Yhdessä viihtyvä perhe – miten?

Joskus kysymys tai aihetoive voi olla niin haastava, että ei oikein tiedä, miten päin sitä lähtisi käsittelemään. Näin kävi alkukuusta, kun kirjoitin lomahuumanjälkeisen hehkutuspostauksen. Sain sinne nimittäin ihan älyttömän hyvän (ja vielä älyttömämmän vaikean) kysymyksen, se kuului näin:

”Kiinnostaisi kuulla esimerkkejä siitä, miten perhe toimii hyvin yhteen ja minkä vuoksi niin hyvin viihdytte? Eli vinkkejä sekä ajatusten että tekojen tasolla.”

No jaiks!

Voisihan tässä alkaa loruilemaan vaikka sun mitä (ja alankin, haha), mutta samanaikaisesti tiedostan kirpeän karusti, että melkein mikä vaan vinkki tai ajatus voi olla suolaa jonkun toisen tuoreisiin kesälomahaavoihin. Ja jos sanon, että ”no meillä tehdään näin”, voi kuka vaan vastata, että ”no niin tehdään meilläkin, mutta silti yhdessäolo päättyy kränään ja pahaan mieleen”.

Kun ei ole mitään yhtä ”tee näin” -tietä onnistuneeseen perhedynamiikkaan, kun perheet ovat erilaisia ja kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Ja kun tätä riittävästi ajattelee, tulee sellainen olo, että ei halua kirjoittaa mitään muuta kuin että se on varmaan suurimmaksi osaksi sattumaa, tai paljon riippuu tietysti perheenjäsenten temperamenteista ja persoonista, ja päälle vielä että jokainen perhe ja jokaisen perheen haasteet (ja onnistumiset) ovat erilaisia. Ehkä myös, että kaikkiin olosuhteisiin ei voi itse vaikuttaa, ja joskus tärkeintä on ihan vaan selviäminen. Ja sitten huokaa päälle, että ai hitto pitikö mennä edes kertomaan, että meillä oli niin hyvä loma, kun sekin voi jo olla veitsenvääntöä haavassa jollekin toiselle graaaaaaaah. Poistan koko postauksen! Poistan koko blogin! Vetäkää hätäjarrusta, laiva tulessa!

(öööh, älä ota pelastautumisvinkkejäsi täältä)

Että siinäpä sitten tämä postaus, olkaa hyvä, haha.

Mutta silti tekisi mieli vaan tuota kysymystä ja ajatusta lähteä vähän kaivelemaan! Lähdenkö? Lähdenkö? No näköjään just tänään sitten lähden, kun olen jo näin pitkään tätä kirjoittanut!

Jos vaikka sattuman ja persoonallisuuksien lisäksi pohtisin ihan vain, että mistä tämä meidän tapauksessa voisi johtua. Kokeillaanko?

Kokeillaan!

Nämä eivät siis ole ”tee sinäkin näin” -vinkkejä (koska perheet ja tilanteet vaihtelevat), vaan ihan vaan meidän tilanteen pohdintaa.

No ihan ensimmäiseksi tulee mieleen kymmenen vuotta sitten käyty keskustelu ja sen tulokset meidän elämässä vielä nykyään.

1. Meillä on kaikki nämä vuodet ollut ehkä keskimääräistä enemmän (?) yhteistä aikaa käytettävissä perheen kanssa.

Tuon ”mitä me haluamme elämältä?” -keskustelumme aikoihin esikoinen on ollut vuosiluvusta päätellen alle kaksi, keskimmäinen vielä mahassa. Sen jälkeen keskusteluja on käyty paljon ja sellaisia elämään liittyviä päätöksiä on tehty ne arvot keskimmäisinä mielessä.

Tämän johdosta meillä on päädytty sellaisiin ratkaisuihin, joilla ihan siis jo elämän tunneissa mitattuna olemme olleet paljon yhdessä. Ja jotenkin kuvittelisin, että sillä on myös meidän tapauksessa merkitystä siinä, miten jotenkin yhteenhitsautunut tiimi me perheenä ollaan.

Ja lomailua ajatellen – siinä kun usein humpsahdetaan yhdessäoloon – ehkä meidän yhdessäolossa ei ole sellaista oman paikan hakemista. Jotenkin. En tiedä, haha. No, tällainen ajatus nyt tuli.

