Yllättävä zumban sivuvaikutus

Niin kuin olen kertonutkin, mä tunnen itseni liikunnanharrastajana.

Mä en lähde juoksulenkille tai marathon-harjoitteluun, en naisten kympille. En bodypumppaa, hittaa, combattaa tai crosstrainaa. Turha yrittää houkutella minua cardiofittiin tai spinningiin.

Ei mitään, missä on pallo, maila, tai – herraparatkoon – pallo ja maila.

Sen sijaan mä tanssin, sheikkaan ja zumbaan.

Senkin tiedätte, että liikkuminen on mulle hauskanpitoa. Oikeastaan siinä ei ole sen kummempia tavoitteita – tosin myönnetäköön, että välillä ääneen lausumatta salaa toivon, että voisi tipahtaa kilo tai pari. Mutta eipä juuri näytä tipahtavan. Ehkä. En ole kyllä tässä vaa’allakaan viime aikoina käynyt.

Mutta sitä en oikeastaan ollut tullut ajatelleeksikaan, että tällä mun sheikkaushauskanpidolla voisi olla muunlaisiakin vaikutuksia.

Kuulkaas.

Nythän on niin, että…

…kyllä: mulla on kunto kasvanut.

Kyllä, siis todella minulla!

Huomasin sen oikeastaan jo viime kevätkaudella Suomessa zumbaillessa – ja yhden aktiivisen (kaksi kertaa viikossa paitsi silloin, kun olin kipeä) Espanjan-zumbatalven jälkeen. Totesin siinä sheikkausten tiimellyksessä, että itse asiassa mähän pystyn vetämään tän aika lujaa.

Sitten seuraavaksi ympärilleni vilkaistessa (siinä, mitä siinä nyt ehtii) aloin huomata, että siinä missä isoilta osin muu salillinen himmailee varovaisia askelia, mä voin hyvin loikkia samat liikeet isoilla hypyillä ja silti… …pysyn ainakin jotenkuten tolpillani. Hikoilen joo ja puuhkutan ja olen punainen kuin paloauto, mutta en väänny kaksinkerroin ja itke.

Eli selvää edistystä hei.

Ja nyt Espanjan-zumbaan palatessa. Totaalizumbakuoleman (tällaisen) sijaan mulle jää joskus jopa olo, että hei olisin voinut vetää vielä vähän kovempaakin.

Vaikka väitän, että aika kovaa jo vedän, ha.

Viime vuonna tätä asuntoa katsoessa puuskutin noissa portaissa, että äääh ei hissiä. Kolmas kerros; joo, niin huono kunto mulla oli. Ja nyt harpon portaat oikeastaan edes huomaamatta.

Tää on mulle jotain ihan uutta.

Aika kummallista jopa.

Samanaikaisesti se tuntuu hassulta siinäkin mielessä, että tässähän on oikeastaan kyse vain tuntemuksesta. En voi mitata tätä positiivista muutosta muulla kuin omalla fiiliksellä: minulla ei ole antaa numeroita juoksun suorituspituuksista, matkoista, punnerruksista tai kaventuneista vyötärösenteistä.

Kunhan tässä horisen, että joo joo tuntuu parempikuntoiselta – mistä te tiedätte, vaikka mä vaan keksisin kaiken.

Todisteet hei. Ne puuttuu. Ei ole mitään mitattavaa.

Mutta pitääkö kaikkea mitata? Pitääkö mennä kuntotestiin näyttämään, että mikä on hapenottokyky tai pomppuvoima tai mikänytvaan. Vai riittääkö tunne?

Mä menen tunteella, joten sanon, että mulle riittää, oikein hyvin.

Enkä nyt ihan tarkkaan ole vielä keksinyt, että mitä mä tällä parantuneella kunnollani oikein teen. Haha. Nyt varmaan joku laittaisi itselleen tavoitteita. Tiiättekö. Että nyt kuulkaas treenataan seuraavalle naisten kympille tai  keväällä menee kahdeksan leuanvetoa (en saa yhtäkään).

Äh. Mä en halua mitään tavoitteita.

Muuta kuin että zumbaan vielä vähän kovempaa. Ehkä jätän jonkun flunssan sairastamatta.

42