Tirppa onnistui löytämään leikkeihinsä jostain kirjan välistä esiin putkahtaneen ikivanhan ystävänpäiväkortin. Kortti on osoitettu 9H-luokkaa käyvälle Pauliinalle – minun toinen nimeni siis. Sillä minua kutsuttiin ennen kuin otin ensimmäisen Krista-nimeni kutsumanimekseni.
Tällaisiahan sitä joskus koulussa läheteltiin. Ystävänpäivänä muistaakseni oli koululla sellainen ”postiluukku”, johon kirjeitä voi jättää – sitten ne jaettiin luokkiin ja katsottiin vähän salaa, että kuka saa isoimman röykkiön.
Minä en koskaan saanut kovin isoja kasoja.
Minulla ei koskaan ole ollut sellaista suurta läheistä ystäväporukkaa, ja täytyy myöntää että kahdehdin heitä, joilla sellainen on. En oikein tiedä, miksi sellainen ei ole minun kohdalleni elämässä sattunut. Minulla on kyllä yksittäisiä, läheisiä ystäviä, jotka ovat tulleet elämääni kuka mistäkin, mutta aika harvakseltaan: pari lapsuudesta, yksi lukiosta, yksi yhdeltä työpaikalta, yksi ex-suhteen kautta ja niin edelleen.
En oikein tiedä, mistä tämä johtuu. Ehkä en tunne itseäni jotenkin kotoisaksi isossa porukassa. Varsinkin viime vuosina monesti olen löytänyt itseni tilanteesta, jossa puhetilasta joutuu kilpailemaan – parikymppisenä olisin ollut suuna päänä päsmäröimässä ja tuomassa itseäni kuuluviin. Nykyään ennemminkin vetäydyn; en jaksa alkaa kilpahuutoon vaan annan niiden puhua, joilla näyttäisi olevan eniten asiaa. Jään vähän taka-alalle, aika kuluu, ja hups vaan yhtä äkkiä olen tilanteessa, jossa tunnen jo itseni ulkopuoliseksi; nyt nuo jo tuossa rennosti puhuvat keskenään niin kuin olisivat tunteneet vuosia!
Monet isot kaveriporukat muutenkin minun silmiini ovat näyttäneet niin ”valmiilta”, että en ole kokenut pääseväni niihin sisään. Jännä juttu. Koska ”valmiita” ne varmasti eivät ole olleet, minusta on vain tuntunut siltä. Vaikkapa opiskeluaikoina. Silloinkin minulla oli yksi läheisempi ystävä, ja ”iso ydinporukka” jäi minulle vieraammaksi.
Okei takana on eräs traumakin.
Olin jättänyt väliin useammat ensimmäiset opiskelubileet, koska olin kiireinen avustaessani keikkalippupalkkioilla erästä (kröhöm) tukkaheviaiheista aikakauslehteä. Yliopiston kahvitaukojonossa meidän fuksiryhmäläiset nauraahirnuen muistelivat edellisiä juhliaan, minä kuuntelin.
Sopivaan väliin yritin:”Hitsi että kuulostaa kivalta – munkin pitää kyllä ehdottomasti ens kerralla tulla mukaan!”
Syvä hiljaisuus.
Kukaan ei sanonut: ”Hei tosi kivaa, tule vaan!”
En mennyt.
Vähän sama juttu, kun kerran unelma-alaani opiskelemaan päästessäni ajattelin, että hitsi nyt mä varmasti tapaan ihan hurjasti samanhenkisiä ihmisiä kuin minä! Ensimmäiseen opiskelijatapaamiseen innokkaana vedin ylleni tekonahkahousut ja feikkiturkkitakin (disclaimer: elettiin 90-luvun loppua) ja sotkin shokkiväripunaisella värjätyn tukkani säkkärälle – heippa vaan, nyt mennään tutustumaan uusiin ihmisiin!
Muilla oli tyyliin jakkupuvut.
*******
Enkä minä tietenkään yksinäinenkään ole elämässä (kovin monesti) ollut – suurimman osan elämää olen seurustellut. Poikakaveri on ollut samalla kuin takuuvarmasti paikalla oleva paras kaveri. Suuri tragedia tässä vain on ollut se, että seurustelusuhteen loputtua myös se ystävävyys edellisten vuosien bestiksen kanssa on ollut koetuksella.
Itse asiassa aika usein tapaan jonkun kivantuntuisen tyypin. Saatan ajatella, että tuohonpa olisi kiva tutustua paremmin. Ja huomata, että luultavasti tuo toinenkin ajattelee, että hei toi vaikuttaa mun tyyppiseltä ihmiseltä.
