Yhteistyössä: Lapsen maailma
Osuipa viikonloppuna silmään Lapsen maailma -lehden näytenumeroa lukiessani ajatuksia herättävä juttu. Villa Hattara – kahden ”eroperheen” (apua, toivottavasti tuo ei ole mitenkään loukkaava termi!) kimppakämppä vaaleanpunaisessa hirsitalossa (ah!) Lahdessa.
Aijaijaijai, idyllistä! Tavallaan. Ehkä.
Tämä yllä oleva aukeama tavallaan tuli näyttäneeksi yhden ohimenevän haaveutopian, josta joskus kaaaaauan-kauan sitten (ajalla ennen kuin olin tavannut Joelin) ystävän kanssa höttöhaaveiltiin. Ei siis mitenkään realistisesti, vaan silleen ”oiskos hei aika kivaa elämää sellainenkin” -tapaan. Että mitä jos kumpikaan meistä ei törmää potentiaaliseen elämänkumppaniin – mitäs jos asuttaisiinkin yhdessä jotain vanhaa puutaloa ja meillä juoksisi lapsia (haikaran tuomia, luonnollisesti) siellä. Lattiat narisevat, pulla tuoksuu (haha tämä kertoo suunnitelman epärealistisuuden, kumpikaan meistä ei todellakaan leivo) ja lapset kikattavat keskenään.
Talo olisi tietysti vaaleanpunainen.
Sijaintikin sillä oli; ei kuitenkaan Lahti, vaan jostain syystä… …Etelä-Haaga. En yhtään muista, että miksi. Oiskohan siellä just silloin ollut joku puutalo myynnissä…? Onko siellä edes puutaloja? Muistaakseni jossain piilossa on.
Tätä juttua lukiessani (koko juttu muuten löytyy myös netistä, täältä) jäin miettimään, voisinko itse asua noin.
Kyllä ja ei.
En juuri nyt oman perheen kanssa; kaipaamme yksityisyyttä ja omaa rauhaa.
Toisaalta jos syystä tai toisesta eläisin yhden aikuisen perheessä (kop kop puuta, että tällaista tilannetta ei tule), niin tuo tuntuisi kyllä ihan mahdollisimman ideaalilta vaihtoehdolta sellaiseen elämään.
Lapsilla olisi lapsiseuraa. Itsellä aikuisseuraa. Silmäpareja. Käsipareja. Jonkinlaista kasvatuksellista yhteistyötäkin kai. Tiedättekö? Vähän sitä sellaista ”koko kylä kasvattaa” -meininkiä siis. (siitä olen aikoja sitten kirjoittanut täällä)
Mutta yksi, minkä jakaminen itselle saattaisi olla vaikeaa: keittiö.
Ja se on ihan hassua myös siksi, että enhän mä edes tee ruokaa. Haha, no jos olisin yhden aikuisen perheessä, niin varmasti joutuisin tekemään.
Jotenkin itselleni ajatus keittiön jakamisesta tuntuu jopa vaikeammalta kuin ajatus kylpyhuoneen jakamisesta.
Ruokailutilan sen sijaan jakaisin ihan mielelläni. Iso katras (ja omien lapsien lisäksi myös muita lapsia) saman pöydän ympärillä tuntuu mun ajatuksissa jotenkin… …kotoisalta. Eikä vähiten siksi, että mun lapsuuskotona taisi olla ihan just tasan tuollainen samanlainen punainen keittiönpöytä:
Tuon pöydän lisäksi tulee mieleen toinenkin juttu, mitä omasta lapsuudestani kaipaan. Tai siis minkä haluaisin tarjota (paitsi että harmi kyllä siihen ei voi paljon itse vaikuttaa) myös omille lapsilleni: minulla oli lapsuudessani paras ystävä naapurissa.
Se oli niin ihanaa, että sitä on vaikea edes kuvailla. Miten orapihlaja-aidan välistä juoksimme toistemme luo kylään paljain varpain. Miten ei koskaan tarvinnut haikailla seuraa vaan sai hilpaista naapuritaloon ihan niin kuin omaan kotiinsa. Niin kullanarvoista.
Oh mä niin paljon toivoisin myös meidän tytöille sellaista… Tällä hetkellä meillä ei ole samanikäisiä lapsia ihan lähinaapureissa. Kauempana toki on – viereisessä kaupunginosassa jopa paljon – mutta ihan silleen ”aidanalipujahtamisetäisyydellä” ei. Aina, jos näen lähistöllä myynnissä olevan talon, pieni toivo pilkahtaa. Muuttaisipa siihen joku, jolla on samanikäisiä lapsia. Ehkäpä joskus.
Talot kylki kyljessä tai vaikkapa paritalo – ja niissä molemmissa lapsiperheet. Se on tavallaan oma asumisunelmani.
Yhteinen piha, jossa leikkisi omat ja naapurin lapset. Olisi oma rauha, mutta myös aina seuraa niin lapsille kuin aikuisillekin. Samanikäiset (no tasan ei tarvitsisi olla) lapset ja samanhenkiset aikuiset.
”Syömään!”, joku huutaisi ja se tarkoittaisi, että pöytään olisi kutsuttu kaikki huutoetäisyydellä olevat lapset ja aikuiset.
Kyllä. Se olisi oma idyllini. Joo ja aina olisi kesä. Tietysti.
