Lihanpala pyörii lapsen suussa. Hampaat nirskuvat johonkin epämiellyttävään, joka aiheuttaa ensimmäisen tahattoman yökkäysrefleksin. Lapsi katsoo anovasti vanhempiinsa ja taistelee suupalansa kanssa. Yrittää purra ja niellä, mutta jokin kurkussa haroo voimalla vastaan. Yök, yök, yök. Lapsi ei voi enää estää yökkäysrefleksejä, vaikka tekee parhaansa. Kyyneleet kohoavat silmiin. ”Äiti mä en vaan saa sitä alas.”
Tämä kuvaus voisi olla 30 vuoden takaa tai tältä päivältä. Pöydässä istuva lapsi voisin olla minä, mutta samanikaisesti se voisi olla myös oma lapseni. Näen sen niin selvästi: meidän lapsi käy lihan kanssa samanlaista sisäistä henkistä taistoa kuin minä tein aikoinani.
Kuvissa satunnaisia (omia) ruoka-annoksiani.
Kun minä olin lapsi, ei meidän taajuuksilla tunnettu kasvissyöntiä. Jossain vaihessa en saanut lihaa alas, vaikka kuinka tein parhaani. Ikävistä ruokakokemuksista alkoi kasvaa vastenmielisyys koko syömistä kohtaan – vaikka onneksi minua ei koskaan (no paitsi kouluruokailussa) yritetty väkisin pakottaa enkä saanut huutoja syömättömyydestäni. Mutta ravintoarvot olivat varmasti ankeat. Söin kai välillä lähinnä porkkanaraastetta. Onneksi pieneksi mössöksi jauhetut eineslihatuotteet menivät alas, samoin mahdollisimman vaaleanpunainen makkara.
Nyt 30 vuotta myöhemmin kasvissyönnin vaihtoehdot ovat tehneet valtavia loikkia eteenpäin. Onneksi! Minäkään en ole enää ollenkaan huono syöjä, millaiseksi ruokaidentiteettini joskus kasvoi. Päinvastoin! Minähän olen ihan erinomainen syöjä! Aina syön lautaseni tyhjäksi, Joel on tyytyväinen.
Luulen, että se on meillä pian edessä: uskon, että meidän 5-vuotiaamme pian päättää itse ryhtyä kasvissyöjäksi.
En tiedä, kuulostaako tämä hassulta muiden korvaan kuin omaani. Mutta onhan se vähän… erikoista? Tai siis: voiko 5-vuotias jo ITSE tehdä tuollaisen päätöksen? Mutta mitä jos se vain haluaa tehdä niin? Ei kai sitä estääkään pidä? Vertaan tosi paljon itseeni: jos minulle olisi annettu tuonikäisenä vapaus valita lihattomuus, olisin välttynyt luultavasti monelta ruokatraumalta.
Ja haluan painottaa: minulle ei ”annettu” valintaa nimenomaan siksi, koska ravintorikasta kasvissyöntivaihtoehtoa ei tuohon aikaan Kuusamo-taajuuksilla tunnettu. Lihaa oli ”pakko” syödä siksi, että vaihtoehtoja ei tunnettu. Ja minä yökkäilin ja söin. Kouluruokailut olivat ihan järkkykamalia, ei ollut yksi eikä viisi kertaa, kun itkin ruokalassa, kun en vaan pystynyt saamaan edes sitä pakollista maisteluhaarukallista suuhun.
Viime aikoina meillä on käyty paljon kuumottavia ruokapöytäkeskusteluita lihasta. Erityisesti nakkeja ja lihapullia rakastava pikkusisko on halunnut tietää muun muassa, että miten se liha oikein irrotetaan siitä eläimestä ja sattuuko sitä. Hmm no tuota tuota. Vastailen mahdollisimman totuudenmukaisesti ja neutraalisti.
Itse pidän tosi tärkeänä, että jos lapsi alkaa kasvissyöjäksi, hänellä on siinä vaiheessa perusruokavalikoimassaan hyviä proteiininlähteitä. Pelkälle makaroni ja ketsuppi -linjalle ei saa lähteä. Tämän olen sanonut lapsellekin: ensin täytyy oppia syömään papuja, soijarouhetta, tofuja, härkiksiä sun muita.