Miten siitä eteenpäin? Tuttavuuksia syntyy helposti, ystävyyden syntyminen on minulle syvää hepreaa. Siis että miten joku ihminen tulee yhtä äkkiä tosi-tosi läheiseksi. Ei silleen ”kiva tavata” -tuttavaksi, vaan ihan oikeasti-oikeasti rakkaaksi.
Aika satunnaista.
*******
Eräs ystäväni tapasi toisen ystävänsä paikallisjunassa. Tytöt sattuivat kuulemma usein aamuisella työmatkalla M-junaan toisiaan vastapäätä ja alkoivat muutaman tapaamisen jälkeen jutella. Sitten vaihdettiin puhelinnumeroita ja päätettiin mennä joskus kahville.
He ystävystyivät.
Vasta myöhemmin sain kuulla, että toinen tytöistä oli töissä Pasilassa. Pasilassa! Sinne kestää Helsingistä noin kolme minuuttia! Siinä hemmetin kolmessa minuutissa he olivat luoneet pohjan ystävystymiselle.
Miten jotkut tuon tekevät? Jotain ihan älyttömän huikeaa.
Onneksi tästä satunnaisuudesta huolimatta muutama läheinen ystävä elämän varrelta on mukaan tarttunut. Niin kuin tämän kortin lähettäjä ja muutama muu.
Mun on pakko myöntää: olen aivan järjettömän huono yhteydenpitäjä. Arki vie mukanaan, en jotenkin osaa (ja ehdi) ottaa puhelinta käteen ja soittaa niitä ”mitä kuuluu?” -puheluita. Vaikka minua oikeasti kiinnostaakin, mitä näille ihmisille kuuluu! Onneksi monen ystävän kanssa vuoden (tai viiden!) taukokaan ei välttämättä haittaa, vaan ystävyys jatkuu siitä, mihin se on viimeksi jäänyt.
Ystäväni: anteeksi, että minusta niin harvoin kuuluu mitään. Olette silti tärkeitä. Nähdäänkö tänä kesänä?
Kukkavarvas (Ei varmistettu)
19.6.2014 at 16:49Tää oli musta tosi kaunis kirjoitus :) vaikka varmaan sulle se oli vähän sellainen riipaisevampi, kipeä.
Mä luulen että aika moni ajattelee ja tuntee samoin. Ne siellä ”isossa kaveriporukassakin” olevat. Sitä kun voi helposti porukassakin olla yksinäinen, säkin sitä hyvin tuossa kuvailit. Musta on hirveän hyvä että se oma kumppani on hyvä kaverikin mutta eihän se pelkästään riitä sillä saralla. Koska se ihminen on myös puoliso ja kyllä sitä tarvitsee niitä ”pelkkiä kavereitakin”. Kaikkia rooleja ei voi laskea vain yhden ihmisen hartioille.
Parhaimmat kavereista ovat mun mielestä sellaisia, joille ei tarvitse liikoja selitellä jos itsestä ei ole hetkeen kuulunut ja sitten kun nähdään tai kuullaan niin tuntuu että aikaa ei olisi välissä kulunut laisinkaan. Ja musta asiat on hyvin niin kauan kun ihmisellä on noita edellä kuvailtuja henkilöitä elämässä edes yksi.
CougarWoman
19.6.2014 at 16:49Tunnistan niin tuon ”huonon yhteydenpitäjän” myös itsessäni. Mutta niinhän se on, ne tosi-tosiystävät pysyvät, vaikka niiden kanssa vähän harvemmin (köh) kommunikoisikin. <3
Mun ystävälista on muuten aika samanlainen; yksi lapsuudesta, yksi lukiosta ja muutama ex-kollega plus yksi eksä. Mitään vikaa kvalitatiivisessa ystäväpiirissä. ;)
Nyt jäin muuten miettimään, että mistä sen ystävän tunnistaa, tai siis kuka vielä lasketaan ystäväksi? Että onko siihen jotain aika/kommunikointitiheysrajaa, vai onko se vaan ns. tunneasia? Esimerkiksi ala-asteelta tullut paras kaveri, jonka kanssa oltiin kuin paita ja peppu 10 vuotta, mutta ei olla vuosiin enää pidetty yhteyttä (tai no kävi se muistaakseni 9 vuotta sitten viikonlopun ajan kylässä) – lasketaanko sekin vielä ystäväksi ja ystävyydeksi, vaikkakin ehkä passiiviseksi sellaiseksi? Minä ainakin lasken.
