Vain muutaman oksan tähden

Pari vuotta sitten heräsimme tähän pajunkissahommaan vasta virpomispäivän aattona. Joel lähti silloin kierrokselle Kumpulaan – ei oksan oksaa, hemmetti vie. Joka ikinen kisumirri kerätty noin viiden kilometrin säteellä. Damn.

Kokemuksesta oppineena tänän vuonna olimme monta päivää aikaisemmin liikkellä.

Haha. Me amatöörit. Pajunkissakierros lähialueella tuotti vain kolmen ankean oksan saldon. Saimme kuitenkin kuuman vinkin, jonka perusteella tuolla jossain Vantaan perukoilla piileskelee mojovat kisumetsät. Sinne!

Päiväunien jälkeen lapset haalareihin (”MÄ EN HALUU LÄHTEEEEEEEE!”) ja porukka autoon!

”Joko me ollaan siellä Lontoossa?”, kuului takapenkiltä 15 minuutin ajomatkan jälkeen.
”Vantaalla, kulta – me ollaan matkalla Vantaalle”, minä vastasin.
”Onko siellä varmasti niitä kissoja?”
”Pajunkissoja, ne on sellaisia oksia, kulta.”

Suunnistus sujui aikuisten sulavana yhteistyönä varsin mainiosti.
”Menenkö mä tuosta liittymästä yli suoraan eteenpäin?”
”Ei siitä voi mennä yli”
”No voihan! Tietä pitkin!”
”No mene. Tuosta oikealle”
”OIKEALLE!? Miten mä menen oikealle, sun ois pitänyt sanoa aikaisemmin, väärä kaista!”
”Ei tästä pääse suoraan.”
”No pääseepä. TIETÄ PITKIN. Kato ite! Mä menen suoraan!”
”Miksi mä sanon näitä ohjeita, kun sä et tottele niitä?”
”Mä en tottele MITÄÄN!”
”Mä en ota nyt mitään vastuuta siitä, mihin me päädytään – me ajetaan nyt tietä, jota ei tän kartan mukaan ole olemassa!”

”MIKSEI tätä tietä ole olemassa?”, takapenkiltä kyseltiin huolissaan.
”Se on vitsailua”, minä vastasin.
”PUHUKAA OIKEASTI! Te puhutte höpöhöpöjä!”
”Se on sellainen vitsailutaito, minkä lapsetkin jossain vaiheessa oppii. Se on sellaista kivaa ja muut ihmiset usein tykkää, kun joku vitsailee”, Joel selitti.
”Paitsi ne, jotka ei sitä ymmärä”, minä jatkoin.
”ÄITI, NYT LOPPUU SE VITSAILU!”

Saavuttiin (ohjeista huolimatta) apajille. Kuumat pajunkissaspotit tunnisti siitä, että kadun varrella oli parkissa pitkät jonot autoja, joiden takapenkillä oli turvaistuimet.

”Joko me ollaan siellä Lontoossa?”, takapenkiltä kuului.
”Vantaalla, rakas. Me ollaan matkalla Vantaalle.”

Mutta voi! Kynityt puskat! Epätoivoisen ”no kyllä tosta saattais vielä oksan saada”-äherryksen keskellä bongasimme iloisesti hymyilevän perheen valtavien kissakantamusten kanssa.
”Hei anteeksi! Mistä nuo on? Oisko niitä vielä jäljellä”, Joel huuteli.

Saimme uudet ohjeet. Seela keräili kuraisesta maasta kiviä.
”Minä kerään näitä ihania simpukoita!!!”

Jahti alkoi käydä jännittäväksi.

”Mulla on nää sivuleikkurit! Kohta mä oon valmis käyttämään näitä!”, Joel uhkaili.
”Tehdään väijytys! Hyökätään vaan seuraavien pajunkissoja kantavien kimppuun”, minä jatkoin.
”En mä kaikkea vie, puolet vaan saaliista”, Joel totesi.
”Sehän voi vaikka vipoa sut etukäteen”, minä ehdotin.
”Virvo mut! NYT! Tässä tiellä!”
”Ala virpoo jos haluut elää pääsiäiseen!”

Takapenkki ei onneksi kuullut tätä keskustelua.

”Onko se Lontoo vielä kaukana?”
”Vantaa, rakas. Me ollaan jo Vantaalla.”
”Missä ne kissat on?”

Ja sitten: voi valkoiset pumpuliset pompulat! Siellä ne hohtivat kultaista ilta-aurinkoa vasten kutsuvasti. Joel – hyökkäykseen! Muu perhe pysyi autossa. Varmistelemassa väijytystä akuutissa ”MUN SIMPUKAT TIPPUI LATTIALLE ÄÄÄÄÄÄÄ” -tilanteessa.

Jea! Saatiin pääsiäinen! Sankari-isi ja sankariäiti! Pääsiäinen pelastettu! Virpomisoksat löydetty!

”Voidaanko me jo lähteä pois täältä Lontoosta?”, takapenkiltä kuului.

Sopii.