Kiihkeä kesäjatkis (he. he.) on edennyt jo lähelle nykypäivää. Elämä on loksahtanut aika lailla niihin uomiinsa, missä se oli useamman vuoden ajan. Nyt on siis:
18.9.2009
Rakkautta ja anarkiaa! Syksyn ykköstapahtuma on juuri pyörähtänyt käyntiin, ja luvassa on taas sarjakortillinen (11 kpl) leffoja seuraavien parin viikon aikana. Olen viettänyt syyskuun viimeiset viikot leffafestareilla joka ikinen vuosi vuodesta 1996 alkaen. Se on must.
Tänä vuonna omassa ohjelmassani mm. luonnonmystiikkakauhua (Nymph), ahdistava äiti hukkaa lapsensa -thrilleri (Hierro), eestiläistä mustaa huumoria (A Wish Three), Irakin sotaa (The Hurt Locker) sekä tietysti perinteinen sunnuntai-iltapäivän Bollywood (Billu Barber).
Jos jollekin viikonloppupäivälle ei osu elokuvia, meillä todennäköisesti nukutaan. Olemme kehittäneet päikkäritaiteen maksimiin: Ensin nukutaan pitkään ja syödään aamupala. Sitten mennään heti aamupalan jälkeen välipäikkäreille. Sitten syödään toinen aamupala, tehdään jotain (ehkä), ja iltapäivällä mennään tietysti oikeille päikkäreille. Parhaassa tapauksessa päivään mahtuu vielä toiset välipäikkärit siinä kuuden-seitsemän aikoihin. Sitten voi taas valvoa myöhään.
Ja koska tämä on kiihkeä kesäjatkis (he. he.), paljastan että totta kai päikkäreihin liittyy myös rutkasti lempeä – hei siis niinku totta kai! Mehän ollaan nuoria (nojoo tai ainakin toinen meistä on: minä olen 32 ja Joel on 26) ja rakastuneita. Uuuh! Sen jälkeen sitten ehkä vähän väsyttääkin. Mutta onneksi viikonloppuisin ei ole kiire mihinkään. Voi elää vain itselleen.
Syksyisin iskee aina myös akuutti matkakuume – niin myös nyt! Edellisen viikon syyssateilla on käynyt perinteinen klik klik klik ja nyt sähköpostissa odottaa lentoliput Bangkokiin ja sieltä tiesminne. Suunnitelmia ei vielä ole, hyvä niin – tarkoitus on kuitenkin etsiä rauhallinen yksinäinen paratiisiranta ja maata riippumatossa niin kauan, että ajantaju sekoittuu. Parasta.
Parisuhdekriiseily on nyt siis onnellisesti takana ja olemme vähitellen löytämässä sen meille sopivan tavan olla yhdessä. Asutaan molemmat omissa asunnoissamme, minä Punavuoressa ja Joel Kampissa – välimatkaa reilu kilometri. Viikonloput vietetään yhdessä, samoin tavallisesti yksi arki-ilta ja yö. Muut illat puuhaillaan rauhassa omia juttujamme. Päivisin minä käyn töissä ja Joel opiskelee.
Niin, ne yöt.
Totuushan on se, että Joel kaipaa sitä omaa tilaa paljon enemmän kuin minä. Itse voisin hyvin olla sellaista takerrutaantoisiimmejavietetäänkaikkivapaa-aikayhdessä -seurustelijatyyppiä. Mutta edelliskevään kriisistä opimme sen, että jos haluamme olla yhdessä, meidän (minun) pitää osata olla välillä vähän myös erillään.
Mutta yksin vietetyt yöt… Ne ovat minun mielestäni tosi ikäviä. Kaipaan toista ihmistä vierelleni. Olen tottunut sanomaan ”hyvää yötä” juuri ennen kuin nukahdan. Se tehdään nykyisin erilläänoloiltoina tekstiviestillä. Olen ehkä jo siihen tottunut, mutta silti…
Voi eipä ikinä tarvitsisi nukkua yksin!
Onneksi Tikru on aina seurana. Se käpertyy pienelle kerälle jalkojeni väliin ja kehrää.
SanskuLevis (Ei varmistettu)
24.7.2013 at 12:46Kiitos. Miellyttävä kirjoitus. Taas kerran. :) Kiitos.
Sanna
Kristaliina
24.7.2013 at 23:06Oh, kiitos itsellesi kiitoksista – aina superkiva kuulla, kun joku tykkää :)
Evis
24.7.2013 at 13:19Oi, ihana riippumatto! Nyt jäin haaveileen kauniista kesäsäästä, kylmästä juotavasta ja riippumatolla loukoiluista. Niitä voisi olla kaksi suht lähekkäin, toinen minulle ja toinen miehekkeelle. Eikä tehtäisiin mitään.
Kristaliina
24.7.2013 at 23:03Riippumatto = parasta. Tykkään myös siitä, miten se sana taipuu suomeksi muotoon riippumaton. Mulla tulee jotenkin siitä sellainen vapaus-mielikuva aina mieleen :)
Ede@
24.7.2013 at 14:30Ihana riippumatto mäkin haluun:P:
Kivoja päiväuniaikoja
varmaan kun lapsi on muuttui kuviot ihan uusiks:P.
