Viisivuotiaan iltajuttelut ovat nykyisin ihan meidän päivän tähtihetkiä. Sieltä tulee ihan mahtavia helmiä, juuri siinä hyvänyöntoivotuksen aikaan.
”Äiti?”
”No mitä, kulta?”
”Sulla oli ennen varmasti TOSI MONTA poikaystävää. Ja sitten sä valitsit isin sulle mieheksi, koska isi oli kaikkein paras.”
(hetken hämmentynyt hiljaisuus; ja siis ei niitä nyt NIIII-IIIIN MONTA ollut hei…)
”Joo, kulta. Isi on meille ihan kaikkein paras ja mä valitsin just meidän isin.”
Eilen siitä ”valinnasta” tuli täyteen tasan yksitoista vuotta.
Meidän piti itse asiassa mennä mökille 11-vuotispäivää viettämään. Mutta vesisade. Mä totesin, että ei kai meidän pakko ole sitä juuri nyt viettää. Voidaanhan me viettää sitten, kun aurinko paistaa. Ei kai se nyt päivän päälle ole, vai?
Epäromantikon arkirakkautta.
Joel ei myöskään saa 11-vuotisrakkauspäiväsuukkoja (paitsi vinottain oikealle), koska mulla on huuliherpes.
Jea.
Meitä on pitänyt yhdessä, pitää nyt, ja pitää tulevaisuudessakin, tietysti rakkaus. Vaikka se on totta kai huumasta tasaantunut arkirakkaudeksi ja perhe-elämän yhteiskumppanuudeksi, se ei ole vähentynyt ollenkaan. Oikeastaan päinvastoin. Rakkaus on meille vahvaa yhteenkuuluvuutta, elämän jakamista ja myös kaivattuja kahdenkeskisiä hetkiä, jolloin päädymme toteamaan ääneen, että hitsi meillä on muuten aina kivaa olla tälleen.
Rakkauden lisäksi meitä pitää yhdessä vahva sitoutuminen. Mä uskon, että myös sitä tarvitaan. Ja että se on tärkeä sanoa sekä itselle että toiselle ääneen: olen sitoutunut sinuun. Että vastatuulissakaan ei kummallekaan tule mieleenkään, että hanskat tiskiin. Vaan että miten me nyt tässä yhdessä selvitään ja miten ratkaistaan asiat niin, että kaikilla on mahdollisimman hyvä olla. Tuli mitä tuli (ja tämä pätee tietysti vain tilanteissa, joissa toinen ei ole täydellinen asshole), niin me hoidetaan asiat yhdessä.
Pelkkä rakkaus on tietysti huipputärkeää, mutta mä uskon, että pisimmissä ihmissuhteissa myös sitoutuminen ratkaisee sen, että se ihmissuhde kestää. Elämän loppuun hei, oikeasti. Me ollaan sitouduttu siihen, ja silläkin uhalla, että kuulostan joltain herätysliikenaiselta (tai naiivilta), mä ajattelen, että tämä rakkaus on elinikäinen. Se on meidän kumppanuutta ja sen pohjan varaan on perustettu meidän perhe.
Yksitoista vuotta.
Se on hyvä alku! Tähdätään siihen (myös hyvillä elämäntavoilla), että joskus vielä vietetään vähintäänkin yhteiselon 50-vuotispäivää!
45
Reetta
3.7.2019 at 13:39Se on se ”tahdon”. Vaikka siis ei naimisissa olisikaan, niin tahtoa se myös vaatii. Ja ajattelen sen tarkoittavan oikeastaan samaa kuin sitoutuminen.
T. 10v. Me
krista
3.7.2019 at 14:26Niin on! Ja samoin ”myötä- ja vastoinkäymisissä” on hyvä sanasarja – ja edelleen, tämäkin toimii myös silloin, kun ei ole naimisissa. Mekin lasketaan enemmänkin tapaamisen päivä meidän vuosipäiväksi, ei naimisiinmenopäivää. Mutta se tapaamisen päivä on ikään kuin se meidän parisuhteen vuosipäivä. Tärkeämpää meille on se sitoutuminen kuin se, minä päivänä on kirjoitettu nimet paperiin. Hääpäiviä tulee syksymmällä muistaakseni seitsemäs.
Nakki
3.7.2019 at 14:08Allekirjoitan kaiken, mutta se tärkein jäi sanomatta: kumppani pitää valita huolella. Niin monella on erilaisia omia SUURIA ongelmia, jotka tuovat lisää taakkaa parisuhteeseen. Eli silloin pitää ymmärtää hellittää siitä sitoutumisesta, kun ymmärtää, että tämä ei tästä tule muuttumaan, hän ei tule muuttumaan. Esim. mun äiti on katsellut nyt yli 40 vuotta miestä (mun isää) joka on työnarkomaani eli jolle työ menee aina ihmissuhteiden, vaimon, lasten ja ystävien edelle, joka tekee töitä valehtelematta 95 % valveillaoloajastaan, edelleen nyt muodollisesti eläkkeellä. Aina on tämä yksi artikkeli/seminaari/konferenssi joka pitää hoitaa ja sen takia kiire ja sitten muka hellittää… paitsi ettei hellitä. Äiti on melko katkeroitunut käytettyään oman elämänsä siihen, että odottaa koska toisella vihdoin olisi aikaa. Ja tämä esimerkki oli kevyimmästä päästä. Eli lähinnä tarkoitan sitä, että kannattaa miettiä mihin sitoutuu ja siteet voi myös avata, jos ei ole hyvä olla. Tosiaan toivon, että äitini olisi niin tehnyt.