Kristaliina
19.6.2014 at 18:34Tää laskemiskysymys mullekin tuli tätä kirjoittaessa mieleen! Mulla kans on sellaisia ihmisiä, jotka edelleen laskee ystäviksi, vaikka yhteydenpito olisi vuosikausien ajan ihan pelkkää FB-status -luokkaa – mutta ne vaan tuntuu jotenkin läheisiltä. Tai että on itse säilyttänyt sen läheisyyden tunteen, joka joskus on ollut, vaikka ei enää oikein olisikaan yhteyksissä. Ja tietysti tämä kaikki ilman harmainta haisua, että onko tuo tunne molemminpuolinen :D Hitsi miten säälittävää :D :D :D
Hosuli
19.6.2014 at 16:51Tunnistin itseni. Minullakin parasta ystävää on paikannut puoliso, ja silloinhan suhteen päättyminen tarkoittaa aika isoa yksinäisyyttä. Isot porukat ahdistavat helposti, vaikka saan kyllä halutessani suunvuoron. En vain koe, että saan sellaisissa tilanteissa annettua itsestäni mitään kovin aitoa. Se on vain huutelua ja heittelyä oikean keskustelun sijaan. Parasta on keskustella kahestaan tai muutaman hengen porukassa. Olen kiitollinen muutamista luottoystävistäni ja monista kavereista, mutta läheisiä ystäviä voisi olla enemmänkin.
Yhteydenpidossani olisi hieman parantamisen varaa. Välillä tsemppaan ja lähettelen viestiä vanhoille ystäville, ja se toimii kyllä.
NinaJoPu (Ei varmistettu)
19.6.2014 at 16:51Voih, mä niin tunnistin itseni tosta. Saatan vaikuttaa todella ulospäin suuntautuneelta ja seuraihmiseltä, mutta silti usein isommassa porukassa hakeudun vähän syrjempään ja seurailen.
Sama myös noiden ystävien ja yhteydenpidon kanssa. Toki kolme lasta vie mennessään ja sitä aikaa niille ”Mitä kuuluu”-puheluille on ihan oikeasti tosi vaikea löytää. Jotenkin useasti on tuntunut, että jotkut ystävät kokevat sen välinpitämättömyytenä vaikkei se todellakaan ole sitä.
Toki muutamat lapsuudenystäväni ovat myös tosi erilaisessa elämäntilanteessa ja ehkä senkin takia ei yhteistä puhuttavaa tunnu löytyvän. Tai en tiedä, kun emme näe juuri koskaan.
Oho… tulipa avautuminen. :)
AssiH (Ei varmistettu)
19.6.2014 at 16:55Mä olen paljon miettinyt kuinka vaikeaa on aikuisiällä saada niitä tosiystäviä. Ei se ole niin helppoa mennä kivan ihmisen luo ja sanoa: olisitko mun kaveri? Muutama ystävä mulla on pysynyt läheisenä lukiosta, muutama yliopistosta. Mutta miten sen jälkeen saadaan ystäviä? Mulla on pari todella läheistä sydänystävää tarttunut mukaan vauvakerhoista.kerran kerhossa näin kivan oloisen äidin ja juteltiin kesäsuunnitelmista, huomattiin että ollaan samaan aikaan Ahvenanmaalla. Eikun treffit pystyyn (lähes käytin kysymystä: olisitko mun kaveri :D) ja niiden treffien jälkeen ollaan tultu todella läheisiksi ystäviksi.
Toinen tapaus: löysin netistä kivan blogin ja huomasin lukiessani että ollaanpa me samantyylisiä. Pari kuukautta myöhemmintapasimme sattumalta lähikerhossa. Kutsuin heidät meille lautapelaamaan ja siitä se lähti.
Parasta ystävissä on se kuinka helppoa on olla, pitää etäisyyttä ja palata jälleen yhteen. Mutta en minäkään tiedä miten ystäviksi tullaan, joidenkin kanssa vaan klikkaa ja toivoo että toinenkin huomaa sen klikkaamisen :D
Mari T. (Ei varmistettu)
19.6.2014 at 17:10Ihan kuin olisin tunnistavinani omaa (ja ainakin Riikan) käsialaa tuosta runoja sisältävästä kortista :)
On ollut ihan tosi kiva lukea tätä sun blogia. Ilman sitä en tietäis yhtään mihin elämä on sinutkin kuljettanut. Taitaa olla niin ettei olla lukion jälkeen nähty :( Oispa ihana jos joku yläasteaikaisista kavereista ois niin reipas että sais järkättyä jonkun tapaamisen!
Kristaliina
19.6.2014 at 17:15Hihii, vois hyvin olla jommalta kummalta teistä – missäköhän ne kaikki kortit muuten on…? Ehkä joissain laatikoissa mun äidin luona, joskus olisi kiva kaivella niitä esiin. Ja niitä kaverivihkoja, joita pidettiin!