Miten sinulla – voisitko missään elämäntilanteessa kuvitella asuvasi yhteisössä?
PS. Lapsen maailma -lehteä julkaisee Lastensuojelun Keskusliitto. Sain blogin kautta lehdestä puolen vuoden näytetilauksen (näköjään sellaiset on just nyt tällä hetkellä tarjouksena 39e) ja ensimmäinen näytelehti tuli juuri nyt huhtikuussa – ja olipa positiivinen ylläri! Tosi hyvä ja kiinnostava lehti ja paljon luettavaa. Jos loput viisi näytelehteä jatkavat samaa linjaa, niin taidanpa tehdä ensimmäisen-ikinä perhelehtitilaukseni. Ainakin Instassa pari teistä myös kehui lehteä. Mulle ihan uusi tuttavuus!
17
Vannikkila
18.4.2016 at 16:33Minä olen myös tällaisen ”Kyllä ja ei” -vaihtoehdon kannalla. Äitini totesi aikanaan mielestäni hyvin, että hän on ”yksinäinen susi – kaipaa laumaansa, mutta tarvitsee omaa rauhaa”. Olen täysin samanlainen. Minua ei siis sinänsä häiritsisi yhteisöllisyys ja isompi väkijoukko, mutta kaipaan kyllä selvästi omaa tilaa ja omaa aikaa tasaisin väliajoin. Nyt se onnistuu sillä, että minä saan hetken vielä olla yksin (tai mieheni kanssa), kun poika on mennyt unille – puhutaan, jos siltä tuntuu, mutta riittää, että toinen on vain siinä vieressä.
–
Minä en siis kuitenkaan kestäisi olla täysin yksinkään. Minä kaipaan kyllä lähelleni ihmisiä ja tykkäisin välillä esimerkiksi päästä jonnekin kahvilan ikkunapöytään katsomaan ympärilläni olevaa hälinää (ah, kohta alkaa taas kesä ja sen paras anti, eli tori. Torikahvilassa istuessa pääsee parhaiten tähän etelä-karjalaiseen tunnelmaan!), mutta en jaksaisi olla valtavan ihmisjoukon ympäröimänä 24/7.
–
Silti, kaiken tämän uhallakin, haaveilen toisaalta isosta perheestä. Uskon, että meille se tulee tarkoittamaan kyllä maksimissaan kolmea lasta (mies korjaisi tässä välissä, että kahta ;). Mutten siis pitäisi vastenmielisenä ajatusta, että isovanhempani, mieheni vanhemmat tai joskus omat vanhempani tulisivat asumaan meidän kanssa samaan pihapiiriin. :)
–
Hassua puhua joululauluista näin kesää odotellessa, mutta oletko kuullut Titi Nallelta sen Nalleperheen jouluyö -kappaleen? En tarkalleen muista nyt niitä sanoja, mutta siinä on tunnelmana aina kiteytynyt se, mistä itse nautin :)
krista
18.4.2016 at 17:03Mulla on tuo oman yksinolon tarve (tästä oon varmaan kertonutkin) tullut esiin vasta nyt lasten myötä. Oon aina ennen ajatellut olevani sellainen, joka haluaa olla seurassa tyyliin KOKO AJAN. Mutta nyt on tosiaan tullut ihan selkeästi tällainen uusi puoli itsestä, että tarvitsee ihan sitä konkreettista yksin oloa ja hiljaisuutta. Se on niin harvinaista :D
–
Tosi suurella todennäköisyydellä oon kuullut :D Mutta en saa nyt mieleeni… Täytyy tsekkaa spotify:stä, kun oon paremmin koneen äärellä! (lue: kun Joel nukuttaa lapsia illalla ja mulla on just sitä yksinoloaikaa)
murina
18.4.2016 at 16:45En en EN! Sekin meinaa olla liikaa että naapureille pitää parkkipaikalla kohdatessa sanoa päivää… mieluiten asuisin jossain superkorvessa ihan vaan oman perheen kesken, mut tietenkin siellä pitäisi olla toimivat julkiset kulkumahdollisuudet ja ruokakauppa kävelymatkan päässä. Eli ei ihan realistinen toive :D
krista
18.4.2016 at 17:04Tää vois olla Joelin kommentti :D
MutiNa
20.4.2016 at 16:57Meillä menee kanssa just niin, että mies vois varmaan elää erakkona jossain huitsin kuusessa kunhan palvelut pelais ja hän pääsis harrastamaan just sillon ku haluais, mutta että naapureita, eieiiei. Mä taas on mukulasta asti tottunu siihen, että ovista kulkee porukkaa ees taas ja herätessäs et tiedä kuinka monta tyyppiä on keittiössä juomassa kahvia (asuttiin siis maatilalla ja kello seittemän aamulla oli ihan normaali aika vierailla…) ja kaipaan välillä sitä yhteisöllistä meininkiä. Toki pitää olla se oma kolo mihin sitten tarpeen vaatiessa sulkeutua.