Mutta sä oot selkeästi tosiaan osannut valita hyvän miehen :)
krista
3.7.2019 at 14:31Olet 100 % oikeassa!!! Olen ihan täysin samaa mieltä. Mulla meni useampikin kumppanivalinta vikaan ennen tätä (joko että ei oltu yhteensopivia tai että oli ISOJA orastavia taustaongelmia ihmisellä), ja ONNEKSI en silloin sitoutunut pidemmälle, perheen perustamiseen asti. Toki parisuhteeseen asti mentiin, ja suuria sydänsururomahduksia oli läpikäytävinä, mutta kiitän itseäni, että perheenperustamisvaiheeseen siirryin vasta sitten, kun oli kumppaninvalinta kunnossa ja ”kestävin perustein” tehty.
–
Mutta siis kaikissa tapauksissa ei rakkaus ja sitoutuminen riitä; ja aina tarvitsee kaksi sitoutunutta ja toistaan arvostavaa ihmistä, yksin on vaikea parisuhdetta rakentaa.
–
11-vuotispäivänä on siis syytä iloita myös siitä, että parinvalinta oli onnistunut <3
Hanna
3.7.2019 at 15:57Just kelailin samoja mietteitä muutama päivä sitten, kun meillä tuli tummatukkaisen muusikonplanttuni kanssa 19 vuotta täyteen. Tuntuu kuin vain hetki olis kulunut siitä kesäillasta, kun istuttiin ystävän kanssa terassilla, ja tämä kertoi tuttavamiehen myöhästyneen viimeisestä dösästä oltuaan katsomassa keikkaa. Mä tarjosin vuodesohvaani, ettei tartte yön yli pysäkillä torkkua, ja siitä se sitten lähti. Juteltiin koko yö kahden kahvipannullisen voimin, äijä lähti aamulla ja palasi pari tuntia myöhemmin mukanaan repullinen vaatteita ja päivällistarpeet. Siinä vaiheessa kun kaksi kitaraa ja vahvistin pakottivat hyppäämään ulko-ovella ruhtinaallisen 26neliön kokoisessa yksiössäni, ruvettiin virallisesti avopariksi. Seitsemisen vuotta, mun vakavan sairauden ja parin sairaalajakson ja hajonneen bändin jälkeen raskaustesti näytti yllättäen plussaa (prkle, pillereihinkään ei voi luottaa) ja seuraavana uutena vuonna nahkahousut kastuivat kun ukko polvistui kosimaan -vesilätäkköön, kuinkas muutenkaan. Siitäkin hetkestä on nyt 12 ja puoli vuotta, ja teinityttö pistelee mansikoita vastapäätä pöydässä samalla kuin pikkuhiljaa kaljuuntuva (ei kerrota sille) elämänkumppanini pelaa olohuoneessa Destinyn kampanjaa läpi ennen mansikoiden pakastussavotan alkua. Ei ne suuret tunteet, vaan hidas palo ja yhteen kasvaminen.
krista
3.7.2019 at 16:37Voi apua miten ihana tarina, mulla ihan silmäkulma kostui <3 <3 <3
-
Ja suuret tunteet tosiaan jalostuvat sinne yhteenkasvamisen "sisälle". Tai siis SILLOINHAN ne suuria vasta ovatkin, sellaisia syvällisiä, pinnan alla josssain syvällä tasolla, ja elämänyhteenkuuluvuutta tuovia <3
-
Ihanaa (muutaman päivän myöhästynyttä) 19-vuotispäivää! (VAU!)
Torey
3.7.2019 at 19:42Onnea!!! Hyvä te! <3
Mun mielestä parisuhde on toisen valitsemista yhä uudelleen ja uudellee, sekä suhteeseen panostamista. Mutta en myöskään ole erovastainen. Jos suhteessa jokin tökkii, vaikka kuinka parhaansa yritettäis, niin turha sitä väkisinkään on jatkaa. :)
Ja me ei myöskään olla vuosipäiviä juhlittu mitenkään suureellisesti. Jotain pientä muistamista ehkä, pannaria iltapalaksi jne. :D
https://naissanelioissa.wordpress.com/2019/07/03/pyykatessa-en-ole-taalla/
MarjaH
4.7.2019 at 10:19Meille tulee parin viikon päästä 11 vuotta naimisissa, ja syksyllä tulee vissiin 14 vuotta siitä, kun yksi teini kysyi toiselta että pitäisköhän meidän jutella.
.
Me tykätään (no okei mä tykkään enemmän mutta tykkää ukkokin) tosi paljon juhlia suureellisesti kaikennäköisiä kissanristiäisiä, mutta varsinkin hää- ja seurusteluvuosipäivää. Silloin kehtaa hyvällä omallatunnolla pyytää lapsenvahtiakin :)