Täähän on koukuttava tarina.
Ede@
Kristaliina
24.7.2013 at 23:04Joo ei ole päikkäreitä saatikka välipäikkäreitä täällä paljon viime aikoina nukuttu :D Haikeudella muistellaan niitä aikoja, kun sai nukkua :)
annakarin
24.7.2013 at 16:36Nämä muistelmat on koukuttavia! Janoan vain lisää ja lisää ja lisää. Jotenkin näen koko ”tarinan” ihan huikeana kasvukertomuksena – odotan jo viimeistä osaa ja sitä kun kerrot, että sulla on lopulta se kaikki mitä oikeasti haluat, eikä todella koskaan tarvitse enää nukkua yksin. Mutta ei ilman ponnisteluita, ei ilman vastoinkäymisiä, ei ilman suuria ja vaikeita päätöksiä.
Kristaliina
24.7.2013 at 23:05Jännää, miten tästä tulikin tällainen kertomus – itsellenikään ei ollut kirjoittamisen alkaessa yhtään tietoa, että mitä tästä tulee :) Piti kirjoittaa vain yksi bloggaus, jossa olisi ollut kaikista noista ajoista pikkupätkät, mutta jotenkin vaan eksyin sitten tunnetilojen syövereihin…
Hienosti tiivistetty tuo kasvukertomus!
FFFifi
24.7.2013 at 23:18Mietin tätä silloin kun kommentoin siitä melankoliasta. Että miten se tarina lähtee kulkemaan draaman kaaren mukaisesti kohti sitä pistettä, jossa ollaan nyt. Missä määrin se on sattumaa, missä määrin meidän on vain tolkullisuutemme säilyttääksemme kerrottava tarinamme itsellemme tietyllä tavalla ja niin edelleen.
Kun eihän sellainen muistelu olisi mistään kotoisin, että silloin oli hyvin, tuolloin oli ihanaa, kivasti meni tuona aikana ja nyt…nyt…nyt on kaikki pielessä :D
Mutta ovathan ne asiat olleet tietyllä tolalla tiettynä aikana, eihän se ole keksittyä. Ja jos silloin on kriisi, niin eihän sitä voi sivuuttaakaan.
Mä olen mennyt todellakin jonnekin syövereihin tämän haasteen kanssa :D
Kristaliina
25.7.2013 at 13:15Joo, mä veikkaan, että ihminen ylipäänsä ajattelee elämäänsä tarinoina – siitä tulee sellainen olo, että elämässä olisi jonkinlaista järkeä :)
Mutta hih tuo viimeinen osa ei ehkä ollut ihan draaman kaaren mukainen seestymä, sattui nimittäin tuohon just sellainen päivä :)
FFFifi
25.7.2013 at 13:22Niinpä.
Juu, ei ollut :D Itselle tuli jotenkin sellainen olo, että on pakko laittaa viimeiseksi vielä ”nyt”, koska hommaa ei voi jättää auki :D
Vierailija (Ei varmistettu)
24.7.2013 at 20:16Tää kiihkeä kesäjatkis on ihan paras! Kiitos taas ihan parhaasta blogista!!
Kristaliina
24.7.2013 at 23:02Hihi, kiitos!
Mammara
24.7.2013 at 20:46Apua mä en kestä! Luin näitä sun juttuja tässä kotiuduttuamme reissusta ja apua! Mä en geeestäh! Emmä muista (kai) 1999 vuotta. Enkä mä muista muistakaan vuosista mitään. Mua hengästyttää ajatuskin alkaa muistelemaan.. Jaiks. Ja onko mulla jotain kuvia, nooo ei, tai on, mutta missä. Appuah!
Huuh, mä kerään itteni ja yritän tehä muistelot… :D
Kristaliina
24.7.2013 at 23:02Hei kuule, kun siihen muisteluhommaan alkaa, niin ne tilanteet oikeasti hahmottuvat yllättävän helposti! Kynä ja paperia vaan esiin ja laskemaan, että kuinka vanha on ollut, missä asunut jne. Yhtä äkkiä löytääkin sen tunnetilan. Trust me :)
Mammara
25.7.2013 at 00:19Uuh, pitää paneutua omaan aikajanaan.. eihän tässä haasteessa ollut mitään parastaennen -päiväystä? :)
Adiina
24.7.2013 at 21:58Näiden muistelmien jälkeen olen ihan vakuuttunut siitä, että sun pitäis kirjoittaa kirja. Harkitse edes! Tuskin maltan odottaa viimeistä osaa. :)
Kristaliina
24.7.2013 at 23:01Oi kiitos! Oishan se kirja hienoa – musta vaan tuntuu, että ei musta välttämättä siihen olisi :) Blogi on mulle just hyvä :)
Rynttyliisa (Ei varmistettu)
24.7.2013 at 23:50Sää et taida pahemmin tunnustuksia harrastaa, mut ilmotanpahan vaan, että mun blogissa on sulle tunnustus. :-)
Kristaliina
26.7.2013 at 11:40Kiitos! …ja hei mähän tykkään tunnustuksista ja haasteista! Itselläni menee vaan sen vastaamisen kanssa niin, että aikomus on suurempi kuin toteutus :)