Yhteistyössä: Lapsen maailma
Osuipa viikonloppuna silmään Lapsen maailma -lehden näytenumeroa lukiessani ajatuksia herättävä juttu. Villa Hattara – kahden ”eroperheen” (apua, toivottavasti tuo ei ole mitenkään loukkaava termi!) kimppakämppä vaaleanpunaisessa hirsitalossa (ah!) Lahdessa.
Aijaijaijai, idyllistä! Tavallaan. Ehkä.
Tämä yllä oleva aukeama tavallaan tuli näyttäneeksi yhden ohimenevän haaveutopian, josta joskus kaaaaauan-kauan sitten (ajalla ennen kuin olin tavannut Joelin) ystävän kanssa höttöhaaveiltiin. Ei siis mitenkään realistisesti, vaan silleen ”oiskos hei aika kivaa elämää sellainenkin” -tapaan. Että mitä jos kumpikaan meistä ei törmää potentiaaliseen elämänkumppaniin – mitäs jos asuttaisiinkin yhdessä jotain vanhaa puutaloa ja meillä juoksisi lapsia (haikaran tuomia, luonnollisesti) siellä. Lattiat narisevat, pulla tuoksuu (haha tämä kertoo suunnitelman epärealistisuuden, kumpikaan meistä ei todellakaan leivo) ja lapset kikattavat keskenään.
Talo olisi tietysti vaaleanpunainen.
Sijaintikin sillä oli; ei kuitenkaan Lahti, vaan jostain syystä… …Etelä-Haaga. En yhtään muista, että miksi. Oiskohan siellä just silloin ollut joku puutalo myynnissä…? Onko siellä edes puutaloja? Muistaakseni jossain piilossa on.
Tätä juttua lukiessani (koko juttu muuten löytyy myös netistä, täältä) jäin miettimään, voisinko itse asua noin.
Kyllä ja ei.
En juuri nyt oman perheen kanssa; kaipaamme yksityisyyttä ja omaa rauhaa.
Toisaalta jos syystä tai toisesta eläisin yhden aikuisen perheessä (kop kop puuta, että tällaista tilannetta ei tule), niin tuo tuntuisi kyllä ihan mahdollisimman ideaalilta vaihtoehdolta sellaiseen elämään.
Lapsilla olisi lapsiseuraa. Itsellä aikuisseuraa. Silmäpareja. Käsipareja. Jonkinlaista kasvatuksellista yhteistyötäkin kai. Tiedättekö? Vähän sitä sellaista ”koko kylä kasvattaa” -meininkiä siis. (siitä olen aikoja sitten kirjoittanut täällä)
Mutta yksi, minkä jakaminen itselle saattaisi olla vaikeaa: keittiö.
Ja se on ihan hassua myös siksi, että enhän mä edes tee ruokaa. Haha, no jos olisin yhden aikuisen perheessä, niin varmasti joutuisin tekemään.
Jotenkin itselleni ajatus keittiön jakamisesta tuntuu jopa vaikeammalta kuin ajatus kylpyhuoneen jakamisesta.
Ruokailutilan sen sijaan jakaisin ihan mielelläni. Iso katras (ja omien lapsien lisäksi myös muita lapsia) saman pöydän ympärillä tuntuu mun ajatuksissa jotenkin… …kotoisalta. Eikä vähiten siksi, että mun lapsuuskotona taisi olla ihan just tasan tuollainen samanlainen punainen keittiönpöytä:
Tuon pöydän lisäksi tulee mieleen toinenkin juttu, mitä omasta lapsuudestani kaipaan. Tai siis minkä haluaisin tarjota (paitsi että harmi kyllä siihen ei voi paljon itse vaikuttaa) myös omille lapsilleni: minulla oli lapsuudessani paras ystävä naapurissa.
Se oli niin ihanaa, että sitä on vaikea edes kuvailla. Miten orapihlaja-aidan välistä juoksimme toistemme luo kylään paljain varpain. Miten ei koskaan tarvinnut haikailla seuraa vaan sai hilpaista naapuritaloon ihan niin kuin omaan kotiinsa. Niin kullanarvoista.
Oh mä niin paljon toivoisin myös meidän tytöille sellaista… Tällä hetkellä meillä ei ole samanikäisiä lapsia ihan lähinaapureissa. Kauempana toki on – viereisessä kaupunginosassa jopa paljon – mutta ihan silleen ”aidanalipujahtamisetäisyydellä” ei. Aina, jos näen lähistöllä myynnissä olevan talon, pieni toivo pilkahtaa. Muuttaisipa siihen joku, jolla on samanikäisiä lapsia. Ehkäpä joskus.
Talot kylki kyljessä tai vaikkapa paritalo – ja niissä molemmissa lapsiperheet. Se on tavallaan oma asumisunelmani.
Yhteinen piha, jossa leikkisi omat ja naapurin lapset. Olisi oma rauha, mutta myös aina seuraa niin lapsille kuin aikuisillekin. Samanikäiset (no tasan ei tarvitsisi olla) lapset ja samanhenkiset aikuiset.
”Syömään!”, joku huutaisi ja se tarkoittaisi, että pöytään olisi kutsuttu kaikki huutoetäisyydellä olevat lapset ja aikuiset.