Ja lapsihan on tästä ihan innoissan.
”Minä RAKASTAN tätä ruokaa”, hän eilen illalla hekumoi tavallista papumömmöä suuhun lusikoidessaan. Lounaalla soijarouhebolognese oli saanut yhtä hyvän vastaanoton.
”Vielä minä en tykkää siitä tofusta, mutta kun minä sitä maistelen monta kertaa, niin sitten minä varmasti alan tykätä siitäkin”, lapsi analysoi.
Ja hän on varmasti oikeassa.
Todennäköisesti lapsella ”lihattomuuspäätös” ei ainakaan vielä tässä iässä ole niin ehdoton. Ehkä ensin jää pois joku tietty liha (niin kuin minullakin) ja joskus edelleen maistuu ne lihapullat, jauhelihapihvi, kinkku tai makkara. Ja se on oikein hyvä niin.
Ehkä sitä ”minä alan kasvissyöjäksi” -linjausta ei vielä kuulukaan, vaan edessä on ikään kuin pehmyt luontainen liukuma (todennäköisesti) sitä kohti.
Mutta siltä varalta, että 5-vuotias jokin päivä ilmoittaa olevansa täysin kasvissyöjä… Hmm joo. Kyllä se voi olla edessä, enkä mä omalla kokemuksella voi sitä kieltääkään. Varaudutaan siis harjoittelemalla papupöperöillä ja muillakin kasvisruokakokeiluilla.
Onko kenenkään lapsi itse ilmoittanut jo tässä iässä (ennen teini-ikää) alkavansa kasvisyöjäksi?
PS. Lasten kasvissyönnissä sinänsä ei ole tänä päivänä mitään kummallista, sehän on ihan tavallista nykyään! Tämä tässä itsestä tuntuu siis meillä jännältä, että lapsi näyttäisi olevan itse sisäisesti päätymässä tuollaiseen ratkaisuun. Useinhan se on kuitenkin aikuinen, joka tämänikäisen ruokavaliopäätökset vielä tekee.
58
Sanna
13.2.2018 at 11:10Mä en oikein ymmärrä, että miksi pitäisi aina valita että onko kasvissyöjä vai ei. Tai jotenkin se ajatus mikä monella on, että sekasyöminen tarkoittaa sitä, että joka aterialle on pakko tunkea lihaa tuntuu jotenkin niin hassulta. Mä en usko että musta ikinä tulee täysin kasvissyöjää, mutta kotona syödään varmaan 90-prosenttisesti kasvisruokaa ja maitotuotteistakin moni on vaihdettu vegaaniseen. Yliopistolounaallakin valitsen yleensä kasvisvaihtoehdon. Liha on enemmän sellainen harvinainen herkku: rakastan esimerkiksi paahtopaistia, lammasta, meetvurstia ja hyviä makkaroita, mutta ei niillä oo paikkaa mun arkiruokailussa. Tapahtumissa saatan ilmoittautua kasvissyöjäksi jos tiedän ettei siitä oo lisävaivaa ja tarjolla on luultavasti ihan suht ravintorikasta ruokaa. Fleksaamiseksi tätä taidetaan kutsua?
Tai että teilläkin tehdään joka tapauksessa kasvisruokaa niin miksei lapset voisi yhtä hyvin syödä samantien samaa jos se maistuu paremmin, ei siinä mun mielestä mitään periaatepäätöksiä tarvitse tehdä :) Sitä paitsi punaista lihaa ei edes kannata syödä kuin ihan pieniä määriä. Päikkyynkin voi hyvin ilmoittautua kasvissyöjäks jos ruokailu siten sujuu paremmin, mutta ei se tarkoita ettei välillä vois syödä nakkia mummolassa. Mut tosi kiva että teidän lapset on kiinnostuneita siitä mistä ruoka tulee! Fiksuja tyyppejä.
Sanna
13.2.2018 at 11:17Tai en siis viittaa että Krista välttämättä olisit halunnut vetää niin tiukkoja rajoja mutta tuli tästä jutusta vaan mieleen.