…mutta just tuo nimenomainen kortti oli kuitenkin toiselta lähettäjältä, joka oli meitä vuotta nuorempi :)
Mä kans oon aatellut, että hitsi kun meillä ei ole ollut mitään luokkakokouksia. Tai ainakaan niin, että mua ois kutsuttu :D Tosi monella niitä kuulemma on ollut, vois olla aika jännääkin. Ja vähän pelottavaa :D
MinEna
19.6.2014 at 17:45<3 tiedätkö Krista, tää vois olla mun kynästä. Ja niin paljon, että mä itseasiassa valutan ripsivärejä täällä poskille.
Tätä nykyään olen vielä miljoona kertaa huonompi yhteydenpitäjä kuin ennen, miljoonine ”kun on niin kiire” selityksineni.
Saamattomuuden nimissä pitäisi muuten varmaan sopia Snadistadi treffeille päivämäärä, tai Silva ja S on murrosikäisiä kun saadaan aikaiseksi :D
Toveri (Ei varmistettu)
19.6.2014 at 17:49Tunnistan itseni! En ole mikään puhelimessa höpöttäjä, samoin isoissa porukoissa tyydyn tarkkailijan rooliin. En avaudu kovin nopeasti kunnolla enkä muutenkaan ole sellainen että toisin itseäni ja mielipiteitäni kauheasti esiin. Ystävystymisen prosessi on minulle jotenkin vieras. Miten tosiaan siirrytään siihen, että nähtäiskö vapaa-ajalla useammin ja tehtäis kaikkea kivaa yhdessä? Mutta onneksi noita ystäviä on matkan varrella kuitenkin siunaantunut!
Kahvittelija
19.6.2014 at 17:58Ihana kirjoitus, herätti ajatuksia :) Mullakaan ei ole koskaan ollut sellaista suurta ystäväporukkaa, vaan olen aina viihtynyt joko kahdestaan jonkun ystävän kanssa tai sitten kolmen hengen porukassa. Yläasteella liikuin tiiviisti ensin ystävä A:n kanssa, kunnes (hiukan valitettavasti) kuviot muuttuivat ja rupesin liikkumaan melkein vielä tiiviimmin ystävä B:n kanssa. A:n kanssa pidän satunnaisesti yhteyttä edelleen, B:n kanssa en ollenkaan, vaikka meidän ystävyys osui juuri niille tosi tärkeille vuosille: oltiin kuin paita ja peppu 14-18-vuotiaina. Olenkin usein miettinyt, että haluaisin jotenkin pyytää A:lta anteeksi sitä, että meidän monen vuoden ystävyys loppui mun takia (A on lestadiolainen ja meidän mielenkiinnon kohteet olivat täysin erilaiset murrosikään tultaessa, se oli varmaan se suurin syy ystävyyden katkeamiselle).
Kun muutin Turkuun opiskelemaan, mun mustasukkainen ja renttumainen ex-poikaystäväni muutti mukana, mikä sai aikaan sen, että välttelin parin ensimmäisen vuoden aikana aika tehokkaasti kaikkia opiskelijabileitä ja muita paikkoja, joissa oisin voinut paremmin tutustua kanssaopiskelijoihin. Exä oli nimittäin sen verran kaheli, että a) sitä ei kehdannut viedä mihinkään ”näytille”, koska se törttöili aina kännissä ja b) se ei oikein tykännyt, jos menin yksin. No, siinä vaiheessa, kun erottiin, tilanne oli jo sellainen, että klikit olivat muodostuneet. Onneksi olin kuitenkin tutustunut yhteen samaan aikaan opinnot aloittaneeseen ja samanhenkiseen tyyppiin, jonka kanssa ollaan vielä yli 10 vuoden jälkeenkin hyvät ystävät (ja josta tulee yksi tämän vauvan kummeistakin).
Pohjanmaalla mun vanhoilla kotiseuduilla on pari sellaista ystävää, joiden kanssa pidän aivan liian harvoin yhteyttä mutta jotka ovat juuri niitä ihania ystäviä, että kun ne näkee, kaikki on kuten ennenkin ja juttu luistaa. Mä olen vain niin älyttömän huono tarttumaan puhelimeen soittaakseni kuulumisia ja Facebook on tehnyt sen karhunpalveluksen, että sen kautta ikään kuin pysyy perillä ystävien kuulumisesta, vaikka ei varsinaisesti oikein mitään tiedäkään…
Mä olen saanut yhden tosi ihanan ystävän Facebookin kautta: liityin esikoista odottaessani sellaiseen täkäläisten odottajien ryhmään ja me tavattiin pari kertaa isommalla porukalla, mutta eihän kaikkien kanssa voi kemiat kohdata vain sen takia, että satutaan olemaan raskaana samaan aikaan, eikä siinä mitään pahaa ole. Mutta tämän yhden tyypin kanssa tultiin alusta asti tosi hyvin juttuun ja pidetäänkin tiiviisti yhteyttä edelleen.
