Tänä äitienpäivänä en ottanut yhtään valokuvaa. Näin käy itse asiassa yllättävän usein nykyään: ei tee mieli kaivaa kameraa esiin kesken sänkyyn tuodun aamupalan. Mieluummin vaan on siinä hetkessä.
Tätä postausta kuvittakoon siis vanhat äitienpäiväkuvat.
Ensimmäinen äitienpäivä näytti tältä – eipä kummoinen kuvamateriaali silloinkaan, haha.
Huomaa, ekan raskauden jäljiltä söin vielä pippurimeetwurstia.
Ensimmäisenä äitienpäivä oli päivää ennen virallista esikoisen laskettua aikaa – ja silti meillä oli jo kuuden viikon ikäinen pikkuvauva. Ajatus omasta äitiydestä oli erittäin… …tokkurainen. Kun joku puhui äidistä, ajattelin aina omaa äitiäni. Hyvin hitaasti sitten aivoissa raksahteli, että niin joo, minuakin ehkä voisi jo äidiksi kutsua.
Kirjoitin silloin otsikolla Oikeat äidit (ja me muut) ja päättelin postauksessa, että ehkä sen oman äitiyden alkaa tajuta siinä vaiheessa, kun lapsi alkaa muodostaa suussaan sanan ”äiti”.
Näin kävikin. Myöhemmin kaksiäänisesti. Äiti äiti äiti äiti äiti. Ei jäänyt epäselväksi, että äiti tässä ollaan.
Toinen äitienpäivä, oltiin Italiasta vuokratulla talolla.
Noin kahdeksan vuotta myöhemmin äitiys on niin olennainen osa omaa identiteettiä, että on oikeastaan vaikea kuvitella elämää ilman sitä. Olen juuri niitä (ärsyttäviä?) ihmisiä, joille oman elämän ajanlasku jakautuu selvästi vaiheisiin ”ajalla ennen lapsia” ja ”nyt”. Mutta niin moni asia – ennen kaikkea omassa ajattelussa – on muuttunut, että tällainen vaihejako tuntuu hyvin itsestäänselvältä. Toki mukana on äitiyden lisäksi myös muunlaista ihmisenä kasvamista (haha?), jota olisi varmasti (toivottavasti) tapahtunut ilman äidiksi tulemistakin.
Mutta hämäränä pointtina varmaan jokin sellainen, että äitiys kietoutuu jotenkin jo niin syvälle omaan aikuisminän identetiteettiin, että nykyminää ei voi enää olla jotenkin edes kuviteltavissa ilman sitä.
Silti se ei tarkoita sitä, että olisi pelkkää äitiä eikä mitään muuta, niin kuin joku joskus virheellisesti ajattelee. Oikeastaan päinvastoin! Äitiys on osa minuutta, minun elämääni.
Kolmas äitienpäivä, vauva ja kaksivuotias.
Olenko sitten äitinä sellainen kuin kuvittelin olevani?
En todellakaan.
No, ensimmäinen ennen-lapsia-ajan (katso! taas se jako!) käsitys itsestäni äitinä oli se, että olen aivan pihalla enkä tajua vauvoista ja lapsista mitään. Se pitikin sitten ihan sataprosenttisesti paikkansa; olin siis ennen omaa lasta pitänyt vauvaa kerran käsissäni valokuvaa varten ja paniikissa vikissyt, että viekää se pliis äkkiä pois.
Oi kyllä. Äitibloggaaja paljastaa.
Mutta nopeasti (no ei ollenkaan nopeasti; noin vuodessa ehkä) se sitten alkoi muuttua luontevaksi. Näköjään ihminen oppii kaikenlaista. Myös vanhemmuutta.
Se oma ennakkoajatukseni piti myös paikkansa, että itselleni sellaista luontevampaa äitiyden aikaa on elo vähän isompien lasten kanssa. Vauva-aika oli vauva-aikaa, ja tietysti se vaikuttaa kultaiselta (jälkikäteen ajateltuna ainakin) ja onnenhuuruiselta. Mutta kyllä mä vaan tiesin olevani (ja olenkin) ”omimmillani” niinä vuosina taaperoajasta eteenpäin.
Kun ei olla enää siinä 24-7-iholla-hoivassa vaan tuetaan lapsen tutustumista maailmaan.