Tilia
13.2.2018 at 13:29Mulla on tämä sama – virallisesti olen sekasyöjä, mutta käytännössä valitsen aina kalan tai kasviksen, jos on valinnanvaraa, esim. lounasruokalassa.
Lasten syömisistä ei kannata isoja ismejä kehittää. Meidän kuopus on ns. ”tuulella käyvä” syömisissään. Joskus tietty ruoka käy ja on ihan lempparia ja syödään heti kolme lautasellista, joskus ei maistu yhtään. Kotona on tähän jo totuttu, että viime viikon lempiruoka voi olla seuraavalla viikolla totaalinen ei-ei, mutta kyllähän se kylässä monesti harmittaa, kun vaikka kummit ovat tehneet vaivalla just sitä ruokaa, joka lapselle viimeksi Niin Hyvin Maistui, ja seuraavalla kerralla hän ei suostu sitä maistamaankaan. Mutta kun ei pysty, ei pysty. Esikoinen on meillä (onneksi) toista maata, syö helposti myös niitä ruokia, joista ei niin kovasti tykkää ja maistelee rohkeasti uutuuksia. Mutta onneksi näitä siirtymiä tulee kuopuksella molempiin suuntiin. Nyt just ihmettelin, kun hän veti innolla hernekeittoa, joka oli nuorempana ihan totaalinen ”en pysty edes lusikan kärjellistä maistamaan” -ruoka.
krista
13.2.2018 at 19:41Mä luulen, että monelle se termi (esim. mulla kasvissyöjä) on vähän sellainen identiteettiasiakin: jos on oppinut ajattelemaan itseään kasvissyöjänä, on luonteva käyttää sitä termiä ja kokee itsensä perinpohjin sellaisena. Mutta sitten taas oon näin näppituntumalla (lähde: nämä keskustelut täällä ennen ja muutenkin tuttavapiirin näkemykset) ollut huomaavinani, että just tuontyyppinen ”fleksaaminen” on entistä yleisempää ja siitä myös puhutaan – ja se on ihan valtavan hyvä! Siitä olen aiemmin täälläkin kirjoittanut ja postauksessakin; just itsekin bongasin tuon vuoden takaisen WWF:n kanssa tehdyn kirjoituksen otsikolla ”vähemmän ja parempaa lihansyöntiä”. Tai jotain sinne päin. Mun mielestä on hienoa, että sitä tuodaan esiin, että se sekasyöminen ei ole sitten ”ekologisesti totaalimenetetty tapaus” vaan sekasyömisen sisälläkin tehdään jatkuvasti erilaisia päätöksiä. Mä ehdottomasti kannatan sellaista ajattelutapaa!
R
13.2.2018 at 11:31Niin tutun kuuloinen tämä teksti, olin lapsena juuri samanlainen. 90-luvulla(kaan) ei ollut vaihtoehtoja vanhempien mielestä, joten itkien sitten söin lihakastikkeita väkipakolla. Ei saanut nousta pöydästä ennen kuin lautanen oli tyhjä. Jopa jouluna (!) oli pakko ”maistaa” kalkkunaa joka helkkarin vuosi. No, tästä iloisesta jouluperinteestä vanhemmat onneksi suostuivat luopumaan joskus teini-iässäni… Näistä lähtökohdista oli jo pienenä pakko keksiä jotain selviytymisstrategioita hankalien ruokailujen varalle, keksin mm. leikata lihat niin pieniksi että pystyin nielemään ne purematta ja maistamatta ollenkaan.
Nykyään olen vegaanisuuteen painottuva kasvissyöjä (juusto on ainoa paheeni), joka edelleen kammoaa lihaa ja ”lihamaisuutta” myös kasviskorvikkeissa. En ole uskaltanut maistaa kasvisnakkeja, kerran kokeilin soijanugettia joka oli niin uskottava, että meinasi tulla ylös saman tien. Mutta tällä vuosikymmenellä myös vanhempani ovat kääntyneet kohti kasvispainotusta – olkoonkin, että yhtenä syynä ovat isäni kolesteroliarvot, mutta jo omassa lukioiässäni meillä alkoi olla tarjolla selvästi enemmän kasvisruokaa. Ajat ovat muuttuneet, onneksi! Ja onneksi asun omillani ja saan nykyään päättää ihan itse mitä syön :D Tämä on kyllä aihe, joka aina puhuttaa, kun itsellä on niin negatiiviset kokemukset.
