Yllättävä teräase suussani

Uskomatonta, että siitä mun leukaleikkauksesta on vain (jos nyt oikein laskin) seitsemän viikkoa aikaa. Tasan seitsemän viikkoa tänään. Täällä mä olen pokkana reissutyttönä – kun ihan vasta olin romuna vaaleanpunaisessa sairaalayöpaidassa.

Täten voin sataprosenttisesti allekirjoittaa sen, minkä monet saman leikkauksen läpikäyneet minulle kertoivat: ekat kaksi viikkoa ovat ne pahat. Sitten helpottaa, ja vieläpä aika yllättävällä vauhdilla. Hups menee sitten tällaiset seitsemän viikkoa, ja nykyisin suurimpana osana ajasta en enää koko leikkausta muistakaan.

Ehkä silläkin on jotain merkitystä tähän asiaan, että näin kahden pienen lapsen kanssa härdellissä ei ole oikein mahdollisuutta heittäytyä ”henkisesti potilaaksi” pidemmäksi aikaa. Että se sairastaminen on tasan sen verran, kun ne kivut ovat akuuttina päällä. Ja sit kipujen vähän helpottaessa on niin paljon actionia päällä, että ei oikein tule edes mieleen enää pysähtyä ja alkaa miettiä, että ”sattuukohan muhun vielä”.

*******

Silti tänne kuumuuten tullessa olen selvästi huomannut, että en ole se sellanen normaalikuntoinen minä. Olen välillä aika heikkona (eikä se tuore vatsatautitaustakaan asiaa paranna) ihan jo varmaan siksi, että olen tosiaan ollut nämä kuluneet viikot ollut neste- ja soselinjalla. Vaa’alla en ole käynyt, mutta veikkaan, että paino on tullut alas viitisen kiloa.

Kotona vielä pysyin suht voimissani, kun Joel huolehti pirtelöihin ja sosekeittoihin proteiinia. Mutta täällä pelkkä appelsiinismoothie ei vaan yksinkertaisesti riitä pitämään voimissa.

Onneksi nyt on kuitenkin koittanut se aika, että saa alkaa varo-varovasti pureskella! (no heh ylläri: toki me ajoitettiin tarkoituksella tää koko matka just niin) Nyt muutaman päivän ajan, kun olen syönyt varovasti riisimössöä tai sellaista ohutta lasinuudelia ja pehmyttä tofua, voimat ovat palautuneet ihan selkeästi. Se tofu varsinkin on varmaan mulle tosi hyväksi. Siltä ainakin selvästi tuntuu.

*******

”Onko sun vaikea pureskella?”

Tuohon kysymykseen sain vastata usein silloin, kun tätä leikkausmahdollisuutta kartoitettiin. Kysymys oli tosi vaikea. Koska sillä tavalla mä olin pureskellut koko elämäni ja pärjännyt – miten tietäisin mistään muusta?

Miten kuvaisin aiempaa pureskelutilannettani…? Mullahan ei siis ylä- ja alaetuhampaat koskeneet yhteen. Alahampaat ottivat kiinni yläpuolella ikeneen. Ylähampaat puolestaan olivat yksinänsä. Kun haukkasin… Tavallaan enemmänkin katkaisin kuin haukkasin. Sitkeästä otin hampailla kiinni ja sit vedin vaikka leivästä niin, että pala repesi. Ja sitten tyytyväisenä poskihampailla pureskelemaan – siellä kaikki toimi oikein hyvin.

Silleen mä olin sen vaan koko elämäni oppinut tekemään.

Nooh. Söin tuossa lounaaksi niitä lasinuudeleita. Ja mmmmmitä? Ihan kummallista! Kun yritän peruksenaan imaista nuudeleita suuhuni ja siirtää niitä tuonne takaosastolle pureskeltavaksi, se koko nauha ehtii katketa ennen kuin se menee sinne taakse.

Parit eka kerrat olin ihan äimän käkenä. Miten nuo ruoat vaan jotenkin katkeavat ja tippuvat mun suusta? Puolet menee sisään – joo – mutta puolet tipahtavat takaisin lautaselle. Kunnes tajusin: ei hemmetti mullahan on suussa ihan niin kuin tuollaiset… …SAKSET!!!!

”Kato! Kato! Nää on ihan terävät! Kato!”, intoilin Joelille ja näytin, miten nuudelit katkeilivat, kun otan niitä suuhuni.
”Tuota kutsutaan syömiseksi”, Joel totesi huvittuneena.

Aikamoista. Normaali-ihmisillä on siis aina ollut suussa tuollainen teräase! Tuollainen terävä juttu, jonka olemassaolosta mä en ole tajunnut mitään! Tosta sitä vaan katkaistaan asioita. Hampailla. Jotka on terävät.

Mindblown.