Esimerkiksi eilen ollaan opeteltu konttikieltä ja mietitty, että voiko pilvi tulla sisään ikkunasta, jos talo on korkealla kukkulalla ja ikkuna on auki.
Mahtavaa.
Vuoden 2017 äitienpäivänä käytiin brunssilla – nam!
Millaisissa asioissa olen ollut erilainen äiti kuin ennalta kuvittelin?
”Kaksi taaperoa talossa” -vuosien väsymyksen vaikutusta oman pinnan pituuteen en ollut ainakaan tajunnut. Väsyneenä yhden lapsen kanssa mulla oli vielä ollut helppoa, mutta yhtä väsyneenä kahden lapsen tarpeiden yhtäaikaisessa pommituksessa olikin sitten ihan toinen juttu. Turhia ärähdyksiä tuli, ja äänenkorotuksia ja väärille raiteille menneitä vuorovaikutustilanteita syntyi. Tilanteita, joista ”normaaliminä” olisi selvinnyt äitipisteiden ropistessa taivaalta kuin muinaisen maailman mainosten plussapallot – mutta ”väsyminä” päätyikin klassikkovetoihin, uhkailu kiristys mitä näitä on.
Toinen yllätys itselleni on ollut se, miten oma aika on tullut minulle tärkeäksi. Ennen lapsia kuvittelin olevani supersosiaalinen ja haluavani olla ihmisten seurassa ihan koko ajan. En tuntenut ajatusta, että haluaisin olla yksin.
Nyt tunnen, haha.
Ilokseni olen löytänyt ne itselleni sopivat oman ajan saamisen tavat: liikunta, lukeminen ja (oi kyllä) ihan vaan netissä jumittaminen. Ehkäpä muuten myös tämän takia tämä ”vähän isommat lapset” -vaihe tuntuu niin paljon kevyemmältä kuin se hoivavaihe. Nyt tässä perheen elämässä tapahtuu monta asiaa yhtä aikaa ja lomittain: joku lukee, joku jumppaa, joku tekee töitä, joku puuhastelee, joku pelaa, lapset leikkivät kaiken keskellä. Eli mahdollisuuksia ottaa sitä omaa aikaa (vaikka kirja käteen) on niin helpolla kuin sanomalla ääneen lauseen: ”Äiti lukee nyt hetken tätä, menettekö toiseen huoneeseen leikkimään”.
Mitä luksusta!
Ja sitten yhtäkkiä innostuu lasten kanssa vaikka siitä kontinkielen opettelusta, kun se läsnäolo ei ole sellaista 24-7-iholla-laatuista.
Eilen, kun sellaista sisäistä hiljaista ”millainen äiti olen” -itsereflektiota tulin harjoittaneeksi, totesin myös, että taidan olla itse asiassa yllättävän tiukka vanhempi. Tämä ehkä yllättää muutkin, mutta itsenikin se on yllättänyt. Olen varmaan tiukempi kuin haluaisin olla.
Tiukka olen esimerkiksi käytöstavoista – yllätytte ehkä tästä; meillä esimerkiksi ruokapöydässä ei keikuta vaan istutaan nätisti – ja toisten ihmisten kohtelusta ja huomioinnista. Ei saa puhua rumasti eikä olla epäkohtelias. Pitää valita sanansa niin, että ei pahoita toisen mieltä. No, tällaisista ehkä kannattaakin olla tiukka tai opettaa näitä systemaattisesti.
Mutta näin itsereflektoiden kyllä tavallaan sanon itselleni, että ehkä voisin olla vähemmän tiukka joissain asioissa. Ja toivottavasti olen kuitenkin enemmän rento kuin tiukkapipo. Toivottavasti! Sellainen ”otsasuoni-pullollaan-mutsi” en ainakaan halua lasten muistoissa olla!
Ja heh ehkä en sitten kuitenkaan olekaan. Ehkä se tiukkuuskin on suhteellista.
Äitienpäivä kaksi vuotta sitten, palattiin juuri Espanjasta kotiin.
Positiivinen yllätys sen sijaan äitiydessä tai koko lapsiperheenä olemisessa on ollut totta kai se, miten kivaa elämää tämä oikein on. Vielä kolmekymppisenä ajattelin, että en ikinä halua lapsia, koska silloin elämä on ohi.
Haha, miten hassu (mutta varmasti aika yleinenkin) ajatus!