Karo- (Ei varmistettu)
19.6.2014 at 18:03Kuten moni muukin sanoo – tää vois olla mun kirjoittama.
Tosin mä olen aina ollut jokaisessa porukassa erilainen. Nuorempana oli varhaiskypsä ja vastuuntuntoinen ja silloin oman ikäiset tuntuivat todella lapsellisilta. Nyt opiskelen nuorisopuolella ja ikäeroa opiskelutovereihin on jopa kymmenen vuotta – ollaan siis todella eri elämantilanteissa.
Nyt kun parisuhde on päättynyt ja olen kahden (5v ja 9 kk) lapsen kanssa kaiken aikaa yksi, huomaa todella kuinka yksin sitä onkaan. Tuntuu, että tukeutuu aivan liikaa äitiin ja siskoon. Niillä kun sattuisi olemaan muutakin elämää.
Iltaisin käperryn omaan yksinäisyyteeni ja mietin tätäkö tämä on ikuisesti. Ei ketään jolle kertoa kaikki. Niitä ystäviäkin, kun on vain muutama ja eivätkä nekään tunnu läheisiltä.
Juuri näin juhlapyhinä sitä vasta onkin yksin. Kaikki menevät omia menojaan, perheen ystävien ja puolisoiden kanssa. Minä mietin miten saan nämäkin päivät kulutettua. Tuntuu niin tyhmältä tunkea itsensä johonkin porukkaan, kun ei ole varsinaisesti kutsuakaan saanut.
Huoh.
Kristaliina
19.6.2014 at 18:40Juhlapyhät on kyllä eronneena vaikeita! Mulla oli ihan sama tunne joskus sinkkuaikoina, vaikka silloin ei tosiaan tietysti lapsia ollutkaan. Toisaalta silloin, kun vähän tietoisesti sitten sitä tuppautumista pyrin harrastamaan, olin kyllä sosiaalisesti paljon aktiivisempi kuin monessa muussa elämänvaiheessa :) Kun oli pakko tavallaan olla aktiivinen sosiaalisesti, kun ei ollut sitä kotisohvan automaatioseuraa enää tarjolla.
Mutta voin veikata, että silloin lapsettomana se ”tuppautuminenkin” oli helpompaa, ja kun ystävätkin suurin osa oli silloin lapsettomia. Vähän vaikea olisi esim. kahden lapsen kanssa mennä mukaan bilemökkiporukkaan…
Hyvää juhannusta joka tapauksessa sinne! Varmastikin ajan myötä ne olemassaolevat ystävyyssuhteet taas vahvistuvat, tai uusia löytyy. Toivotaan näin!
Anna-Reetta
19.6.2014 at 18:25Mä olen vähän samanlainen ku sä, paitsi että viihdyn suuressa porukassa, mulla riittää ääntä ja uskallan avata suuni. Mutta kokemus on osoittanut että vaikka itse yrittäisikin olla yhteyksissä niin kaikki eivät ole tästä yhteydenpidosta niin mielissään. :/
Huitu
19.6.2014 at 18:30Mulla on yksi ystävä lapsuudesta, pari yläaste/lukioajoilta ja muutama yliopistolta. Tai oli niitä jossain vaiheessa muutama enemmänkin, mutta yhteydenpito on vaan jäänyt ja koen, että ne parhaimmat ovat pysyneet. Tosin niidenkin kaa yhteydenpito välillä jää (nytkin tunsin omantunnonpiston sydämessä, että en ole kesän aikana muutamalta kysynyt, mitä kuuluu…), koska muutin vuosi sitten lopullisesti Pohjois-Karjalaan. Itse olen siis Hämeestä ja suurin osa kavereista on siirtynyt pääkaupunkiseudulle. Välimatka on kyllä hankala, vaikka yritämmekin säännöllisesti nähdä. Mutta viikonloput ovat lyhyitä, työelämä ja miehien kautta tullut muu elämä vie yllättävän paljon aikaa.