Tsemppiä teille maisteluihin! Mukava lukea, että annatte vaihtoehtoja.
krista
13.2.2018 at 19:47Voi ei :( Nää on niin kurjia tarinoita. Mua ei pakotettu kotona, mutta kouluruokailut oli ihan painajaista välillä. Ala-asteella sentään sain ”kalavapautuksen” ja sekin taisi olla ihan ennenkuulumaton tapaus – mutta vedin vaan niin totaalifliparit kalan maistamisen suhteen, että lopulta sain vapautuksen. Lihaa piti silti koulussa pakkomaistaa opettajan edessä, uhhuh.
–
Joo tosi monelta oon kuullut, että ne kammoaa myös sitä lihamaisuutta. Jännä kyllä mulla itsellä ei ole tuota! Paitsi ihan alkuun soijasuikaleissa, mistä tuolla ylempänä kommenteissa jo kerroin :) Etenkin just nuo soijanakit sun muut on ihan nam nam. Mähän söin lapsena sitä makkaraa ja lempiruoka oli makkarakeitto. Soijanakkien kanssa sitä pääsee syömään edelleen. Ja hodareita ja grillimakkaraa! (mmm mulla on nälkä :D )
Maaretti
13.2.2018 at 13:48Täällä kans yksi lapsesta saakka lihaa vieroksunut! Lopullisesti ilmoitin 12.v. alkavani kasvissyöjäksi, mutta en muista koskaan pystyneeni syömään mitään kokolihaa, ehkä kanaa tai jauhelihaa, mutta vaikeeta sekin oli.
Ei ollut helppoa maalla siihen aikaa ja ravintoarvot oli varmaan tosi olemattomat, varsinkin koulussa.
Meillä ollaan kotona kasvissyöjiä, puoliso syö lihaa satunnaisesti. Lapsille ollaan kerrottu vähän syitä miksi näin, kun esikoinen päiväkodin myötä on asiasta kysellyt. Heidän kanssa linja on kuitenkin, että kaikkea saa maistella, jos jossain lihaa on tarjolla ja haluavat niin siitä vaan.
Anna A
13.2.2018 at 15:43No olipas hyvä, että luin koko jutun! meinasin nimittäihn ihan vain fb:n mukaan kommentoida että: Ei ole, ei ei ei ja ei. Sitten luin postauksesi ja aloin ajatella, että miksi ei. Että ihan sama juttu on meillä kotosalla 5 veen kanssa menossa. Tosin, koska meillä on aina vanhempi päättänyt mitä syödään ja lapsi että paljonko syö, niin ne lihat vaan jää lautaselle ja muksu sanoo ettei tykkää kun on lihaa. Esimerkiksi kastiketta ei ikinä saa laittaa ruuan päälle vaan aina viereen.
Ilmeisesti tosin 5 veen mielestä nakit ja hyvä liha eivät ole lihaa. Tämähän on mennyt siihen, että laitan neidolle vain vähän lihaa lautaselle ja aina silloin tällöin yllätyn, kun sitä halutaan lisää ja lisää. Pikkuveli taas syö useimmiten annoksesta juuri ne lihat, joten sitä hänen annokseensa tulee jo oletusarvona enempi.
Mä olen myös sinänsä kait ikävä, etten yritä pehmittää asioita. 5vee kysyi, että syödäänkö noita poroja/lampaita ja minä sanoin että kyllä. Niistä se käristys tulee. Eli en valehtele, mutta en kyllä myöskään kerro kaikkia raadollisia yksityiskohtia. Juuri vkl keskusteltiin porontaljoista, että se poro ei kai ole enää elossa kun talja on otettu pois. Vastasin, että ei mutta lapselle kun kuitenkin niin, että se poro oli jo aika vanha.