Elämähän on ihan parasta.
Olen yllättynyt siitä, miten voi yhtä aikaa tehdä päätökset lasten etu edellä mutta silti niin, että se ei ole yhtään ristiriidassa omien elämäntoiveiden kanssa. Voi esimerkiksi asua puolet vuodesta Espanjassa, jos haluaa! Voi löytää omia tapojaan olla minä ja vanhempi, eikä tarvitse loksahtaa mihinkään yhteen valmiiseen kaavaan – jos ei halua. Tai sitten voi olla juuri tasan siinä kaavassa, jos se tuntuu sopivalta, haha.
Puoleksisyöty äitienpäivänaamupala vuodelta 2014.
Itselleni tärkein hetki äitienpäivässä (tai oikeastaan ainoa tärkeä) on äitienpäivän aamu. Itsetehdyt kortit sänkyyn, laulu ja aamupala: usein ihan tavallinen aamupala, joskus lasten itseväkertämä, ja sänkyyn tarjoiltuna.
Sen lisäksi päivä saa olla ihan tavallinen, hyväntuulinen perheen yhteinen vapaapäivä. Sellainen oli eilinen päivä, ihan täydellinen siis.
Toivottavasti teillä oli kiva ja teidännäköinen äitienpäivä myös!
24
A
11.5.2020 at 14:12Ei mulla muuta mutta kun että OMG kun mä ihmettelin otsikkoa (miten niin yhdeksäs, koska sithän pitäisi mullakin olla) ja sit otin ihan sormet avuksi ja noinhan se on. Huhhuh.
—
Mutta joo, oli tosi kiva äitienpäivä :) Ihan parasta kun lapsi antaa äidille lahjan ettei tuu herättämään ennen kasia (siis oikeasti lapsi herää aina seiskan jälkeen ja sunnuntaina hän odotti kasiin ennen kuin alkoi ”hiljaa” valmistaa aamiaista). Voi rakkaus!
krista
11.5.2020 at 14:22Mulla oli vielä eilen illalla (aloin kirjoittaa tätä silloin) otsikossa ”kahdeksas”, mutta tänään aloin miettimän, että het-ki-nen, mitenkäs tämä lasketaankaan :D Ja joo-o, yhdeksäs jo, joska ekana lapsi tosiaan oli nollavuotias!
–
Oijoijoi paras äitienpäivälahja: unta! Mäkin sain unta itse asiassa niin kauan, että puoli kymmenen laitoin vielä alakertaan viestiä, että jokos ootte kohta tulossa…? Oli vähän prosessit venyneet siellä :D
Hanna
11.5.2020 at 15:27Meillä oli tosi meidännäköinen päivä. Eli kukaan ei muistanut, en edes minä ns.juhlakaluna. Seittemän aikoihin tyttö 13-vee kysäisi, että oliko tänään joku erityinen päivä. Ja mies onnitteli, kun tuli iltavuorosta. Oli tajunnut, kun asukkaille oli kakkukahvit. Mikä meitä oikein vaivaa? Ensin pääsiäinen ja nyt tämä. Ihme, että vappu osui kohdilleen…
krista
11.5.2020 at 15:30Hihitys tälle, mahtavaa! <3 Seuraavaksi pääsettekin sitten unohtamaan juhannuksen! <3 (välissä helatorstai, mutta sen nyt unohtaa jokainen :D )
Hanna
11.5.2020 at 19:46Luulis, että vappu ja sensukuiset ryyppyjuhlat unohtuis, kun ei voi tavata kavereita, ja suhde alkoholiinkin on ongelmallinen. Kun ei kukaan meistä oikein perusta koko litkusta… Ehkä kesäkuun lopussa muistettas vuosipäivä edes, tulee sentään 20 vuotta täyteen. Se olisi nolohkoa unohtaa. Tosin ei olisi ensimmäinen kerta…
krista
12.5.2020 at 10:39Meillä taas vuosipäivät kroonisesti unohtuu :D Mutta hääpäivästä onneksi Facebook muistuttaa!