ElinaBee
18.4.2016 at 17:01Mä tykkäisin tosi paljon asua vaikka oman siskon (ja siskon miehen!) kanssa tai miehen veli poikaystävineen voisi muuttaa meille :D
–
Etenkin kun sisko saa toivottavasti joskus omia lapsia, niin olisi kivaa yhdistää perheet, ostaa iso asunto keskustasta ja elellä sitten yhdessä – neljä aikuista ja kuka tietää kuinka paljon lapsia :P
–
Kun äiti ja papi ikääntyvät, toivoisin myös että asuisimme silloin kaikki yhdessä – etenkin mikäli vanhempani tarvitsevat erityistä huolenpitoa yms. Eli kyllä yhteisasuminen sopisi meille erinomaisen hyvin ja toivottavasti tulevaisuudessa päästäänkin niin asumaan! :)
ElinaBee
18.4.2016 at 17:01Apua – kappalejako meni pieleen kun unohdin laittaa viivat :(
krista
18.4.2016 at 17:03Lisään sulle viivat :)
krista
18.4.2016 at 17:07Ihania ajatuksia! Tää meidän ”jokainen perhe irrallaan omassa asunnossaan” -länsimaalaistapa ei kyllä oo mitenkään… …luonnollinen. Ois ihana, kun olisi vilkettä ja seuraa lapsille ja tukea aikuisille. Oishan siinä tietysti varmaan varjopuolensakin, jos ajatellaan perinteistä ”koko suku yhdessä” -asumismuotoa; aina saattaais löytyä se joku kertomaan, miten asiat vois tehdä paremmin :D
–
Joo mä tosiaan kaipaan kyllä sitä, että on se oma ulko-ovi, jonka takana on JUST SEN OMAN perheen elämä. Mutta jos siinä ihan sen oman oven vieressä ois se naapurin ovi, jota myös voi koputtaa – sitä mä kaipaisin! Eli sekä syödä kakun että säästää sen :D
ElinaBeE
18.4.2016 at 18:10Joo, ei mekään siis kenen kanssa vaan saman katon alle muutettaisi :D Kyllä sen toisen perheen pitäisi aika lailla sisarukset tai sitten meidän jomman kumman vanhemmat (tai miksei vaikka kummankin vanhemmat kun tulevat keskenäänkin toimeen), mutta kavereiden kanssa en kyllä uskaltaisi! On meillä sen verran outoja tapoja, että herkemmät järkyttyy :D
–
Meillä asuu tässä samassa kerroksessa ihana pariskunta ja usein hipsin vielä illalla yökkärissä juomaan iltateet naapuriin tai vähän juoruamaan. Tiedän tämän olevan harvinaista nykypäivänä ja olen näistä naapureista niin kiitollinen!
krista
18.4.2016 at 22:09Oi vau, ihan luksusta tuo naapurihomma! On VARMASTI harvinaista nykyään; itselläni ainakaan ei ole koskaan ollut sellaisia! Ootteko tutustuneet ihan naapureina vai oletteko tunteneet jo aikaisemminkin?
ElinaBeE
19.4.2016 at 07:50Törmättiin kerran vain eteisessä kun Stephen oli viel ihan vauva. Olen sellainen hölösuu, että ryhdyttiin höpöttelemään ja siitä lähtien ollaan nautittu aamukahveja ja iltateetä jatkuvasti :D On kiva myös kun lapsille löytyy tarvittaessa hoitaja hyvin läheltä!
–
Toivon, että sitten myöhemminkin meillä on sellaisia naapureita, joiden ovelle voi mennä koputtelemaan milloin vain!
–
Kuulostaa nyt siltä, että meidän pitäisi muuttaa tästä Viikistä tiedän naapuriin :D
krista
19.4.2016 at 09:43Elinabee, no niin – valmistaudu nyt sit vaan siihen, että mä alan spämmätä sua puutalonmyynti-ilmoituksilla aina, kun bongaan lähinaapurista vapautuvan talon! :D
piupali
18.4.2016 at 17:13Meillä on meille ideaali tilanne: asutaan kerrostalossa ja samassa kerroksessa asuu ystäväperhe. Lapset juoksentelevat vapaasti kodista toiseen. Tää on IHANAA. On ilo nähdä millä riemulla lapset päivittäin kohtaavat toisensa, ei merkkiäkään kyllästymisestä. Päinvastoin, tulee hetkessä ikävä kun toinen lähtee reissuun. Välillä saa naapurista pullaa, ja sämpylöitä leipoessa viedään viereiselle ovelle kulhollinen. Ja sit kuitenkin on myös selvästi oma rauha ja oma tila.
krista
18.4.2016 at 22:14Oooooooo miten mahtavaa! Kerrostalosta mä myöskin kahdehdin taloyhtiöiden pihoja! Silleen leikkipaikkamielessä – että lapset vois vaan mennä omalle pihalle ja siellä ois aina seuraa… Huokaus. Tietysti oma piha on kiva ja ihana, mutta AINA LEIKKISEURAA! Ois ihana, jos olisi kunnon leikkipaikka, keinut ja hiekkikset ja liukumäet.
Eedith
18.4.2016 at 17:17Apua, me asutaan sun unelmaa :D paritalo, jossa molemmilla on omat mukavan kokoiset pihat. Lapset leikkii kummallakin pihalla sujuvasti. Meillä on trampoliini ja leikkimökki, heiltä löytyy keinu ja hiekkalaatikko. Aitaan onkin muodostunut jo kulkuväylä. Terassien välille rakennettiin ovi sujuvampaa kulkemista varten. Etenkin kesäisin tulee vietettyä yhdessä aikaa pihalla. Silti molemmilla on oma rauha tarvittaessa.