2. Riittävän matalat tavoitteet.

Ahhahah, miten loistavalta tuokin nyt sitten kuulostaa! Mutta siis meidän kesälistan asiat ovat olleet enimmäkseen sellaisia ”istua ja lukea” tai ”aamupalapiknik” -tyyppisiä. Vaikka toki me käytiin Muumimaailmat sun muut Linnamäetkin ja niitäkin oli listalla.

Mutta eniten lapsetkin halusivat olla (paljon myös kavereiden kanssa), ja uida ja syödä jätskiä. Ja istua ja lukea. Jos olisi rakentunut sellainen odotusarvo, että koko kesäloman pitäisi olla yhtä disneylandia aamusta iltaan kesäkuun ekasta elokuun puoliväliin, niin olisihan siinä vähemmästäkin jo turnausväsymys ja lomastressipinnankiristys (ja budjetin!) iskenyt.

2. Perfektionismin puute.

Veikkaan, että tällä on myös osuutta asiaan. Eli vaikka sen aamupalapiknikin ei tarvitse olla gourmetmegaviideltäleipomaanherätty ultimatesomehienoelämys, vaan tavalliset ruisleivät peruslevitteillä ja pikakahvi termospullossa riittää. Tai istua ja lukea voi olla myös viisi minuuttia siinä välissä, kun yksi lapsi sanoo ”äiti kato” ja toinen sanoo ”äiti arvaa mitä”.

3. Pitkä loma.

Tällä on varmasti merkitystä! On ihan eri asia, että perheen loma on pitkä hahmottumaton kesävuodenaika, jolloin on ihan ok laittaa tavoitteet matalalle ja perfektionismi pois – kuin että jos perheellä on yhteistä lomaa vain kärpäsenkakanpieni sektori (tai ei ollenkaan!) ja siihen yritetään pykätä kaikkien perheenjäsenten toiveet ja odotukset. Ihan valtava ero! Yö ja päivä, marraskuu ja heinäkuu!

Että tavallaan jos perheen loma on vain lyhyt ja paineilla latautunut, niin voi tavallaan saman tien unohtaa kaiken, mitä mä tässä sanon. Koska millään ei ole mitään merkitystä, ero on niin merkittävän suuri.

No niin, tässä välissä lapsi tuli katsomaan, mitä kirjoitan. Juttelimme tästä aiheesta ja kysyin häneltä näkemystä. Hän kuvaili perusteet näin, otan tästä hänen luvallaan suoralla sanelulla kohdat neljä ja viisi.

4. ”Meillä kuunnellaan toisten mielipiteitä ja yritetään ymmärtää toistemme näkökulmia erilaisissa tilanteissa. Ja myös paljon keskustellaan erilaisista jutuista, jotta saataisiin mahdollisimman mieleinen ohjelma ja ilmapiiri kaikille.”

5. ”Meillä myös lähdetään toisten ideoihin ja tekemisiin mukaan, vaikka ne ei ensin tuntuisikaan itselle niin mieleisiltä. Ja sitten kuitenkin huomaa, että on kivaa, kun vaan alkaa tekemään.”

Vau, kiitos, viisas lapseni!

Sanoinko jo, että myös persoonallisuudet vaikuttavat. Tuosta voi jo nähdä, miten helppo näiden kanssa on olla – eihän tässä vanhempana ole joutunut mitään kovin suuria ihmetekoja tekemään, kun on tuollaiset lapset!

*end of omalapsikehu*

*sori ei ollutkaan end of kehut, kun tämähän on omakehua koko hiton postaus, omg*

Noista kahdesta fiksusta ja täysin todenpitävästä havainnosta johtaisin vielä seuraavan ydinajatuksen.

6. Koska meille on vaan silleen pitkällä aikavälillä rakentunut tällainen kuunteleva, ymmärtävä ja kaikki huomioonottava ilmapiiri, meidän ei tarvitse kilpailla huomiosta tai tilasta. Eli kun on sellainen perinpohjainen luottamus, että mun tarpeet ja toiveet kyllä huomioidaan, ei tarvitse huutaa tai riidalla tuoda omia kantojaan tai toiveitaan esiin.