Aloin sitten pohtia, että miksi olen niin kasvisruokakielteinen. Onhan kokonaisia kansakuntia, joissa kasvisruoka on se vakionormi, kaikille. Ja kyllähän suomessa ennen vanhaan ruokavalio koostui puurosta ja juureksista, liha oli ylellisyystuote. Ja nykyään sitten sitä ylellisyystuotetta mätetään joka ruokailulla naamariin. Että kyllä mä olen sitä järjetöntä lihan syömistäkin vastaan, että aina ja joka ruokailulla vaan sitä. Mutta samaten mua ottaa pattiin nämä kasvisruokapäivät. Kyllähän mun kouluaikana oli puuropäiviä ja muitakin ruokia, missä ei ollut lihaa. Niistä ei vaan vouhotettu, kun ne oli samalla lailla ruokaa kuin liharuuatkin.
Tajusin, että olen kaiketi kielteinen täysin lihattoman ruokavalion suhteen lapsille (sinänsä ihan naurettavaa). Meillä molemmat mukulat rakastavat kasviksia ja salaattia ja ruuassa on aina (paitsi kun ei vaan äiti jaksa) paljon vihanneksia, juureksia yms. Yleensä mä totean lapsille, että saatte salaattia sitten kun olette syöneet ruokaa :D :D
(Tähän on pakko muistella sitä herneenpalkoa, minkä vedin nenään, kun muutama vuosi sitten vouhotettiin kevättalvella kasvisruokapäivästä/viikosta ILMASTOtekona, mikä on siis hieno juttu. MUTTA, kun sitten siinä jutussa ei suinkaan syöty näin kevättalvella juureksia yms vaan esiteltiin salaattipöytää, jossa oli kaikkea tänne lennätettyä tai kasvihuoneessa kasvatettua..)
En nyt muista kenen kirja, mutta siltikin yhä edelleen kaikkia ismejä sun muita vastaan, kaikista paras ohjenuora ruoan suhteen on minulle tämä: Syö ruokaa, kohtuudella, enimmäkseen kasviksia. Toivoisin, että lapseni oppisivat syömään ihan perusruokaa ja ymmärtämään mistä se ruoka tulee. Ja syömään satokausiajattelun mukaan, eli sitä mitä milloinkin on saatavilla.
Ohhoh, kylläpä tää herättikin mussa ajatuksia (reps). Nämä edellä mainitut ovat siis vain ihan mun omia aivotuksia. Yhteenvetona tästä vois vetää, että taidan vaan olla allerginen millekään vouhotukselle. Kasvissyöntiä vastaan mulla ei sinänsä ole mitään järkevää argumenttia. Oon tosin jo pitkään ollut sitä mieltä, että neiti 5 veestä tulee varmasti viimeistään teini-iässä kasvissyöjä.
Blop
13.2.2018 at 22:35Kummityttöni ryhtyi kasvissyöjäksi päiväkoti-iässä ja linja on pitänyt teini-ikään saakka. Syö kyllä kalaa ja yhtä merkkiä nakkeja sekä ilmeisesti satunnaisesti kinkku menee pizzassa. En ole oikeastaan koskaan kysynyt miksi, kun aloitti niin pienenä eikä se nykyään ole niin poikkeavaa :D.
Heippa
14.2.2018 at 08:29Mun molemmat lapset syö kasvispainotteista sekaruokaa, päiväkotiin/kouluun on ilmoitettu kala-kasvisruokavalio. Tokaluokkalainen ei ole koskaan tykännyt lihasta, ei syö muuta kuin jauhelihaa (ja sitä on tarjolla harvoin mummolassa). Kouluun mennessä kysyin, että haluatko yhä syödä kasvisruokaa vai vaihtaa sekaruokavalioon niin valitsi itse kasviksen. 4vee ilmoittaa aina välillä ryhtyvänsä kasvissyöjäksi, koska ei halua, että eläimiä tapetaan, mutta unohtaa sen jos kovasti haluaa jotain tarjolla olevaa liharuokaa. Ystäväni lapsi ryhtyi kasvissyöjäksi 7veenä omasta valinnastaan. Ei hylkinyt lihaa maun vuoksi vaan eettisistä syistä. Monipuolinen kasvisruokavalio on kuitenkin monella tapaa parempi vaihtoehto kuin syödä lihaa, joten jos lapsi itse osoittaa kiinnostusta siihen niin tukisin siirtymää. Ja ainakin Helsingin päiväkodeissa on hyvää kasvisruokaa, olen itsekin syönyt kahdessa eri paikassa tutustumispäivinä lasten aloittaessa hoidon.