Naapurustosta löytyy muutenkin kivasti seuraa sekä lapsille että vanhemmille. En ole ennen tänne muuttoa osannut edes ajatella, kuinka mukavia naapureita ja naapurustoja voi olla olemassa!
krista
18.4.2016 at 22:17Kuulostaa nii-iin hyvältä! Ja siis mähän RAKASTAN tätä meidän naapurustoa, tää on maailman (no okei ei ehkä ihan) ihanin paikka JA leikkikavereita löytyy kyllä tästä noin kilometrin sisältä. Mutta jotenkin tuo, että oltaisiin siinä IHAN vieressä; just tuolleen pihalle hilpaisemalla vaan ois leikkiseuraa lapsille ja silti myös sitä omaa rauhaa. Luksus! Ihan tosi-tosi ihanalta kuulostaa <3
Jenn-
18.4.2016 at 17:27Mä en pystyis! Ahdistaa jo se, jos pitäis mennä jonkun luo yökylään. Meille kyllä saa sukulaiset tulla yökylään, kun silloin saa toteuttaa rauhassa, niitä omia rutiineitaan, mutta mieluummin menen vaikka hotelliin yöksi kuin jonkun luo.
.
Plus vielä se, että mä olen lapsuudessani asunut niin, että meitä asui kolme sukupolvea samassa talossa. Lopulta tilanne oli hyvin tulehtunut, joten se on myös varmaan syy miksi mä en vois ikinä kuvitella asuvani noin. Kaikki olis ollu onnellisempia, jos oltais asuttu vaan ydinperheen kesken. Lisäks meillä ramppas väkeä niin, ettei ikinä tienny kuka siellä, kun kotiin meni. Jos olis ollu vaikka murtovaras kylässä, niin varmaan olisin sitäkin kohteliaasti tervehtinyt ja menny omaan huoneeseeni :D
.
Ja yllätysvieraat on kauheita! Jos ei odoteta ketään käymään ja ovikello soi, niin ollaan kumpiki ihan, että kuka siellä nyt (häiritsee).
krista
18.4.2016 at 22:33Hahaa, tässä just tosi paljon samaa kuin Joelin ajatuksissa (paitsi tuo keskimmäinen kappale), se kans on silleen… …yksityinen. Mutta näistä tosiaan kyllä hyvin näkee, miten erilaisia me ihmiset voidaan persooniltamme olla! Joillain voi tosiaan olla ovet auki kaikille ja toiset on mieluite omissa oloissaan. Persoonakysymyksiä varmasti!
Asikaine
18.4.2016 at 17:45Terkkuja vaaleenpunasesta paritalosta ja tollanen punanen pyöree pöytäkin löytyy… :D hahahahha. Oon klisee jopa itseni mielestä!
On yhteisöllistä ja ihanaa <3
krista
18.4.2016 at 22:34Hahaa, mulla tulikin teidän talo mieleen tuota vaaleanpunakohtaa kirjoittaessa :) Hei mut meillä on TERVATTU. Ei ehkä niin hempeänromanttista, mutta ihana tuoksu ainakin :)
KKKKK
18.4.2016 at 17:49Saman katon alla tulisi kyllä ahdistus, kaivataan kuitenkin paljon omaa, perheen yhteistä aikaa.
Meillä on kyllä nyt juuri kuvailemasi ideaali tilanne. Asumme maaseudun rauhassa, jossa on kaksi lähinaapuria (oikeasti lähi eli huutoetäisyydellä). Molemmissa taloissa asuu lastemme ikötoverit ja hyvät ystävät, kuuden lapsen porukka (joista kaksi omaamme ) tulevat myös yhdessä hyvin toimeen …noh, osaavat myös riidellä, mutta sekin kuuluu asiaan. Se on rikkautta se. Lautaset katetaan niin monelle kun sattuu syömässä olemaan ja jos kaapista sattuu jotain puuttumaan leipomisinspiraation iskiessä niin puuttuvaa tavaraa saa hakea vaikkei ketään olisi edes kotona :D
Silmäpareja on näin useampi katsomassa jengin perään ja ohjeistamassa jos ollaan lähdössä liikenteeseen pyörällä ilman kypärää tai annetaan hanskat omasta kaapista lainaan jos omat on menneet märäksi.
krista
18.4.2016 at 22:53Voi, kuulostaa ihanalta – ja mahtava kuulla, että heti tässä keskustelussakin tuli näin moni, joilla tosiaan ON tuo ihan todellisuutta. Tässä nykymaailmassa (ja varsinkin tottuneena kaupunkikerrostaloelämään, jossa jokainen elelee toisistaan tietämättä) niin ihana juttu!
–
Tuosta sun kuvauksesta tuli jotenkin mun mummolan lapsuuskesät mieleen <3
Nellisi
18.4.2016 at 19:19Apua! Ei! :D Ollaan siinä mielessä erakkoja, että nyt jo haluttais asua sillä tavalla mettässä, ettei naapureita näkyis! Tykkään kuitenkin kyläillä ja tykkään, että meillä kyläillään, joten ideaaliunelmatilanne olisi, että läheiset sukulaiset ja ystävät asuis 10 km säteellä. Nyt tärkeimmät asuu 40-80km päässä ja se tuntuu välillä aika pitkältä matkalta. Olisi ihanaa, kun olisi sellaista ”me mennään käymään miehen kanssa iltakalassa, voitteko tulla meille pariksi tunniksi lapsenvahdiksi” -tyyppistä apua lähellä.