Karina
11.5.2020 at 15:35Tässä esikoisen kovaa vauhtia lähestyessä teini-ikää (2 kuukautta enää, hui!) sitä on tullut itsekin mietittyä omaa äitiyttä ja sen muuttumista näiden 13 vuoden aikana. Kun katson lasten kuvia siltä ajalta kun ne oli pieniä, niin onhan sitä mieletön haikeus ja miettii että voi että ne oli ihania ja suloisia, mutta sitten tulee se ajatus, että just nyt ne on kanssa ihania ja suloisiakin vielä :D Jokainen ikäkausi on hyvä ja kun sitä ikäkautta elää niin se on tosi ”normaalia” ja niinhän se kuuluikin mennä – vähän kun toi että kun miettii ennen lapsen syntymää että mitenhän sitä sitten osaa, niin huomaa että osaakin! Tässä murrosikäisten kohdalla haastavinta (vielä) on luovia lapsen itsenäisyyden ja läheisyydenkaipuun välissä, ja tietää mitä he milloinkin kaipaavat (kun kysymyksiin ei tule suoria vastauksia). Tyttö pienempänä halusi koko ajan viereen ja sitä piti pitää kädestä kiinni nukahtamisvaiheessa 6-vuotiaaseen asti, mutta nyt haluaa mennä yksin kävelylle koska haluaa kuunnella musaa rauhassa ja on usein huoneessaan ovi kiinni ja minä ihmettelen että onko se yksinäinen ja pitäisikö ehdottaa vaikka leipomista :D mutta ihan oikeasti se haluaa vaan olla yksin – tai kavereiden kanssa. Sitten taas joskus sohvalla se tuleekin kainaloon. Mun ratkaisu on se, että jollain tasolla jatkan seurani tarjoamista ja kysyn tyttöä joka paikkaan mukaan niin ainakin tietää että tämä mahdollisuus on koko ajan olemassa. Oon myös miettinyt mitä mä itse yläasteikäisenä halusin, ja pakko kyllä myöntää että vanhempien seura ei ollut se ykkönen. Toisaalta, ehkä myös tietoisuus siitä että vanhemmat oli käden ulottuvilla aina kun halusi, loi sitä turvallisuuden tunnetta ja pystyi rauhassa olemaan ilmankin heitä :D
Onneksi mulla on sentään vielä tuo 9v ”vauva” joka yhä ilmoittaa äidille kun menee vessaan (pyyhkiä ei sentään tarvitse) ja aina kun oikaisen itseni johonkin niin eikös ole pieni poika kylkimyyryssä. Katsotaan sitten kun tämä kuopus ei enää seuraani kaipaa, että kuinka hukassa silloin oon! Mutta ehkä sekin tuntuu sitten vain luonnolliselta…
krista
11.5.2020 at 15:43Ai että miten paljon viisautta tässä kommentissa, nyökyttelin lukiessa <3 Ensinnäkin jaan ihan täysin tuon ajatuksen, että tavallaan tulee aina ajateltua, että tämä on ihanaa ja parasta aikaa. Tai okei no ei ihan aina, en ollut väsymysvuosina sitä mieltä, sen mitä siitä muistan :D Mutta usein se on just ihana ja luontevin aika, missä silloin just elää. Ja jos sillä tavalla tuntee, niin sehän on maailman onnekkainta <3
-
Ja tuota lasten kasvamista kohti teini-ikää olen myös ajatellut. Teillähän on vanhemmat kuin meillä, mutta jo näin ennakkoon oon just ajatellut niin, että varmaan sitten oma tärkeä tehtävä on sellainen läsnä- ja "tarjolla"olo. Että antaa toisen itsenäistyä, mutta silti antaa vahvan tunteen, että vanhempi on aina kuitenkin lähellä sua varten <3 Sellaisen turvallisen ympäristön harjoitella itsenäisyyttä, ja mahdollisuuden olla vielä ihan pieni niinä hetkinä, kun lapsi sitä kaipaa <3
Karina
11.5.2020 at 21:46Kröhöm, kröhöm, viisauksia täällä! :) Kiitos kiitos :D Itse mietin, että mitä vanhemmaksi sitä itse tulee, niin sitä enemmän osaa ottaa asiat sellaisena kuin ne ovat eikä turhaan stressata – tottakai on kiva miettiä tulevaa ja suunnitella ja odottaa (myös peläten) mutta sitten myös tajuaa sen, että usein asiat eivät mene kuten oot suunnitellut tai kuten odotat vaan ne meneekin paremmin ;-) (paitsi voi tulla näitä glitchejä kuten nyt tää pieni korona-glitch tässä) ja sitten osaa arvostaa jokaista nykyhetkeä. Oliko tossa nyt mitään järkeä tälleen iltatuimaan :D
Miitu
11.5.2020 at 20:39Rakastan lapsiani ja rakastan olla äiti, mutta tämä äitiydelle omistettu päivä ei vieläkään tunnu omalta. Eipä sen puoleen, en kyllä oikein muutenkaan osaa olla juhlinnan kohteena.
