Viisi kertaa minä (osa 2: töölöläiselämää)

Melkein neljä vuotta on kulunut, ja olen tällä hetkellä 25 vuotta. Tai ihan kohta täytän 26. On siis:
 

Huhtikuu 2003

Kello on soinut puoli yhdeksältä niin kuin joka aamu. Istun töölöläisen ullakkoasunnon keittiössä, lautasella Nalle-neljänviljanpuuroa ja Formverkistä ostetussa ökykalliissa juomalasissa itse tehtyä lattea. Avomies on vaahdottanut minulle maidot ennen kuin on lähtenyt töihin IT-firmaan. Itse se syö aamupalansa vasta töissä. On se sitten kiltti. Aivan liian kiltti.

Ollaan tavattu 20.10.2000 Bottalla – päivämäärä on jäänyt mieleen, koska avomies on matematiikkahullu. Siltä se ei kyllä päällepäin näytä. Tapaaminen kävi hassusti. Oltiin ystävän kanssa bile-bile-bilettämässä heti eroni jälkeen. Minulla oli violetti nahkahame, jonka päällä roikkui sellaisia outoja koirantalutushihna-metalliketjuja, jotka olivat silloin tosi-tosi trendikkäitä. 

Miehiä pörräsi sinä iltana ympärillä ihan riesaksi asti, varmasti hiljaa huusin sellaista vastaeronneen naisen ”okei katsokaa NYT mä oon vapaa” -viestiä. Mutta kaikki miehet olivat jotenkin… ääääh. Paikka oli varsinainen lihatiski.
”Eiks nyt kukaan noista kelpaa, täällähän on tosi hyvännäköisiä”, ystävä ihmetteli.
”Ääääh, ei yhtään mun tyyliä. Mulla on ihan erilainen maku”, nurisin.
”No millaisista sä sitten tykkäät?”
Nousin pokkana seisomaan tuolille Bottan yläkerran ”rokkiosastolla” ja katselin ympärilleni. Näin tumman komean pitkätukan villapaidassaan.
”No tuollaisista”, osoitin miestä sormella.
Rokkipoika näki osoitteluni ja tuli parin minuutin päästä juttelemaan.

No olipa helppoa. Ja kappas, minusta tuli taas seurusteleva – muutama päivä edellisestä erostani.

*******

Lasisella uudella ruokapöydällä on iiiiso pino papereita. Gradu. ”Omenapeppu omaksi – liikkuvan naisruumiin representaatiot naisten liikuntalehdissä”. Hurjan kiinnostava aihe, olen jo käynyt esittelemässä tutkimustani julkisesti ja gradun tekeminenkin luistaa. Mutta mutta mutta… Äääääh.

Tiedostan itsekin, että logiikkani on täysin sumea. Opintoni ovat olleet jo pitkään kasassa, sivuaineita vähän liikaakin. Mutta luopuminen opiskelijaelämän vapaudesta ahdistaa. Siirtyminen kahdeksasta neljään -työelämään ahdistaa. En halua valmistua, haluan olla vielä opiskelija. Vapaa! Niinpä pyrin lykkäämään gradun tekemistä… ….jep: hakeutumalla kahdeksasta neljään -työhön. Jepjep. Mutta nimi on jo alla sopimuksessa, työt alkavat parin viikon päästä, ja gradu saa jäädä toistaiseksi odottamaan.
”Mä sitten jatkan sitä jossain vaiheessa töiden ohella”, uskottelen itselleni.

Uusi elämänvaihe on alkamassa. Kohta en ole enää opiskelija, vaan tässä taloudessa on kaksi työssäkäyvää nuorta aikuista – toinen (en minä) jopa hyväpalkkaisessa työssä. Dinkku-talous. Kohta on vihdoinkin rahaa matkustella; tähän mennessä olen käynyt vain viikon halvoilla äkkilähdöillä turistikohteissa. Päätän alkaa laittaa joka palkasta rahaa sivuun tulevia reissuja varten.