Kyllä. Se olisi oma idyllini. Joo ja aina olisi kesä. Tietysti.
Miten sinulla – voisitko missään elämäntilanteessa kuvitella asuvasi yhteisössä?
PS. Lapsen maailma -lehteä julkaisee Lastensuojelun Keskusliitto. Sain blogin kautta lehdestä puolen vuoden näytetilauksen (näköjään sellaiset on just nyt tällä hetkellä tarjouksena 39e) ja ensimmäinen näytelehti tuli juuri nyt huhtikuussa – ja olipa positiivinen ylläri! Tosi hyvä ja kiinnostava lehti ja paljon luettavaa. Jos loput viisi näytelehteä jatkavat samaa linjaa, niin taidanpa tehdä ensimmäisen-ikinä perhelehtitilaukseni. Ainakin Instassa pari teistä myös kehui lehteä. Mulle ihan uusi tuttavuus!
17
MariaK
20.4.2016 at 22:20Me asutaan rivitaloyhteisössä, tiiviisti rakennetut talot ja pieni yhteinen leikkipiha (hiekkalaatikko+keinut). Alussa tuntui tosi ihanalta ja idylliseltä. Naapurit vaikutti mukavilta ja suht samanikäisiä lapsiakin kuin meillä. Mut sit, jostain pienestä sanomisesta kasvoi iso riita ja nyt en enää edes ”uskalla” mennä leikkipaikalle samaan aikaan näiden naapureiden kanssa. Tosi ulkopuolinen olo. Harmillista.
–
Onneksi toisesta naapurista oon saanut kahviseuraa ja yhden toisen kanssa joskus pihalla jutellaan. Jännä, miten erilaisia ihmisiä tällaiseen rivariyhteisöönkin mahtuu. Toiset haluaa omaa rauhaa (vaikkei se kyllä oikein onnistu näin tiiviissä rakentamisessa) ja toiset haluaa jatkuvasti seuraa. Ihanteellista olisi, että asuisi samanhenkisiä ihmisiä. Yhteisiä pihagrillailuja jne.
krista
20.4.2016 at 22:42Totta; näillä on kääntöpuolensa, jos kaikki ei menekään niin idyllisesti. Ja aina on… …persoonansa varmasti yhteisöissä, ja kun naapureitaan ei saa valita… Tosi harmillista!
anneb
21.4.2016 at 15:46Itselle sopis, sellanen, että naapuritalossa asuis tuttava perhe, jossa lapsia, että omalle lapselle olis seuraa. Mä koen tän elämätavan niin vieraaksi, eli siis kerrostalo asuminen, jokainen omassa lokerossa ja ulos lähteminen on projekti, ei sellasta, että ovi vaan auki ja lapsset pihalle.Tällänen kerrostalo asumimuoto ja lapsi äidin kanssa kahdestaan-elämäntyyli on niiiiiiin vierasta ja mulle vähän vastenmielistäkin.
Mä kaipaan aikuista seuraa, mutta en oo sellanen harrastelija, että jaksan väntää itteni jonnekkin kahvilaan, haluan olla kotona, tai muiden luona. ’Rauhassa istua ja juoda teetä, lapset siinä sivussa.
–
Mutta mulle oman tilan ja yksityisyyden tarve on iso, mutta lapsen myötä se kaipuu tietynlaiseen yhteisöön n nostellut päätään, että olis jotain apua seinän takana ja tietäis että on muitakin täällä, kun vaan pilveäpoltteleva naapuri ja niiden tiiliskivikengät.
–
Lapsemme mummo ja pappa asuu,kivenheiton päässä,omassa talossa, pihalla jossa on aita.On ihanaa viedä muksu sinne leikkimään, ja itse voi istua sisällä,kun tietää,että lapsi ei juokse auton/junan alle. Lapsi itse haluaa aina ulos saima-koiran kanssa :)
400mpäässä asuu myös anoppini ja 600m päässä miehen sisko lapsineen, mutta tekemissä ollaan yhtä vähän, vaikka asuisivat 1h ajomatkan päässä.
–
Ois muuten ollut painajaista lapsena asua samankaton alla mummon ja äidin kanssa. Nyt jos asuisin,oman lapsen kanssa, niin öööööööö ei kiitos. Meidän suku on just sitä. ”minä tiedän paremmin”-ihmistyyppiä, ja sitä loukkaantumisten määrää..kylmäkiskoisuutta ja mutru.suuta, kun ei tehdä niinkuin on neuvottu tai toinen haluaa.. Kuolen jo ajatuksesta, se olis niin ahdistava ympäristö henkisesti lapselle, että mulle..huh.
Lepa
22.4.2016 at 14:28Tuo paritalounelma olisi kyllä oma unelma-asumismuoto ainakin tälleen teoriassa! Aina olen siitä haaveillut. Meillä oli iso suku, joka aina kyläili ilmoittamatta ja pönöttämättä toisillaan ja samanikäisiä lapsia paljon. Se oli ihanaa <3 Pelkään joskus, että jos saan lapsia niin jään ihan yksin kotiin ilman yhtään ystävää ja omaa yhteisöä.