58Jännä, kun en ole ikinä miettinyt asiaa tältä kantilta… Meillä vie ja hakee se, jonka töihin ja muihin tilanteisiin paremmin sopii. Yleensä sama vie ja hakee, varsinkin jos on menty autolla eikä fillaroitu lasten kanssa, koska sillä ei-vieneellä aikuisella ei muuten ole autoa :) Ei ole siis tullut kumpaankaan suuntaan mitään inhokkeija tai suosikkeja ja lapsetkin on vissiin niin tottuneet tähän ihan-kumpi-vaan -meininkiin etteivät juuri kommentoi sitä, kumpi vie tai hakee.
Torey
3.9.2016 at 15:13Ei ole vaihtoehtoja. Minä vien sekä haen. Tosin meillä kumpikin jää pääasiassa ilman ongelmia hoitoon ja sieltä myös lähtee pois. Pienempi saattaa tarrata joskus paitaan ja tirauttaa pienen itkun, joka kuitenkin loppuu ennenkuin saan edes kenkiä jalkaan. Isommalla on ollut mökötys ehkä kerran parissa kuussa.
Hakiessa pieni virnistää hiekkalaatikolla, joskus ehkä kitisten pienen ”miksi jätitmut tänne yhy yhyyn” ja isompi ilmottaa ettei vielä tahdo lähteä kotiin, mutta kuitenkin portista reippaana lähtee!