–
Mutta on ihan totta, että tuossa on tietysti puolensa. Ja mikäli niin kamala tilanne tapahtuisi, että jäisin likan kanssa yksin, niin aivan satavarmasti muuttaisin lähelle läheisiä. Mutta saman katon alle? Vain hetkeksi hätätapauksessa. :D
krista
18.4.2016 at 22:59Hahaa, no mekin toisaalta just eilen illalla katsottiin leffaa, jossa yksi ihan sivuhenkilöpariskunta asui sellaisessa piilossa olevassa talossa (tiekin oli peitetty niin, että ”isolta tieltä” ei näkynyt ja me oltiin, että IHANAA. Ne oli sellaisia vanhoja hippejä <3
-
Me ollaan myös joskus pyöritelty sellaista utopiaa, että mitä jos rakennettaisiin (rakennutettaisiin) joskus mökkitontille ihan talo. Se ois kyllä sitten niii-iiiin maalla. Tai no, puoli tuntia Helsingin keskustaan - maalla ja maalla siis :D :D :D Että silleen :D
Nro 26
18.4.2016 at 19:53Oon haaveillut että vanhana sitten taas :) Ja miksei aiemminkin. Tossa naapuririvitalossa on porukka eläkeläisiä, jotka esim. usein kesäisin istuu pihassa pöydässä syömässä, astiat kilisee ja juttelevat ja nauravat pitkälle iltaan, kauhean kivalta kuulostaa. Myönnän että myös vahän pelottaa mahdollinen yksinäinen vanhuus, tuommoinen yhteisö kuulostaa mainiolta vaihtoehdolta. Saisi olla rauhassa omassa kodissa, mutta toisaalta olisi ystäviä siinä lähellä.
krista
19.4.2016 at 09:47Ihana mielikuva; vanhuus on uusi nuoruus! Mulle itselle on tullut tässä viime vuosina jotenkin tosi voimakkaasti sellainen ajatus, että (etenkin jos on terve) elämä ei missään tietyssä iässä ole OHI tai edes iän takia HUONOMPI. On vain elämänvaiheita ja kaikista niistä voi omalla persoonallisella tavallaan ottaa kaiken irti! Eli että se meidän yhteiskunnan ihannoima nuoruus ei ole se ”ainoa oikea aika” elämää, vaan kaikki iät voi olla ihan yhtä hyviä, jos itsellä on sellainen asenne. Ja tosiaan jos on terve ja hyvinvoiva! Eläkehippiyhteisö! <3
cpop
18.4.2016 at 22:00Siis, minä olen luonnostani aikamoinen introvertti.. Kaipaa..isin (heh) tosi paljon omaa tilaa ja omaa aikaa jne..
MUTTA kuitenkin miusta olis aivan mielettömän huippu mahtavan ihanaa elää jossain pikkuisessa yhteisössä. Joko sellaisessa talossa johon pystyisi talon sisälle tekemään sellaisia ratkaisuja, joissa molemmat perheet saisi elää yhdessä mutta kuitenkin myös erikseen. . Olisi yhteinen ”ajanviettohuone” ja ruokailutila, mutta kyllä miä kaipaisin sellaista jonkinlaista omaa keittiötäkin.. Tai se ehkä riippuisi keittiön koosta. Vessoja olisi hyvä olla useampia, mutta muuten oikeastaan vessat ja kylppärin/-t laittaisin yhteisiksi.
TAI olis mahtavaa jos pystyisi toteuttamaan sellaisen asuntoringin! Siis sillälailla mitä ennenvanhaan rakennettiin asuintalot joskus niin että ne muodosti pihapiirille ”neliön” jonka jokaisella laidalla oli joku rakennus.. Niin sitten olisi neljä taloa, joiden keskellä olisi yhteinen pihapiiri ja yhteisöllisesti tiivit naapurisuhteet. Tämä olisi ehkä se kaikkein ideaalein haave mihin itse pystyisin lähtemään, mutta samalla taas sitten se kaikkein hankalimmin toteutettava :D
En sitten tiedä, olisinko loppujen lopuksi kuitenkaan sopiva eläjä tällaiseen toteutukseen (missään muotoa), kun se oma persoona kuitenkin on sellainen ”lonely rider” tyyppinen ehkä enemmän, mutta ainakin tässä elämäntilanteessa, kun asutaan taloyhtiössä jossa oma lapsemme on ensimmäinen 20 vuoteen ja kavereitakin pitää ihan lähtemällä lähteä tapaamaan (no ei ole pitkät matkat vaan aikataulut on ennemmin se ongelma) niin se sitten saa kaipaamaan kuinka olis hienoa jos ei tartteis kun kävellä vastakkaiselle ovelle/rappuset/ulko-ovesta niin se olis siinä.. :D
krista