Täällä Pohjois-Karjalassa on kyllä syntynyt tuttuja ja työkavereita, joiden kaa vietän välillä aikaa, mutta ei varsinaista ystävää. Jollei siis miestä lasketa. Ja toisaalta en kyllä ole ainakaan vielä edes kaivannut uutta ystävää, kun nykyistenkin kaa yhteydenpito on välillä niin vaikeaa…
Mutta sen kyllä olen huomannut, että aikuisena on vaikeampi ystävystyä. Kaikilla tuntuu olevan jo kavereita just sieltä lapsuudesta/nuoruudesta ja elämä muutenkin niin kiireistä, ettei uusille ystäville tunnu riittävän aikaa. Huomaan tämän itsenikin kohdalla. Ja se on kyllä säälikin.
S-S (ilman kirjautumista) (Ei varmistettu)
19.6.2014 at 18:55Oi, olisin voinut kirjoittaa tämän tekstin sanasta sanaan itsekin! Mulla on elämässä aina ollut vain muutama ystävä (siis oikeasti ystäväksi luettava ihminen) kerrallaan. Muutamaan kertaan suurten elämänmuutosten/kriisien yhteydessä (muutto, parisuhteen päättyminen, uusi parisuhde, lapsen saaminen) pakka on heittänyt volttia oikein kunnolla, ja moni ystävä jäänyt matkan varrelle. Jossakin vaiheessa syyllistin itseäni tästä kamalasti, mutta sitten totesin että ”aika aikaa kutakin”. Ystävyyssuhde voi olla arvokas ja tavallaan ”olemassa”, vaikka se olisi ohikin. Tästä asiasta riittäisi kirjoitettavaa NIIIN paljon, mutta kas, erään pienhenkilön kylpyaika on käsillä. Siispä tyydyn vain sanomaan että ”I hear you” ja halaukset kaikille täällä omaa tarinaansa avanneille! Se riipii joskus.
hankriste (Ei varmistettu)
19.6.2014 at 19:07Pakko jakaa oma traumani, jonka jälkeen olen ollut _hyvin_ vähän innokas järjestämään minkäänlaisia kutsuja tai kekkereitä. Opiskelin sisäoppilaitostyylisessä opistossa vuoden yläasteen jälkeen. Sosiaalisena tyyppinä olin tutustunut lähes kaikkiin noin sataan muuhun opiskelijaan ainakin jotenkuten, enkä joutunut olemaan yksin. Itse asiassa oli ensimmäinen kerta, kun olin osa vahvaa kaveriporukkaa. Jossain vaiheessa kuitenkin minut ”pullautettiin ulos” tästä porukasta syistä, joita en edelleenkään itse oikein ymmärrä. Pian tämän jälkeen oli syntymäpäiväni. Ostin jäätelöä, omenahilloa, kinuskikastiketta ja paistoin aimo kasan vohveleita. Kerroin kaikille, että kahvia on tarjolla. Kukaan ei tullut – kaikki olivat sen entisen kaveriporukan päätähden luona.. Nyt olen ystävien suhteen vähän samassa jamassa kuin moni muukin. Usean muuton takia ihmiset ovat unohtuneet matkan varrelle – onneksi on sentään mies. Ja sen sisarukset.
Kristaliina
22.6.2014 at 14:14Apua. Tuo on ihan julmaa, hitsi miten ajattelemattomia aikuiset ihmisetkin voi olla!
Mulla on jotenkin ikipelkona tuo ”kukaan ei tule” -skenaario, vaikka päätyykiin sitten olemaan talo täynnä ihmisiä. Mutta ajatuksenkin se on vaan niin kamalan kamalan kamala….
teija r (Ei varmistettu)
19.6.2014 at 19:23Morjes, nähdäänpä kuule tänä kesänä! Oon jo pari kertaa sielläpäin ollessa aikonutkin tulla kylään, mutta sit ei jotenkin ookaan ehtinyt. Katellaanpa taas kunhan tältä reissulta tuun sinnepäin :) Hauskaa juhannusta ja moipus ;)
Kristaliina
20.6.2014 at 10:58Joo, nähdään!
Ja oh mulla vieläkin on jotenkin mielessä se meidän venereissu – tai siis se on jäänyt mieleen mulle sellaisena viimeisenä ”vapauden” hetkenä, sen jälkeen kun poksahdinkin paksuksi ja niin edelleen :)
Sinullekin juhannusta, ja moipus! <3
teija r (Ei varmistettu)
1.7.2014 at 11:22Se oliki hauska reissu! :)
Tulinki sitten nyt kotiin asti samoilla silmillä, oli vähän koti-ikävää.
Mut jossain välissä tänä kesänä täytys kyllä nähdä!