Kun esimerkiksi nätisti esittää toiveensa (vaikkapa yksi lapsi toivoi pääsevänsä kesällä ”oman skenensä” messuille toiseen kaupunkiin), voi aika hyvin luottaa siihen, että muu perhe mahdollisuuksien rajoissa pyrkii ottamaan toiveen huomioon niin, että se saataisiin kesän tekemisiin mukaan. Ja saatiinhan se!

Eli voi luottaa siihen, että muu perhe arvostaa ja kunnioittaa (ja tukee!) omia mielenkiinnon kohteita, vaikka ne eivät olisikaan samat kuin muulla perheellä.

Ja että sellaisessa hyväksyvässä ilmapiirissä on sitten hyvä ja ”turvallinen” (siinä mielessä, että ei tarvitse puolustaa omia mielenkiinnon kohteitaan) olla.

Onkohan näissä ajatuksissa mitään järkeä?

Vielä pari!

7. Toimiva parisuhde vanhempien välillä ja tasa-arvoinen perheensisäinen työnjako.

Kun vanhempien välillä ei ole pinnankiristelyä tai epäreiluuden kokemusta esimerkiksi työnjaon (kotityöt, lapsivastuut, metatyöt) välillä, se vaikuttaa koko ilmapiiriin.

Varoitus: tämä postaus lähtee koko ajan lipeämään syvempiin ja syvempiin vesiin. Sinua on varoitettu sokka irti, turvavyöt kiinni ja selkä menosuuntaan mahdollisimmaan pitkään, nyt sitä mennään:

8. Ilmaisun hionta.

Hassusti sanottu, mutta annan esimerkin. Vaikkapa mulla on ollut tosi haitallinen tapa käyttää ärsyyntyessä ilmaisua ”Aina sä..” Kun harvoin se on aina. Jos toinen on useamman kerran tai toistuvasti tehnyt jonkun jutun, se silti ei ole aina – ja tästä herää toiselle vaan se vastareaktio, että ”no en tosiaankaan aina, pari kertaa on saattanut tapahtua”.

En koskaan tullut ajatelleeksi, että noin ei kannattaisi sanoa! Mutta kiitos perheenjäsenten, mulle on osoitettu tuo mun huono tapa käyttää noita sanoja, ja sen takia tietoisesti yritän välttää sitä. Joskus tulee ”Aina sä… eiku siis anteeksi et aina, vaan siis jo useamman kerran on käynyt niin…”

Ja oikeasti sillä on väliä! Jos ollaan eri mieltä tai ärsyynnytäänkin, silloinkin kannattaa muotoilla asiat niin, että ei turhaan lisää loukkaa toista!

Tällaisia sosiaalisiin suhteisiin liittyvistä ilmaisuista ja vivahteista meillä jutellaan itse asiassa jopa ehkä erikoisen paljon. Koska tämä kiinnostaa meitä kaikkia! Ihan vasta esimerkiksi käytiin läpi eroa, että sanooko opettajalle, että ”meille ei ole opetettu tätä” (tai jopa ”sä et ole opettanut tätä”) vai ”olen pahoillani, mutta mä yritin enkä silti osannut tehdä tätä tehtävää”. Toiseen voi tulla vastareaktio: ”no onpas opetettu, tämähän oli viime tunnin/vuoden asiaa!”, kun taas jälkimmäiseen tulee ehkä empaattisempi raktio, että ”no ei se mitään, minäpä näytän, että miten se pitäisi tehdä”. (Tämä esimerkki ei koskenut omia lapsia tai ketään muutakaan lasta tai ketään opettajaakaan, vaan yleisellä tasolla tällainen keksitty tilanne oli meillä keskustelussa ja pohdittiin eroja ilmaisussa)

Eli ehkä kun meillä käydään tällaista sosiaalisen kanssakäymisen vivahdekeskustelua paljon, me myös käytetään keskenämme niitä vinkkejä. Puhutaan siis toisillemme nätisti – nauruntyrskäys, olisin voinut tiivistää tämän koko horinan tähän. Puhutaan toisillemme nätisti. Tämä olisi voinut olla tämän kohdan otsikko.

Meillä myös ihan ”kaksi taaperoa” -elosta asti on pidetty tosi tärkeänä, että sisarusten keskinäinen suhde on kannustava, toisiaan tukeva ja hyväksyvä, eli ei olla ollenkaan annettu sellaista ikävän puheen tapaa tai kinastelua nousta perheen tavaksi. Sekin ehkä liittyy vähän kaikkeen. Hyväksytyksi ja kuulluksi tulemiseen ainakin.

