Rakastan rakastan rakastan näitä meidän lähikadun pieniä yksityiskohtia.
Tosi usein näitä espanjalaisten pikkukatujen talojen julkisivuja katsellessani mietin kahta minuun kolahtanutta pointtia, jotka ovat alun perin peräisin arkkitehti Ruusa Kääriäisen puheenvuorosta pari vuotta sitten. Tilaisuus oli silloin osa blogiyhteistyötä, siihen liittyvä alkuperäinen postaus löytyy täältä.
Ensimmäinen hänen mainitsemansa juttu oli se, että kun ihminen antaa vaikka tulo-ohjeet omaan kotiinsa, se tapahtuu usein jonkun erottuvan yksityiskohdan kautta, tyyliin ”meidän ovi on sen sinisen oven jälkeen”.
Itse olen ohjannut kierrätysryhmäläisiä meille kotiin esimerkiksi sanomalla, että meidän portaiden päällä on keltainen amppeli. Tai portaikossa on tuulettumassa matot. Tai se piha, jossa on lasten lelut levällään. Itselleni tuo tärkeä yksityiskohta syntyy usein elämisen merkeistä. Täällä asuu joku, me.
Toinen Kääriäisen puheesta mieleen jäänyt juttu oli puhe kodin sisäänkäynnin ja portaiden tärkeydestä.
Että niillä askelmilla, joilla ihminen tulee vaikkapa kotiin työpäivän jälkeen, hän kääntää ajatuksensa julkisesta tilasta yksityiseen tilaan. Jalat ottavat vaikka ne tutut viisi porrasta, tai katse kohdistuu portaikossa oleviin kukkaruukkuihin.
Ja sitten on kotona.
Usein ajattelen tuota puutalon kotiin mennessäni. Täältä Espanjasta käsinkin voin muistaa sen rytmin, millä jalat kipuavat ulkoportaat ylöspäin.
Rakastan sitä, miten talot täällä ovat yksilöitä.
Esimerkiksi läheinen Mijasin kylä on ”valkoinen kylä”, jossa kaikki talot tosiaankin ovat valkoisia. Mutta ne ovat kaukana samanlaisesta. Ei varmasti löydy kahta samanlaista. On erilaisia sisäänkäyntejä, kukkaruukkuja, syvennyksiä, parvekkeita, kotihortonomin viljelyksiä.
Siellä tekee mieli vain katsella taloja.
Samaa näkee Suomessa esimerkiksi vanhoissa kaupunginosissa tai puutalokortteleissa, myös toki omakotitaloalueilla. Ja sitten on näitä uusia kaupunginosia (kuten Kartanonkoski), jotka on rakennettu värikkäiksi ja mielenkiintoisiksi – mahtavaa.
Näin maallikon silmään näyttää, että jotkut hienot arkkitehtuurihifistelijät haluavat rakentaa moderneja tyylipuhtaita kokonaisuuksia. Kun taas pieni ihminen – tai no minä ainakin, heh – haluaisi juuri nähdä sen piristävän yksityiskohdan. Sen, johon silmä osuu ja vähän hymyilyttää.
Tästä tulee mieleen esimerkikkinä se useamman vuoden takainen case Kampissa, kun ravintolaan rakennettiin upea värikäs aita vanhoista polkupyöränrungoista – mutta se piti purkaa, koska se ei sopinut arkkitehtuuriin.
Pöh. Arkkitehtuurin pitäisi olla ihmistä varten eikä ihminen arkkitehtuuria varten.
Tältäkin kadulta puretaan noita vanhoja taloja. Tämän talven aikana on ”hävinnyt” useampi. Jonain päivänä alkaa vaan kuulua työkoneiden mekkalaa, ja pari päivää myöhemmin talon kohdalla on mystinen aukko.
Jopa surullista, miten nopeasti katoaa talo ja sen elämän jäljet.
Etenkin noita pieniä matalia yksikerroksisia taloja on jäänyt tyhjilleen ja huonoon kuntoon. Joskus ne ovat kuhisseet elämää, lapset leikkineet sen huoneissa. Kenties niissä on viimeisinä vuosina asunut vanha mummo tai pappa vielä lopppuun asti, mutta sen jälkeen talolle ei ole löytynyt enää asujaa.
Ja tonttimaasta saa varmaan ihan hyvän hinnan.
Paikalle kohoaa kerrostalo – pahimmassa tapauksessa harmaa betoninen, moderni tai mitänytvaan. Lasia ja terästä. Jonkun mielestä se on hienoa.
Ei mun. Mun estetiikka on toisenlaista.
Varmasti joku löytää niitä upeita yksityiskohtia niistä moderneista laatikoistakin.
Itse huokaan syvään.
Onneksi on vielä kukkapurkkeja ikkunoilla ja mosaiikkeja seinissä.
23
