Mistä bloggaaja keksii aiheita?

Tämä kysymys minulle on esitetty viimeisen reilun 12 vuoden aikana tosi monta kertaa.

Yleensä tietysti silleen positiiviseen henkeen, mutta olen toki nähnyt tätä negatiiviseksi käännettynäkin. Haha, mitä monipuolisinta mielikuvitusta joskus käytetäänkin, jotta nähdään hyvätkin asiat pahanatahtoisesti.

Eli sellaista ”taitaa olla aiheet lopussa” -hähättelyä vaikka joskus jollekin kollegalle, jolla on voinut olla pidempi postaustauko. Tai ”ehkä se kohta tekee uuden lapsen, että saa sisältöä blogiinsa” -vääräleukailua.

En ole koskaan tuollaisiin keskusteluihin kommentoinut, mutta jos olisin, olisin sanonut näin: Kuulkaas. Postaustauon syy voi olla tosi moni juttu: muut kiireet, muut akuutit työt, joku perheessä on kipeänä, kuormittava elämäntilanne, joku kiva perheen meno tai tapahtuma, josta ei halua kertoa somessa – tai vaikka ihan motivaation puute, sekin voi joskus iskeä.

Mutta että aiheet lopussa? Ei kirjoittajalla, kirjoittajan ajattelutapaa ja maailmankatsomusta mukanaan kantavalla, ole koskaan aiheet lopussa!

Aiheita on niin paljon ja niin pitkään, kun henki jossain pihisee.

Aihe voi olla ihan mikä vaan – enemmän kyse on taipumuksesta (luontaisesta tai opitusta) nähdä näkökulmia. Ja kun se taipumus on, kyse on vaan ajasta, että milloin kirjoittaa, sekä motivaatiosta ja hlusta tehdä niin.

Otetaanpa esimerkki. Öööö vaikka… no tuossa pöydällä on kynä, lyijykynä.

Jos kirjoitan, että pöydällä on lyijykynä, se on yksi lause. Aika lyhyt ja tylsä postaus. Mutta minäpä otankin näkökulman siihen lyijykynään.

Voisin vaikka kirjoittaa lennokkaanhauskan ja humoristisen tarinan siitä, miten äidin kynä on aina hukassa, kun joku (usein se äiti itse) sen tästä pöydältä nappaa mukaansa.

Tai jokun arkisen pikkujutun siitä, miten taapero viuhtoi sen kynän tähän pöydälle.

Kasvatuksellisen jutun kynäotteesta ja sen oppimisesta.

Ehkä tarinan, että mistä kynä on peräisin.

Pohdiskelevan kirjoituksen siitä, tarvitseeko joka syksy hankkia koululaiselle uudet kirjoitusvälineet niin kuin mainoskuvasto väittää ihmisten tekevän. (ei tarvitse)

Voisin inventoida meidän perheen kaikki kynät ja naureskella niiden määrälle – ja missä ne kaikki silloin ovat, kun niitä tarvitaan.

Tai muistella oman kouluajan kyniä, omaa penaalia ja kaikkea sitä, mitä tuo koululaisuuden symboli joskus kantoi mukanaan.

Ehkä kriittinen postaus ekologisesta näkökulmasta? Missä kynä on tehty? Tai mitä se lyijy siinä kynässä oikein on.

Kynän kuviossa on sitruunan kuvia. Voisin kertoa muiston Kreikasta, jossa istuimme tavernassa sitruunapuiden alla.

Eli siis ihan loputtomasti aiheita! Voisin perustaa kokonaisen blogin aiheesta kynä ja kirjoittaa joka päivä tästä aiheesta uuden tekstin! Tämä on just se kaiken huikeus; just tämän vuoksi rakastan kirjoittamista! Ja etenkin näin blogiin. Joka ikinen yksittäinen asia voi johdattaa juuri sellaiseen maailmaan, mihin kirjoittajan mielentila juuri sinä päivänä kuljettaa.

Okei, okei, onhan totta kai Instagram verottanut tosi paljon blogia minullakin. Etenkin ajallisesti. Nykyisin oon antanut itselleni sellaisen rytmin, että kirjoittaisin blogiin kaksi postausta viikossa; se tuntuu sopivalta. Joskus ehdin vain yhden, jos on vaikka arkipyhiä tai muita menoja. Ennen kaikkea tämä on ajankäytöllinen valinta: olen hoitovapaalla, joten vietän päiväni taaperon kultaisessa seurassa, ja myös se Instagram vie osansa siitä rajallisesta ajasta.

Joskus (usein) (haha okei päivittäin) myös tuuttaan jonkun hauskan jutun Storyyn ja vasta sen jälkeen tajuan, että ai hitsi tämähän ois ollut loistava blogipostaus. Joskus käytän sen myöhemmin aiheena vielä blogissakin, esimerkiksi syventäen. Joskus (tavallisesti) annan sen mennä ja vaan hiljaa harmittelen.

Mutta kysymykseen: mistä bloggaaja keksii aiheita?

Siitä lyijykynästä! Eli elämästä! Mikä tahansa mieleen putkahtava asia, tunne tai sattumus voi johdattaa kirjoittajan avaaman näytön ja päästämään tekstin ulos.

Kuten tämän tänään.

Kirjoittaessa tunnen, miten ilo virtaa minussa: valkoinen ruutu täyttyy kirjaimista, jotka putkahtavat siihen kuin itsestään ja johtavat ajatuksiin, joskus osuviinkin.

Kerran googlasin itseäni (ahhhaha) ja päädyin huomaamaan, miten esimerkiksi aivan tätä pienestä ajatussykäyksestä lähtenyttä hieman hassua tunnelmatekstiä (Älä luovuta -mänty) käytettiin surullisen ja ahdistuneen ihmisen lohduttamiseen.

Siis vau. Näppäimistöltäni on virrannut jotain, mikä on jollain tavalla osunut johonkin toiseen.

Ja se oli lähtenyt metsässä näkemistäni käkkyräisistä männyistä ja siitä, että en kirjoittanut pelkästään, että ”metsässä näin käkkyräisiä mäntyjä”. Vaan se mäntyjen näkeminen vei kirjoittajan mukanaan johonkin muuhun.

Ehkä siinä on myös jotain mystistä. Jokin asia suodattuu kirjoittajansa ajatusten, mielikuvituksen ja mielentilan läpi.

Se ei koskaan lopeta kiehtomasta myös tätä kirjoittajaa itseään!

39