Vierailija (Ei varmistettu)
19.6.2014 at 20:27Ihana rehellinen kirjoitus :) Sinä vaikutat niin ihanalta tyypiltä, että jotenkin ”ilahduttaa” kuulla pohdintojasi aiheesta – tai siis ei tietenkään ilahduta tän kirjoituksen syy vaan se, että joku muukin pohtii samoja asioita, you know.
Olen itse vähän yli parikymppinen sinkku ja koen oloni välillä aika yksinäiseksi. Ystäviä kyllä on, ja tosi hyviäkin ystäviä pari, paljon tuttuja jne. Olen ollut lapsena aika ujo, mutta nykyään juttelen helposti uusillekin ihmisille ja olen hanakka tutustumaan. Jokin aika sitten olin tietoisesti tosi aktiivinen kaikkien ystävieni suuntaan, ehdotin tapaamisia ja muuta. Näinkin tällöin ystäviäni tosi paljon, ja se oli kivaa. Jossain vaiheessa iski kuitenkin uupumus siihen, että jouduin aina itse olemaan se aktiivinen osapuoli, joka ehdottaa tapaamisia.
Nykyään olen alkanut ajatella, että ystävieni aloitekyvyn puute ei välttämättä johdu minusta vaan siitä, että kaikki eivät kaipaa kovin läheisiä tai tiiviitä ystävyyssuhteita. Itse tällä hetkellä kaipaisin sellaisia, ja se johtuu varmaan osaksi siitä etten seurustele, osaksi ihan siitä että tykkäisin viettää rentoa aikaa ystävien kanssa. Haaveilen spontaaneista leffailloista, piknikeistä ja kävelyretkistä, iltajuoruiluista ja viinilasillisista. Mua jotenkin rasittaa se, miten kiireisiä kaikki ihmiset ovat; tuntuu, että tapaamiset pitää sopia vähintään viikko etukäteen. Toki olen itsekin välillä kiireinen, mutta silti.
Hupaus (Ei varmistettu)
19.6.2014 at 20:31Tämä teksti voisi olla minunkin kirjoittamani. Tosin sillä erotuksella, että miehestä ja lapsesta huolimatta yritän itse olla aktiivinen ystävä/kaveri. Mutta minusta tuntuu usein, että uusien kavereiden kanssa minä olen se aktiivinen osapuoli, joka ehdottaa tapaamisia. Ja jos toinen osapuoli on kovin nihkeä tai laiska pitämään yhteyttä, niin alkaa se jossain vaiheessa harmittaa. Ja muutama lupaavasti alkanut kaveruus onkin päättynyt siihen, että en ole itse enää jaksanut yrittää luoda kaveruutta/ystävyyttä tyyppiin, joka ei itse ota koskaan yhteyttä. Olen monesti miettinyt, että miksi em löydä enempää ystäviä, vaikka olen itse aktiivinen (olematta kuitenkaan liian päällekäyvä). Ehkä olen jotenkin sellainen persoona, että kun en osaa avautua kovin nopeasti uusille ihmisille, niin muut kokevat minut sitten vaikeasti lähestyttäväksi/etäiseksi tms. Tai mistä sitä koskaan tietää… Välillä kyllä lapsen kanssa kotona ollessa harmittaa, kun oikeasti läheiset ystävät asuvat kaukana ja vähemmän läheisiä kavereita/tuttavia on niin vaikea saada kokoon tapaamisiin.. Olen myös sellainen, että jään helposti porukassa klikkien ulkopuolelle ja vaikka nyt pojan vauva-aikana olen vauva-äiti-ryhmiinkin mukaan mennyt, niin silti ei ole uusia ystäviä löytynyt. Huoh. Anteeksi tajunnanvirta, tämä aihe vaan herättää paljon ajatuksia. :D
Paprika (Ei varmistettu)
19.6.2014 at 20:50Oooh tää kulostaa niin tutulta! Etenkin toi osuus, että mie koen kanssa itseni isossa ryhmässä aina jotenkin ulkopuoliseksi vaikka en OIKEESTI olisi sen ulkopuolisempi kuin muut. Joskus teininä miula oli semmoinen intiimi pieni kaveriporukka (no en kauheen vanha ole vieläkään), mutta ensin siinä rupesi kaverit seukkaileen ja sitten eroileen ja nyt on siitäkin viiden hengen porukasta jäljellä ne yksittäiset kaksi kaveria. Jonkin aikaa olin jo ilman tämmöistä kaveriporukkatarvetta, mut nyt oon katsonut joitakin blogitapaamisiltojen mukavan oloisia kuvia joissa kaikilla on hauskaa ja on iso tyttöporukka ja kadehtinut. En sitä että bloggaajat tapaa vaan sitä porukkaosuutta. Sitten taas jos olisin siellä niin olisin varmaan ulkopuolinen.. No onneksi on perhe <3
Vierailija (Ei varmistettu)
19.6.2014 at 21:04Tutulta kuulostaa minustakin. Joskus minäkin kadehdin sellaisia ihmisiä joilla aikuisenakin on sellaisia isoja ysräväporukoita, tai edes muutanan hengen. Että lukioaikaisten kavereiden kanssa kokoonutaan kerran kesässä mökkeilemään ja opiskelukavereiden kanssa käydään kaupunkilomilla Euroopassa. Porukalla on ihana muistella menneitä :)
Omat ystäväni ovat sieltä täältä. Vaikka heitä on ollut eri elämäntilanteissa paljon, en jotenkin osaa kuljettaa heitä mukanani eri elämänvaiheesta toiseen. Ala-asteella yhdet kaverit, yläasteella toiset. Ja lukiossa. Ja opiskeluaikana.