9. Ratkaisukeskeinen asenne erimielisyyksiin

Ilokseni mua on kehuttu ratkaisukeskeiseksi niin yksityis- kuin työelämässäkin, ehkä se on osittain luonteenpiirre. Se sellainen ”no hei mut mitä jos tehtäisiinkin niin, että…”. Varmaan se liittyy myös siihen, että en yhtään haluaisi riidellä (oon tehnyt sitä elämässäni ihan riittävästi), vaan yritän mieluummin nopeasti löytää ratkaisun. Oon sitten kato vaan yrittänyt levittää tämän muuhunkin perheeseen, haha.

No ei. Ollaan me varmaan aika ratkaisukeskeisiä kaikki! Joskus vaihtelevasti, mutta useimmiten ainakin muiden muistutuksella päästään nopeasti siihen, että ei käytetä aikaa ja energiaa erimielisyyksiin tai jopa riitoihin, vaan lähdetään mahdollisimman nopeasti etsimään sellaisia ratkaisuja, joilla asia saataisiin kaikille mahdollisimman kivaksi.

Meillä siis saa olla eri mieltä (ja ollaankin), saa myös olla ärsyyntynyt (ja ollaankin), mutta me ei jotenkin jumituta siihen vaan tosi nopeasti ollaan siinä ”no mitenkäs tämä ratkaistaan” -tilanteessa.

10. Positiivinen elämänasenne

Tämäkin on ehkä ihan sisäsyntyistä ja siten ihan sattumaa, että tähän perheeseen on vaan sattunut tällaiset tyypit. Mutta siis mehän ollaan just niitä, jotka koko päivän jatkuneen vesisateen keskellä sinä ainoana sekunnin aurinkoisena hetkenä huokaistaan, että ”ai hitsi katsokaa, miten ihanaa”. Ja varmaan me myös jotenkin lietsotaan hyvän näkemistä myös toisissamme, eli huokailullamme tartutamme muuhunkin perheeseen hyvää mieltä.

Eli tavallaan joku muu voisi ajatella, että ”olipa keskinkertainen ja vähän tylsä päivä”, kun me taas ollaan silleen ”jippijaijee ai hitsi miten kivaa, huomenna tätä lisää”.

Että varmaan se meidän kesäkin oli ihan tavallinen ja keskinkertainen, mutta me vaan ajatellaan, että se oli ihan erityisen onnistunut, ahhahaha.

Kymmenen! Sainpas kymmenen! Tähtäsin viiteen, sain kymmenen. Puutalon matematiikkaa!

Uhhuh, no tulipas siinä sitten… kaikenlaista. Aikamoista jeesustelua tämä kyllä nyt oli, täytyy sanoa. Mutta kun kysytään onnistumisen perusteita, niin tuleehan sitä tietysti sitten kirjoitettua enemmän just niitä onnistumisia eikä epäonnistumisia. Vaikka jokaisen elämässä varmasti on niitä epäonnistumisiakin, mulla ainakin on ihan rutkasti! Se lisättäköön tähän kehujen vastapainoksi. Kenenkään elämä ei ole täydellistä eikä pidäkään olla.

Että joo ei tästä kyllä miksikään vinkkilistaksi, jos ajatus olisi ollut, että vinkit on enemmän sellaisia ”varaa kolme ensimmäistä lomapäivää laiskotteluun” tai ”tehkää taulukko, josta lasketaan, että kaikki on saaneet yhtä monta mieleistä tekemistä” -tyyppisiä vinkkejä.

Sori, fail!

Vai olisiko sittenkin tässä jotain idean juurta? Olisiko tuolla sittenkin joku syvempi kasvatuksellinen (koko perhettä kasvattava, ei vain lapsia) punainen lanka. Saisinko sen ongittua ulos, vaikkapa näin:

Tärkeintä on rakentaa perheeseen ilmapiiri, jossa jokainen tuntee olevansa arvostettu ja kuultu omana itsenään. Ja kun on hyvä olla, ja kun keskustelee ja kuuntelee ja itse arvostaa muita – ja siten yhdessä pyritään siihen, että kaikilla olisi mukavaa…

Olisikohan siinä jonkinlainen toimivan perhedynamiikan avain?

Mielipiteitä, herättikö mitään ajatuksia?

80