Ensi kesänä on tulossa reissuista ensimmäinen. Ollaan opiskeltu koko talvi avomiehen kanssa espanjaa. ”Qué tal?” ”Muy bien”. Siitä tuli idea lähteä rinkat selässä kiertämään Espanjaa – hui. Rinkatkin on jo käyty ostamassa urheiluvälineliikkeestä. Minun punainen Haltin pikkurinkkani on kuulemma samanlainen kuin kilpailijoilla Suuri Seikkailu -tv-sarjassa; siinä, missä rämmitään jossain Posion metsissä.

Olo on tyhjä, vaikka puitteet ovat kunnossa. Tai no avomiehen asuntohan tämä on virallisesti; ei minulla opiskelijana olisi ollut varaa töölöläiseen hulppeaan ullakkokämppään, jonka suurelta terassilta on näkymät yli koko kaupungin. Itse olin haaveillut vanhasta puutalosta ja olimme käyneet jopa katsomassa yhtä asuntoa Ruoholahden villoilla. Mutta kun avomies oli antanut käyntikorttinsa kiinteistövälittäjälle (joka oli nähnyt käyntikortissa komeilevan  logon), kyseinen välittäjä oli tuonut meidät katsomaan tätä. Ja kyllä: sitten oltiin ihan myytyjä. Samoin asunto pian meille. Onneksi eletään niitä hulluja vuosia, jolloin lainaa saa melkein mínkä ikinä summan kehtaa pyytää.

Ja täällä sitä nyt sitten asutaan Töölön kattojen yllä ja ollaan mukamas ihan pienen asteen parempia kuin kukaan muu.

Avomiehen ystävät alkavat jo vakiintua: naimisiin ja sitten lapsia. Mutta eijeijei minä en todellakaan halua mitään sellaista. En ikinä! Minä haluan matkustella ja elää ja olla villi ja vapaa. En todellakaan aio alkaa tylsäksi ja vanhaksi, en en EN! Naimisiinmeno on minulle yhtä kuin henkinen kuolema, uhh lapsista puhumattakaan – ei IKINÄ!

Avaudun tästä ”en ikinä vakiinnu” -elämänfilosofiastani satunnaiselle työtutulle muutaman viinilasillisen jälkeen.
”En tunne miestäsi, joten anteeksi että sanon näin. Mutta ehkä et ole kuitenkaan vielä löytänyt sitä ihan oikeaa elämänkumppania”, työtuttu sanoi varovasti.
Olipa törkeästi sanottu! Mähän olen rakastunut ja mulla on kaikki hyvin ja SITÄPAITSI asun siellä töölöläisessä ullakkoasunnossakin – mietipäs kuule sitä! HA, tyyppi on vaan katkera siitä, että se ei ole niin villi ja vapaa kuin MINÄ!

Niin, oikeassahan se työtuttu sitten tietenkin oli.

Avomiehestäni erosin kuuden vuoden seurustelun jälkeen vuonna 2006, jolloin television katsominen (kyllä: siellä hulppeassa töölöläisessä ullakkoasunnossa) kävi henkisesti aivan liian tukahduttavaksi. Miehessä ei ollut muuta vikaa kuin että en voinut enää hen-git-tää hänen kanssaan samassa huoneessa.

AAAAAAAARGH, pois täältä, antakaa happea, antakaa VAPAUS! Ja muuten seuraavaksi aion bongata vierelleni jonku villin ja vapaan, jonkun hurjan, jonkun erikoisen – jonkun SEIKKAILIJAN!
(okei voitte ehkä arvata, miten huonosti siinä sitten kävi)

Edellinen osa (elokuu 1999) täällä.
Tulossa vielä maaliskuu 2009, 18.9.2009 ja 17.7.2010… …mutta phuuh, ehkä parin päivän tauon jälkeen. Muistelu alkaa jo ihan hengästyttää.