19.4.2016 at 09:52Hei tässä on tosi paljon samaa kuin mitä itse just nyt ajattelen! Mäkin aloin miettiä tuollaista, että jos ois yhteistä ”ajanviettotilaa”, ja sit kuitenkin omaa – ja sit tuli mieleen tuo tuollainen pihapiirijuttu ja ja ja… Ja meillä kans ei just tämänikäisiä lapsiperheitä tässä ole (koululaisikäisiä on vähän) vaan tässä kaupunginosassa on tällä hetkellä enimmäkseen keski-ikäisiä pariskuntia. ”Lapsiperheinvaasio” tulee varmaan vasta 10-20 vuoden päästä, kun nämä pariskunnat (joilla jo siis aikuiset lapset) muuttavat pois. Joel on kertonut, että esim. tuossa Kumpulan omakotitaloalueella oli sen lapsuudessa JOKA TALOSSA lapsia, nyt joka talossa on kaksistaan niiden lasten keski-ikäiset vanhemmat. Tietysti, eiväthän ne kotoaan halua muuttaa ennen kuin on pakko. Ja sit tulee ehkä se uusi aalto lapsiperheitä, jos ei sit hinnat ole karanneet liian korkealle. Naapurikaupunginosa puolestaan on TÄYNNÄ lapsia, mutta sinne pitää tosiaan aina lähteä. Ei voi vaan hilpaista kotiovelta ulos…
Anneh
18.4.2016 at 22:01Me omalla tavallaan miehen kansaa tälleen asutaankin. Viikot omassa kodissa keskustassa ja viikonlopuksi mennään aina maalle mun lapsuudenkotiin. Siellä on meillä käytössä oma ”pikkupuoli” mutta yhdessähän sitä tulee oltua vanhempien, sisarten ja isovanhempien kanssa. Vaatii mielestäni vain kykyä antaa nopeasti anteeksi 😂 80% ajasta se on ihanaa ja yhteisöllistä. Joskus vituttaa oikein olan takaa, mutta päivääkää en vaihtaisi pois. Koiralla on aina hoitaja ja tietää joka sekunti että apua on saatavilla jos tarvitsee. Ihana ajatus on myös se kuinka tiedän ko valmiiksi että tulevaisuudessa minun lapsillani tulee olemaan suuri, rakastava ja lämmin perhe.
krista
19.4.2016 at 09:54Voi, kuulostaa tosi ihanalta! Saatte sekä kaupunki- että maaseutuasumista, ihan luksusta!
–
Ja joo varmasti, ei se suvun kanssa yhdessäolo VARMASTI pelkkää ruusuillatanssimista ole… Mutta toi on niin hyvä kyky; että näkee ne hyvät puolet sit kuitenkin ja pääsee niistä huonoista puolista nopeasti yli. Eihän siitä muuten oikein varmaan mitään tulisikaan…
Sanna
18.4.2016 at 23:20Mun ensireaktio oli, että en hemmetissä asuisi missään yhteisössä! Mutta sitten mä luin jutun ja yllätin itseni ajattelematta, että jos olisin yh tai vastaavassa tilanteessa kun jutun äidit ovat, voisin asuakin. Jos tilanne olisi sellainen, kummankin perheen kaksi vanhempaa ja x lasta asuisivat saman katon alla 24/7, niin sitten en todellakaan asuisi!!!
krista
19.4.2016 at 10:06Joo, mulla tuli sama mieleen tuota juttua lukiessa; että mahtavaa, että just nämä perheet olivat valinneet ”ennakkoluulottomasti” tällaisen omalle kohdalleen sopivamman ratkaisun. Ja sekin oli aika kiva kohta, että asiasta oli keskusteltu perheneuvolassa ja sille oli saatu tukea.
–
Mä uskon, että jos mulle sattuisi jotain kamalaa (KOP KOP PUUTA HERRANJESTAS) että jäisin yksin lapsien kanssa, mulle itselle ois henkisesti paljon helpompaa elää just tuolleen yhdessä jonkun muun samantyyppisessä tilanteessa olevan kanssa. Itselle jotenkin tosi ahdistava ajatus, että ois vaan ainoa aikuinen ilman muuta aikuisseuraa edes viereisessä huoneessa. Mulle joku tuollainen ratkaisu siihen tilanteeseen ois ihan optimi. Mutta edelleen kop kop puuta :)
Tsemppiä
18.4.2016 at 23:30En usko että olisin yhteisöasuja, mutta saimme sattumalta rakentaessamme uudelle kadulle myös ”Melukylän lapsimaiseman”. Etenkin kesäisin samalla kadun ympyrällä asuvat lapset leikkivät paljon ulkona, talvella meno hiljenee kun on pimeää, mutta nyt taas kevään tullessa ulkona ja metsissä leikkiminen lisääntyy. Yhteistä leikkiä hiotaan, vaihdetaan pihalta toiselle,, välillä niin söpöä kun nuorimmat (4v) mukana isojen (7-10v) leikeissä ja äänestämässä mitä seuraavaksi leikitään. Meillä on käytössä ”veto-oikeus” terassiin, kun alkaa vanhempien terassiaika niin lauma lähetetään eteenpäin… Ihan tosi tosi hienoa, ku kaverit löytyy läheltä, ja ongelmista ollaan voitu puhua vanhempien kesken (jos joku jää ulkopuolelle).
krista
19.4.2016 at 13:21Ihana! Täälläkin on Melukylän PUITTEET, mutta ne lapset on harmillisen vähissä. Mun mielestä ois niin ihanaa, jos olisi tuolleen eri-ikäistä seuraa ja yhteisleikkejä! <3 Kerran katselin sellaista lapsiporukkaa, jonka perässä viipotti viimeisenä sellainen vaippapöksy ihan yhtä innoissaan kuin muutkin <3 <3 Idylli, löytyisipä joskus sellainen ystäväporukka lähiympäristöstä!