Samuel
14.2.2018 at 09:16Mä aloin kasvissyöjäks neljä vuotiaana. Siihen liittyy yks karu tarina mummolan kaneista. Tarina joka tiivistyy mummon lausahdukseen ”Väinö on osa sinua nyt”. Siitä 12 vuotiaaks asti en pystynyt syömään lihaa. Nyt 30 alettiin viime kesänä vaimon kanssa vegaaneiks ja olo mahassa, sekä omassatunnossa on parempi kuin koskaan. Ollaan oltu ihan yllättyneitä miten helppoa se nykyään on.
Elmi
14.2.2018 at 14:46Mielenkiintoista pohdintaa, kiitos kirjoituksesta. Lihan syömisestä on tullut mulle itselleni eettisesti vaikeaa ja oon jo pari vuotta ollut jonkinlaisessa hitaassa prosessissa kohti lihatonta ruokavaliota. :D Se, mikä hidastuttaa, on ehkä mun viitseliäisyyden puute ruuanlaiton suhteen. Lapsi 1,5v, jonka takia pitää kuitenkin vähän tsempata sen suhteen,
että saa kaikki tarvittavat ravintoaineet ruoasta. Tuntuu, että pitäis olla kauhea reseptikokoelma ja tutustua kaikkiin protskumuotoihin..vaikkei se varmasti oo totta. Nyt jo syödään paljon kasvisruokaa, mutta mun mielestä liikaa helpoimman kautta (pakastealtaan falafelit ja kasvispihvit jne) tai sit sellasia ruokia, mihin ei tuu mitään varsinaista proteiinin lähdettä. Toki linssit ja pavut on myös osa ruokavalioo.. No joo, kunhan pohdin. Olis kiva kun olis joku 10 askelta kasvisruokavalioon -opas. Tai jotain.. :D
Nanna
15.2.2018 at 17:41Mä inhoan sanoja ”kasvissyöjä” ja ”lihansyöjä”. Meillä syödään n. 6pv/vko kasvisruokaa tai kalaa, välillä aina jotain, missä on myös lihaa. Mies valitsee ravintolassa pihvin, minä kasvisruuan. Lapset syö (tai ei syö) mitä tarjotaan. En ole siis ”kasvissyöjä” koska syön satunnaisesti lihaa, mutta en todellakaan halua tulla tituleeratuksi ”lihansyöjäksi”. :D
Sitäpaitsi sisareni on kasvissyöjä, mutta todellisuudessa minun ruokavaliossani on paljon enemmän kasviksia, koska hän syö paljon esimerkiksi mac’n cheese -tyyppistä ruokaa ja meillä on liharuuat mallia ”kanawok, jossa on kymmentä kasvista ja sitten sitä kanaakin. :’D
Oli vain pakko avautua. :D
Ella
24.2.2018 at 02:20Kuulostaa ihan minulta lapsena. Mun oli tosi vaikea jossain kohtaa syödä lihaa just sen koostumuksen vuoksi. Oli sitkeää palaa ja läskiä ja ties mitä. Erityisesti vähän raaka liha (pihvit) oli mulle kauhistus, tuntui ällöltä suussa. Nykyään syön kyllä lihaa, mutta ainoastaan kanafilettä ja jauhelihaa. Inhoan edelleen kaikenmaailman suikaleita, koipia ja muita. Yritän enenevissä määrin tehdä kasvisruokaa. En kuitenkaan usko, että olen lähiaikoina ryhtymässä täysin kasvissyöjäksi, mutta ei välttämättä ole tarvettakaan – planeettamme voisi paljon paremmin, jos me länsimaalaiset söisimme lihaa vaikkapa pari kertaa viikossa ja muuten kasvisruokaa. Nykyään useimmat syövät lihaa lähes joka aterialla, vähintään molemmilla lämpimillä aterioilla, vaikkei tälle ole mitään todellista tarvetta.