Mistä nykyiset ystäväni ovat elämääni sitten tulleet? Yläasteelta, kotibileistä, netin keskustelupalstalta, ex-naapuri, nykyinen naapuri, ehkä pari työkaveria.
Mutta tosi tärkeitä on muutama muukin. Esim. naapurin poika lapsuudesta jonka kanssa vaihdamme kuulumiset muutaman kerran vuodessa, vuosiin emme ole nähneet. Hän on ainoa kontaktini ala-asteaikoihin ja asuinalueelle jossa lapsena asuin.
Ystäväni asuvat kaikki eri puolilla maata eivätkä tunne toisiaan. Se on joskus surullista, kun jollekin ystävälle sattuu jotain ihanaa ei sitä voi jakaa kenenkään muun kanssa. Paitsi mieheni. Kun eräs ystäväni ( hänet tapasin festareilla) kuoli, oli tosi raskasta surra yksin. Eihän kukaan muu ystäväni tuntenut häntä.
Että tämmösiä mietteitä tällä 34-vuotiaalla. Ps. Sorry kirjotusvirheet, kännykällä kirjottaminen on pyllystä :)
AnniinaCa (Ei varmistettu)
19.6.2014 at 21:28Voih mikä tyhjyyden tunne!
29.4.2014 kommentoin blogiasi näin:
”Voih aloin lukea blogiasi alusta pääsiäisen aikoihin ja nyt olen menossa isänpäivässä 2012! En malttaisi millään olla lukematta uusimpia kuulumisianne mutta päättäväisesti aion lukea kirjoituksesi alusta. Paitsi hups, luin tämän julkaisun :P Ihana blogi, hyvää luettavaa esim lasta nukuttaessa :)”
Ja tänään se päivä koitti, sain luettua kaikki tähän asti julkaisemasi kirjoitukset läpi. Onpa hassu tunne, täytyykö mun todellakin nyt ODOTTAA seuraavaa julkaisua? en voikaan enää avata tablettia ja uppoutua blgogiisi lukemaan postausta toisen perään :P sama tunne kun katsoo vaikka DVDltä jotain tv-sarjaa ja yhtäkkiä havahtuu katsoneensa juuri viimeisen jakson.
Mukavaa juhannusta :)
jenna mjk (Ei varmistettu)
19.6.2014 at 22:37Pitäisiköhän minunkin alkaa lukemaqn ihan alusta ajan kuluksi, kun odotan ja tarkistan joka päivä onko tullut uutta postausta.. :-) krista kirjoitat niin mukaansa tempaavasti, ihanalta ihmiseltä kuullostat! ja itse olen mieltänyt itseni sosiaaliseksi erakoksi, ja vielä ujo. Sentään pari hyvää ystävää on elämässä pysyneet, mutta kyllä se edes tutuiksi pääseminen on vaikeaa,en uskalla keskustella vaikka mieli tekisi, ja se harmittaa ja olen kuullut minut leimattavan ylpiäksi tai oudoksi etten puhu.. kun en oikeasti vain uskalla..!
Kristaliina
22.6.2014 at 14:18Vau, minkä urakan oot tehnyt! :) Hih joo, ja mä oon kuullut aiemminkin, että tuollaisen jälkeen täytyy hetken aikaa totutella ”tyhjään” tunteeseen, kun postauksia tuleekin jatkossa vaan se yksi päivässä -tyyppisellä tahdilla :)
Mutta siis vau: just tuolleen tätä blogia varmaan kannattaakin lukea :) Siinä varmaan jotenkin hahmottaa sen ”matkan”. Tsihihi kehityskertomus: näin pihalla olevasta yhden lapsen äidistä tulee vähän varmempi naperon äiti ja sitten taas yhtä pihalla oleva kahden lapsen äiti :D