Salla
19.4.2016 at 08:54Voi apua ei. Pelkkä ajatuskin kävi vähän ahistamaan. Haluaisin sanoa, että ymmärrän miksi joku päätyy tuohon ratkaisuun, mutta en voi koska silloin vähän valehtelisin. Ymmärrän, mutten ymmärrä. Tiätsä. Tällaisessa ekstroverttien maailmassa sitä tuntee itsensä vähän rikkinäiseksi kun ei pysty syleilemään sosiaalista kanssakäymistä kuin muut.
Kun käytiin odottamaan meidän esikoista, päätettiin miehen kanssa muuttaa takaisin lapsuudenkotipaikkakunnalle, jossa kummankin perheet asuu. Tiedätkö, että olisi sitä turvaverkkoa ja lapsenhoitoapua jne. Teeveen sketsihahmoa lainatakseni, se oli virhe. Puolen vuoden sisään oltiin niin väsyneitä olemaan jatkuvasti-joka päivä tekemisissä sukulaisten kanssa, että tehtiin tietoinen päätös muuttaa takaisin opiskelu ja luoda parin sadan kilsan hajurako. Se helpotti. Vanhalla kotipaikkakunnalla oli koko ajan joku sosiaalinen pakko ja velvollisuus niskassa, eikä oikein voitu viettää omanlaista perhe-elämää. Tarvittiin selvästi tilaa ympärillemme – myös henkistä tilaa.
krista
19.4.2016 at 13:25Mutta hei ihan mahtavaa, että ”uskalsitte” tehdä JUST TEILLE omantyyppiset ratkaisut! Se on mun mielestä just niin ihailtavaa itsetuntemusta, että ihan aidosti huomioi sen, mikä just omalle perheelle on parasta. Ja tekee niin. (eikä välitä, vaikka joku ihmettelisi) Ja tekee vaikka just uuden päätöksen, jos ensimmäinen ei tunnukaan hyvältä <3
juno
19.4.2016 at 13:25Ideaalitilanteessa asuttaisiin puolison kanssa kahta vierekkäistä asuntoa, joiden välillä lapsi saisi seilata vapaasti. Eli että tota, ydinperheenikin mieluusti hajoittaisin asumisen osalta, jos se vain olisi mahdollista. Se toki olisi kivaa, jos samassa talossa (varmaankin kerrostalo) olisi niitä kavereita lapsille ja juurikin tuo piha, jossa leikkiä.
Olen elämässäni asunut vain vuoden ihan yksin pienessä yksiössä ja se oli kyllä parasta aikaa. Sinnittelin kämpässä ihan raskauden viime metreille ennen kuin suostuin muuttamaan lapsen isän luokse.. Nykyään tuntuu joskus, että yksi introverttimies ja semi-introvertti, mutta puhelias, lapsikin on liikaa seuraa.
Mutta sitten samalla myönnän kyllä, että kaksikin aikuista on liian vähän lapsen huoltojoukoiksi. Hoitoapua kyllä usein saa läheisistä, mutta että olisi siinä koko ajan käytettävissä enemmän silmäpareja ja juttuseuraa lapselle. Olishan se hienoa.
krista
19.4.2016 at 13:29Vau, taas ihan uusi ja teille omannäköinen ideaali tähän keskusteluun. Mutta MIKSIPÄ EI. Jos ajattelee vaikka, että olisi tilanteessa (ei siis teillä näin varmasti, mutta kuvitteellinen tilanne tuli tästä mieleen), että yhdessä asuminen ei vaan sujuisi ja ratkaisut olisivat eroaminen tai vierekkäiset asunnot, niin totta hemmetissä vaan ”erikoiset” ratkaisut käyttöön! Tai hei vaikka kaksi vierekkäistä asuntoa väliovella :)
Ebe
19.4.2016 at 14:07Itse oon asunut nyt noin vuoden pikkuveljen kanssa kimpassa, ihan säästösyistä tehty ratkaisu kun molemmat jäi sinkuiksi sammoihin aikoihin. Alku oli yhtä helevettiä, kun oli pieni kaksio eikä omaa rauhaa ollut ollenkaan, välillä toiselle huusi kurkku suorana että painu nyt johonkin mistä mää en sua nää :D heinäkuussa löyettiin paritalosta kolmio ja meno on heti lepposampaa kun on edes omat makkarit! Kavereita meillä on kylässä joka päivä ja joka viikko joku punkkaa yötäkin. Joskus kotiin tullessa saattaa olla kaverit jo paikalla (tietävät missä vara-avain) ja koira on pissatettu tai ruokaa tehty tai jotain yhtä kivaa. Naapuritkin on aika samanikäisiä joten kahviseuraa ja koiranulkoilutusapua löytyy puolin ja toisin :) jos satutaan pitämään pippaloita sammoihin aikoihin niin silloin on molempien ovet auki ja saa kulkea kummallkin puolella :) Ihan kauhulla ootan päivää, että veli pakkaisi kamansa ja lähtis, eieieieiei ei saa jättää yksin! :D tarvitsen kyllä aika ajoin omaa tillaakin mutta sitä löytyy kuitenkin aika sopivasti kun ei kuitenkaan 24/7 olla yhtä aikaa kotona :) että mä voisin kuvitella asuvani joskus tulevaisuudessa lapsienkin (toivottavasti niitä joskus saisin) kanssa jonkinlaisessa yhteisössä, on niin mukavaa kun lähes aina on joku lähellä ja auttamassa jos on tarvis. mutta ainahan se mieli saattaa muuttua, että sitä Oikeaa odotellessa niin lapsihaaveetkin saattais toteutua :D
Ebe
19.4.2016 at 14:09Noni ja välit jäi pois.