.
Ensimmäinen äitienpäivä oli näin jälkikäteen ajateltuna puolidraumaattinen: Lapsi oli teholla ja itse makasin toisella osastolla koettaen ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Taisin saada tuolloin ensimmäisen kerran syliin 15 minuutiksi – se oli toki ihanaa.
.
Myöhemmin äitienpäivässä on tuskastuttanut ”maailman paras äiti” -hössötys. Kun varsinkaan siinä alun jatkuvassa väsymyksessä ja riittämättömyyden tunteessa se nyt ei tuntunut yhtään siltä, että voisi vastaanottaa tuon puheen. Olen nyt tässä kovasti yrittänyt asettua lasteni asemaan ja muistella itseäni lapsena – todellakin olen hössöttänyt oman äitini puolesta. Mutta vaikeaa se on silti.
Karina
11.5.2020 at 21:59Ihanan suomalainen ”ei tehä tästä ny mitään numeroo” asenne :)
Mulla on vähän sama, ja hymynkare suupielessä katon etenkin amerikkalaisia postauksia instagramissa sun muissa, kun siellä julkkikset ja tavikset kyynel silmäkulmassa arvostavat äitejänsä ja lapsiansa ja kaikkia maailman ihmisiä – ei kyllä sovi meidän protestanttiseen kulttuuriin tämä ollenkaan! Mutta sitten mietin että hitto vie, miksei sais juhlia! Jos nyt kerta on tällainen äitienpäivä tässä niin otetaan siitä ilo irti (ja annetaan ilon kiertää marraskuussa sitten ;)) Mä en tykkää myöskään mistää maailman paras äiti-jutuista ja musta tuntuu että lapsetkin aistii sen jo. Tällä kertaa sain pojalta karkkipussin ja se oli tosi hyvä lahja! Tyttö oli unohtanut koko äitienpäivän (joka ei haitannut mua yhtään) mutta kompensaatioksi oli kiltisti koko päivän ja lähti mun kanssa lenkille iltapäivällä. Win win!
krista
12.5.2020 at 10:44Mulla on ihan ministi samaa eli jos vaikka olisin suuremmin huomion kohteena koko päivän, se tuntuisi jotenkin epäluontevalta mulle. Enkä tarvitse mitään suuria suitsutuksia, mulle on jotenkin tuo kiva aamupalahetki ”se juttu” ja sen jälkeen vaan mukavaa tavallista päivää miettimään, kiitos, en tarvitse enää muita huomiointeja :)
–
Mäkin muistan omasta lapsuudeta sen ilon, kun pääsi antamaan itseväkerrettyä korttia, mä myös aina runoilin korttiin oman runon ja mietin riimit hyvin tarkkaan :D Ja miten paljon iloa se tuotti, kun niitä sitten kehuttiin. Hihi melkein toisaan taitaa olla lapsille tärkeämpää kuin aikuiselle. Tai ainakin mä ajattelen niin, että en oikeastaan kaipaa mitään kehuja, mutta iloitsen just lasten ilosta.
lasten ja hellan välissä
11.5.2020 at 23:29Kivan paljon te reissaatte! 😊 äitiyttä on hauska joskus pohtia ja mitä arvoja noudattaa ja miten ne näkyy arjessa jne… siis sellasta vähän syvempää miettimistä kaiken hulinan keskellä😂
Meillä oli tosi kiva äitienpäivä. Sain herkkuaamiaisen keittiöön katettuna. Arvostan suuresti pääsyä valmiiseen pöytään<3
krista
12.5.2020 at 10:41Tää on muuten totta, arjen hulinan keskellä sitä ei välttämättä kamalasti jää miettimään, että ”millainen äiti mä oon”. Mutta ihan hyödyllistä joskus pysähtyä miettimään, vaikkapa sitten äitienpäivänä :)
–
Kuulostaa tosi kivalta teidän äitienpäivän aamiainen myös <3