krista
20.4.2016 at 22:35Mulle itselleni kurjinta aikaa on kyllä ollut ne sinkkuvuodet ennen Joelia – tai siis oli siinä pätkäsuhteita (liikaakin haha), mutta teoriassa asuin kuitenkin yksin koko ajan. En tykännyt esim. siitä, että ei ollut ketään, kenelle sanoa hyvää yötä. Ja kun mun mielestä PITÄÄ sanoa hyvää yötä, että tulee hyvä yö :) Nyt jälkikäteen ajateltuna ois ollut paljon kivempi aika, jos silloin olisin jakanut asunnon vaikka jonkun ystävän kanssa. Molemmilla omat huoneet toki. No, onneksi mulla sentään oli Tikru silloin <3
Tilia
19.4.2016 at 14:10Justä tänä talvena olen tätä miettinyt, että kolmen sukupolven eläminen olisi vaan niin hyvä juttu. Olis lapsilla aina joku kotona koulusta tullessa eikä tarvitsisi miettiä, mihin laitokseen mummut ja papat laitetaan.
krista
20.4.2016 at 22:36Kyllä, samaa mieltä! Se ois jotenkin… …luonnollista. Mun mielestä ois ihanaa, jos vaikka mun äiti muuttais meidän naapuriin <3 Mutta niisk ei se muuta, siellä Sotkamossa kaukana asuu <3
Hompsu
20.4.2016 at 00:24Mullakin oli idyllinen lapsuus, jossa naapurissa oli aina kavereita. Meitä oli kolmessa taloudessa kakaroita, joten pystyttiin valitsemaan minkä mittakaavan muovihevosilla leikittiin milloinkin. Mun äiti oli oikea halibullanin neiti, tai no, kotirouva. Meillä oli aina kakkua tai pullaa, ja sitä riitti kaikille naapurin lapsille. Sen jälkeen me mentiin metsään leikkimään.
Toivottavasti teidänkin lapset löytää naapurikavereita
krista
20.4.2016 at 22:38Kuulostaa niii-iiiin ihanalta! <3
Anneh
20.4.2016 at 12:17Pakko oli tulla vielä tätä keskustelua jatkamaan ko jäin miettimään tätä lenkillä. Se yhteisöllisyyden ”tarve” kumpuaa minun mielestä tottumuksesta. Itselle se on luontaista ja helppoa koska niin on aina ollut. Lapsuudenkotini on rakennettu mummolani viereen. Kun me lapset päästiin koulusta niin mentiin suoraan mummolaan jonne myös serkut tulivat (asuivat toisella puolella tietä). Mummo laittoi meille jokapäivän ruuan, koska vanhemmat tuli kotia vasta kuuden maissa. Asuttiin maalla niin välimatka olivat tosi pitkiä, jonka vuoksi sitten vanhemilla oli tosi pitkät työpäivät.
Eihän tämmönenkään olisi mitenkään ollut mahdollista ilman isovanhempia. Me tultiin kotia ala-asteella jo puoli yhden aikaa iltapäivästä niin kyllä se olisi ollut pitkä aika lapsille oottaa ruokaa ja vanhempia yksin. Sama homma vaikkapa kun joku oli sairas. Vanhempien ei tarvinnut olla pois töistä koska mummo ja pappa mielellään hoitivat. Ja kesäisin ei tarvinnut saikata lomien kanssa ja kuka hoitaa lapsia jne. Serkun vanhemmat oli toisen kuukauden lomalla yhtäaikaa ja mun vanhemmat toisen kuukauden. Muu aika oltiin sitten mummolassa ja tadaa! Yhtesöllisyyden vuoksi aina oli hoitaja lähellä. Kaikki lapset kasvatettiin samallalailla ja yhtä tasapuolisesti. Muistan esimerkiksi kerran kun olin tehnyt jotain pahaa ja jouduin arestiin. Huusin sedälle, että et sie voi laittaa minua arestiin, sie et ole minun isi! Setä vaan tyynesti vastas että niin kauan ko työnnät jalat tässäki talossa keittiön pöydän alle niin minun ei tarvitse olla isi määrätäkseni. TOTTA.
Edelleenkin tän meidän asumisen hyvät puolet tulee esiin vaikka olen jo aikuinen. Nyt järkätään miehen kanssa häitä niin koko suku on apuna. Ei päättämässä asioista mutta tekemässä niitä. Ja tällä hetkellä ajelen myös töihin sedän autolla koska omassa on turbo rikki ja hän on jo eläkkeellä eikä tarvitse koslaa joka päivä.. huh huh tulipa vuodettua. :D
krista
20.4.2016 at 22:40Voi tässä on niin paljon asioita, mitä ihailen! Meillä jotenkin oma suku on niin… …hajallaan, että tuollaista yhteisyyttä ei oikeastaan ole ollut kuin lapsuudessa mummolan kesässä. Silloin oli jonkun verran tuollaista. Ne on ihania muistoja!